RMEO & ULIA -näytelmä on osa Helsingin Suvilahdessa toimivan Todellisuuden tutkimuskeskuksen kaksivuotista Toisaalla, samaan aikaan -tutkimussuunnitelmaa. Näytelmän ohjaajat ovat avoimen haun kautta mukaan etsittyjä tavallisia ihmisiä: 9-vuotias, lapsia edustava Ranja Omaheimo, mielenterveyskuntoutujia edustava Stella Sandström, sekä pakolaisia edustava, itsekin paperittoman pakolaisen asemassa ollut tsetsenialainen Ruslan Kantaev. Jokainen heistä ohjaa yhden noin 20 minuuttia kestävän kohtauksen. Näytelmän viitekehyksenä toimii William Shakespearen Romeo ja Julia. Sen tavoitteena on kiinnittää huomio ihmisryhmiin ja ilmiöihin, jotka helposti sivuutamme itsestään selvyyksinä yhteiskunnassamme.
Ranja Omaheimo ohjaa Romeon ja Julian naamiaiskohtauksen. Näyttelijät pukevat pelkistetyt kommandopipoiset naamiot, mutta jokaista henkilöhahmoa edustaa spesifimmin ja aktiivisemmin käsissään liikuttelemansa barbie-hahmo. Tämä kuvaa lasten leikkimaailmaa, mutta muistuttaa myös siitä, kuinka luomme itsestämme usein nukkemaisen hahmon, jonka kautta itseään on vähemmän pelottavaa ilmaista.
Leikkisää on myös juhlan tuoksinasta pulpahtava muun muassa Shakespeare-sanan tonaalisuudella ilakoiva räppi. Kohtauksen teksti on irrallisia, jopa epäloogisia heittoja, ja ilmentää näin lapsen yhteiskuntamme loogisuuden ja säännönmukaisuuden vaatimuksille vielä altistumatonta riemua. ”Ainakin pitäisi aikuisten leikkiä lasten kanssa ja miksei ne voisi leikkiä toisten aikuistenkin kanssa. Ja siksi koska siinä sais yhteistä aikaa ja se olis tosi mukavaa”, Omaheimo toteaa.
Hulluuden rajamailla
RMEO & ULIAN parvekekohtauksen ohjannut Stella Sandström oli tehnyt aiemmin paljonkin teatteria, näyttelemisen muodossa: ”Sitä kautta olen imenyt ohjaajien tapoja ja miettinyt, että tuollainen ohjaaja en ainakaan halua olla.” Ohjaaminen jännitti Sandströmiä, mutta Todellisuuden tutkimuskeskuksen työryhmä antoi hyvät työkalut: ”Teimme jo keväällä kaksipäiväisen työpajan. Siinä esimerkiksi asettelimme ihmisiä tilaan ja mietimme mitä eri asennot ja eleet kertovat, loimme tutkiskelevia ihmisinstallaatioita.”
Sandström pyrki tuomaan kohtaukseensa ”hulluuden rajamailla olemisen tunnetta”. Tässä hän onnistuu. Hiuksiaan repivä, ajoittain kutsuvan-, ajoittain torjuvanoloinen Julia vaikuttaa olevan enemmän omien mielensisäisten intohimojensa kuin rakkauden vallassa. Parvekkeen alla epätoivoisena hoiperteleva Romeo ruusuineen ei koskaan vaikuta pääsevän perille Juliansa luokse.
”Alleviivasin ja käytin alkuperäistekstistä Juliasta maanisen oloisia lausahduksia, Romeosta taas niitä juttuja, jotka viittaa siihen masennukseen ja rakkauden pyörteissä olemiseen. Rakensin kohtauksen niiden kahden poolin ympärille”, Sanström kertoo. Hän on itse saanut voimaa muun muassa mielenterveyskuntoutujille suunnatusta kokemusasiantuntijakoulutuksesta ja Fountain house klubitalo -yhteisöstä. Hänen mielestään yhteiskunnassa voitaisiin uskaltaa tarjota enemmän mielenterveystoipujille itseluottamusta kohottavia hommia.
Ruslan Kantaev on kirjoittanut Shakespearen kuolema-loppukohtauksen uudelleen. Siinä Romeo ja Julia ovat muuntuneet tšetšeeninuoriksi. Romeo on pääsemässä maanpakoon mustan pörssin passilla ja Julia tulossa perässä. Romea ei kuitenkaan malta lähteä ilman rakastettuaan ja lopulta venäläiset tappavat hänet, jonka jälkeen Julia tappaa kranaatilla itsensä ja koko joukon.
Taiteen paloa kylmässä syysillassa
Ruslan käyttää hyvin selkeää symboliikkaa, kuten Tomaso Albinonin Adagiota ja Mihail Lermontovin jo vuonna 1832 kirjoitettua sodasta kertovaa Itäinen tarina -runoa.
Viesti on selkeä ja kouriintuntuva: ”He eivät sääli ketään, he ovat venäläisiä, eivät he tiedä mitä vapaus ja rakkaus tarkoittavat” ja ”– – te tapoitte kansastani 200 000 veljeäni ja siskoani ja samalla te tapoitte minut 200 000 kertaa.” Luojan puhutteluissa venäläinen sotilas siirtää vastuun tapoistaan maan johdolle, Putinille: ”Olen venäläinen, en syyllinen, minä tein mitä määrättiin.” Sotilas joutuu helvettiin. Vapautta, oikeudenmukaisuutta ja riippumattomuutta sanojensa mukaan puolustaneet Romeo ja Julia pääsevät taivaaseen.
Esityspaikkana toimii kontti Suvilahden aukiolla. Yleisö istuu ulkona viileässä, pimeässä syysillassa. Asetelma on oiva, yleisölle tulee tirkistelijäolo, edessämme oleva kontti on ainoa valo lähistöllä. Meidän on pakko katsoa heitä, joita emme ehkä ole huomanneet. Ulkopuoliset, kylmään sivuun jääneet, ovat keskiössä, lämpimässä, kun me hytisemme. Pieni, kotelomainen kontti symboioi myös yhteiskunnan vähemmistöille asettamia lokeroita.
Ulkoilma herätti aistit myös aivan eri tavoin etsimään esityksestä jonkinlaista taiteen paloa lämmittämään. Ja sitä löytyi. Kenties se, että näytelmä on muodostunut työryhmätyyliin ja pohdiskellen, on vaikuttanut positiivisesti myös näyttelijätyön innostukseen ja tuoreuteen. RMEO & ULIAssa on yritystä ja oivallusta.
