Isän (Filip II, Timo Riihonen näytteleminen, ääni Ralf Broman) ja pojan (Don Carlos, Heikki Halinen) kädenvääntö samasta naisesta Elisabetista (Marjukka Tepponen). Don Carlos on ylpeiden ja Jumalaan uskovien, mutta silti intohimojensa riepottelemien hallitsijoiden tarina, jossa Flander jää väliin ristiriitaisten tunteiden heitellessä uhrejaan. Isänsä Filip II:n puolisoon Elisabethiin onnettomasti rakastunut Don Carlos rakastaa äitiään, Eboli Don Carlosia, mutta havaittuaan ettei hänen tunteilleen löydy vastakaikua, hän viettelee Filip II:n.
Aleksanterin teatterin toteutuksessa äänellisesti loistivat elegantisti fraseerannut Tepponen, Suurinkvisiittorina vakuuttanut mahtavasointinen Jaakko Ryhänen, takuuvarmaa bel cantoa viestinviejänä tarjonnut Rodrigo (Heikki Kilpeläinen) ja iskukykyinen Eboli (Jeni Packalén). Halisen lyyristä tenoria pidin turhan kevyenä Verdiin, ja fraseerauksen sisäistäminen oli isossa roolissa jäänyt puolitiehen. Kuoro on Don Carloksessa isossa roolissa väkijoukkoina tai hovin edustajana. Vaikka Helsingin Filharmoninen kuoro on varsin hyvätasoinen, sointi jäi Verdiin turhan ohueksi, koska joukosta vain osa oli iskukykyisiä ääniä.
Ville Saukkonen ei ollut lähtenyt mahdottoman modernisoinnin linjalle, ja Joona Huotarin puvustus tuki epookkidraaman henkeä.
Rita Dahl
Giuseppe Verdi: Don Carlos. Esityksiä Aleksanterin teatterissa 21.10. saakka.
Lentävä hollantilainen esittää itseään
Richard Wagnerin Lentävän hollantilaisen pitkän alkusoiton aikana vaeltava juutalainen Ahasverus samoilee aluksi keskelle toinen toistaan viehättävämpiä tanssijoita, kevytmielisen lyhyisiin kohtaamisiin heidän kanssaan, ja siitä ohi kulkeviin, älypuhelintaan selaaviin ja näytön hurmaan kiinnittyneisiin, selfietä nappaaviin kaupunkilaisiin.
Itsensä esittäminen ja esittäminen yleensä nousevatkin tämän oopperamodernisoinnin keskeisiksi teemoiksi. Esittämistä tapahtuu oman minän lisäksi ihanteiden ja idolien muodostumisessa ja yleisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Esittäminen on keskeinen osa elämäämme.
Lavastuksena on pyörivistä läpinäkyvistä ikkunoista ja ovista koostuvien tasojen kokonaisuus, joiden läpi oopperan henkilöt kulkivat omaa elämänpolkuaan.
Katsojalle ei selvinnyt, oliko kyse todellisuudesta vai kuvitelmasta, Lentävän hollantilaisen (Olafur Sigurdason) mielensisäisistä hallusinaatioista ja toiveista vai jostakin muusta. Sen sijaan tämän toteutuksen ydinkonsepti tuli hyvin selville: ajatus some-ajan esityksellisyydestä sopii hyvin niin kohti täydellisyyttä etenevän taiteilijanalun kuin idoleitaan tai toisia ihmisiä peilaavan kenen tahansa ihmisen metaforaksi.
Taide ja talouselämä rinnastuvat
Vaikka taiteilijan elämän ja taideteoksen välille ei saa vetää suoria yhtymäkohtia, Lentävän hollantilaisen jatkuva palo löytää uskollinen nainen ja ”kotimaa” tuovat mieleen Wagnerin oman elämän. Wagnerin librettojen filosofisessa symboliikassa riittää pureskeltavaa, vaikka Lentävä hollantilainen ei ole tässä suhteessa tuhdimmasta päästä.
Lentävässä hollantilaisessa taide ja sen vaatima hybris ovat keskiössä, mutta eräänlainen paralleeli on mahdollista luoda taiteen ja talouselämän välille. Taloutta oopperassa edustavat laivanvarustaja Daland (Jyrki Korhonen) ja Sentan puolikandidaatti, investointipankkiiri Erik. Molemmista on tehty äärimaskuliinisen uhon ilmentymiä, jotka ohjaaja Kasper Holten on ottanut hienovaraisen parodian kohteiksi.
Dalandin paluujuhlan jälkeen laivanvarustaja ja Lentävä hollantilainen solmivat avioliittosopimuksen, jolla naittavat tietämättään kaksi omasta mielestään samanlaista sielua keskenään.
Roolitus on kauttaaltaan laadukkaasti suoritettu. Äänellisiksi kohokohdiksi nousivat äänivaroiltaan mahtavan lentävän hollantilaisen lisäksi Sentaa paikannut ruotsalaissopraano Line Karlsson ja ällöttävyydessään miellyttävän lyyrinen Erik (Joachim Bäckström).
Rita Dahl
Richard Wagner: Lentävä Hollantilainen. Esitettiin Kansallisoopperassa 14.9.–11.10.2018.
