Anu Tuomi: Loppusuora. Galleria Titanik, Itäinen rantakatu 8, Turku. 25.2.–20.3.2022
Anu Tuomen Loppusuora-näyttely avautuu monenkin teeman kautta, mutta metodi, jolla hän on työstänyt vanhaa tuotantoaan, nostaa keskeiseksi taideteoksen koskemattomuuteen ja taiteen ikuisuuteen tai katoavaisuuteen liittyvät kysymykset. Tuomi on työstänyt uudelleen vuosikymmeniä vanhoja maalauksiaan, leikannut niitä paloiksi ja sommitellut uusiksi maalauksiksi ja installaatioiksi. Tuomi toteaa, että hän on joutunut tilan puutteen vuoksi miettimään, mitä tehdä vanhoille maalauksilleen, kun niiden sisältämät materiaalit, kuten ongelmajätteisiin lukeutuva kadmiumväri, ovat vaarallisia ympäristölle.
Taiteilijan varastossaan suorittama siivous ja vanhan tuuletus kertoo kyvystä radikaaliin ajatteluun ja on tervetullutta taiteen merkitysten kyseenalaistusta. Monesti perinteiseen maalaukseen liitetään oletuksia teosten pysyvyydestä ja loukkaamattomuudesta. Taiteilija on tallentanut teokseen jotakin ainutlaatuista, joka on tarkoitus säilyttää. Tuomi osoittaa, että taide on lopulta palautettavissa rakennusosiinsa, jotka on mahdollista yhdistellä uusiksi, puhutteleviksi kokonaisuuksiksi. Taideteoksen kuolevaisuuden pohtimisen jälkeen voi edelleen ajatella ihmistä itseään rakennusosiinsa palautuvana, kuolevaisena olentona, joka palaa luonnon kiertoon ongelmattomammin kuin vaikkapa muovia sisältävä taideteos. Tuomen näyttelyssä voi pohtia sitä, miten juuri taideteosten myrkylliset ainesosat tekevät niistä ikuisia, kiertokulkuun palauttamista hylkiviä, pikemminkin kuin niiden sisältämät arvot. Kauneuden sijasta jätteen rumuuden estetiikka tuleekin siten taideteoksen määrittäväksi tekijäksi ikuisuusperspektiivissä.
Kaikki esillä olevat teokset on nimetty Loppusuoraksi. Erityisen mieleenpainuva kokonaisuus löytyy gallerian taaimmaisesta salista. Matala ripustus ja maalausten kylki kylkeen asettelu tekee yksittäisistä teoksista enemmän kokonaisuuden osia. Asetelmaa voi lukea jopa jatkuvana tarinana väriskaalan alkaessa tummista sävyistä päättyen helakan punaisiin ja oransseihin sävyihin. Matala ripustus kiinnittää huomion, sillä useimmiten teoksia tarkastellaan näyttelyissä mukavalta, optimoidulta korkeudelta. Ehkä poikkeavalla ripustuksella pyritään kommunikoimaan se, että koska taiteilija on ottanut uuden näkökulman vanhaan tuotantoonsa, myös katsojan on nähtävä tavallista enemmän vaivaa saadakseen otettua teokset haltuun.
Maailmojen törmäyttämistä
Tuomi suosii palasiksi leikattujen maalausten asettelussa kubistisia sommitteluperiaatteita ja palaset ovat särmikkäitä, mikä luo pintaan levotonta ja paikoin väkivaltaista rytmiä. Elementtejä keskenään riitauttava sommittelutapa tuo ajankohdan maailmanpoliittisten kehityskulkujen vuoksi pakottomasti mieleen aseelliset konfliktit, pakolaiset, yhteiskuntien horjumisen ja kaikkien ihmisten perimmäisen yksinäisyyden pahimpien painajaisten muuttuessa todeksi.
Tuomen seiniä kiertävässä maalaussarjassa näemme vilauksia ihmisistä, jotka on irrotettu alkuperäisistä viitekehyksistään ja tuotu yhteen törmäyttämällä heidän maailmojaan. Mietin, millainen hetki maalauksiin on tallennettu. Jyrkästi toisiaan viistävät kuvaelementit vihjaavat, että ihmiset tulevat toistensa tilaan ja tiloihin äkkinäisesti, kaaosta levittäen. Tämä on se käsitys, joka usein dominoi julkisuudessa sellaisia yhteiskuntia, jotka avaavat rajansa pakolaisille. Sota jossain muualla aiheuttaa sekaannusta myös sodasta sivussa olevissa yhteiskunnissa, kuullaan usein sanottavan. Myös Pablo Picasson Guernica, joka kuvaa sodan kauhuja sisältä eläen, tulee mieleen Tuomen vyöryttävää ja särmikästä kuvakieltä tarkastellessa.
Taide luonnon kiertokulussa
Keskenään riitelevät kuvaelementit ja kollaasien pintaa rytmittävä ”särkymisefekti” estävät kokonaiskuvan syntymistä, mitä pidän viittauksena kaikkien ideologioiden perimmäiseen kyvyttömyyteen ottaa haltuun maailmaa, olla sille oikeudenmukainen. Esimerkiksi suurvenäläisyydessä ukrainalaiset ja venäläiset nähdään samana kansana, mutta ukrainalaiset itse pitävät kansoja veljinä ja korostavat samalla pientenkin erojen merkitystä, alkaen pääkaupungin kirjoitusasusta.
”Särkymisefektillä” voidaan viitata myös taideteoksen olemuksen uudelleen tulkintaan. Abstraktissa fantasia-ajattelussa taide on ollut todellisuuden ylä- ja ulkopuolella säilyttäen kuitenkin samalla paradoksaalisesti kyvyn olla moraalisesti jotakin kättä pidempää, jonka avulla ihmiset voivat kasvaa ja tulla paremmiksi ihmisiksi. Tämä ajattelu periytyy 1800-luvulta, jolloin kansakunnat ja museoinstituutio syntyivät yhtä aikaa ja toisiaan ruokkien. Kansalaiset kasvoivat valtion odottamiin mittoihin käymällä taidenäyttelyissä, näyttelyjä ajateltiin sivilisaatioprosessina. Tuomi palauttaa taideteoksen maan pinnalle ja osoittaa, että teokset ovat nationalismin rakentamisen ohella osallisena muissakin kehityskuluissa, kuten luonnon kiertokulussa.
Näyttelyn nimeä pidän hauskana. ”Loppusuora” voi viitata dystooppiseen tulevaisuusnäkymään, jossa todellakin olemme menossa kohti tuhoamme luonnon tuhoutuessa ympäriltämme. Nimi viittaa myös Tuomen taiteilijuuteen, sen kestoon ja jäljellä oleviin vuosiin aktiivisena taiteen tekijänä. Mutta aivan ensimmäinen mielleyhtymä, mikä minulle tuli nimen kuultuani, oli hirtehis-riemastuttava vanhainkodin nimi, kuten joskus kuulemani Loppukiri. Niin Loppusuorassa kuin Loppukirissä huumori syntyy siitä, että suuren tuntemattoman lähestyessä pannaan peliin kaikki paukut, vedetään täysillä. On virkistävää, että kuolevaisuudesta puhutaan näin avoimesti ja vinksautetusta näkökulmasta. Miksi kuoleman edessä pitäisikään nöyrtyä ja jäähdytellä?
Hajoamista hyvässä järjestyksessä
Ensimmäisen salin nurkkaan ripustettu saaristolaisaihe, nimeltään Loppusuora III, jossa näemme nuoren tytön soutamassa, on leikattu siististi ylhäältä alas suikaleiksi kankaan roikkuessa vapaana pidikkeestä. Taiteilijan ele on päättäväinen ja tarkka, mikä tulee ilmi suikaleiden tasaleveydestä. Tämä hajottamisen tapa kiinnittää huomioni, ja se alkaa heti metaforisoitua mielessäni ja vallata uusia aloja. Maisemaan ja keskushahmoon tehdyt viillot vihjaavat, että hajoaminen voi tapahtua myös hyvässä järjestyksessä. Kaikenlaisista luutumista, kuten käytösmalleista ja hallintotavoista, voidaan perääntyä suistamatta kaikkea kaaokseen. Tuomen näyttely muistuttaa, että kaaos on katsojan silmässä: Putin näkee Ukrainassa natsien mellastuksen, kotimaiset poliitikot ovat nähneet pakenevissa ihmisissä maailmanlopun.
Ideologioita on vaikea särkeä, mutta Tuomi onnistuu purkamaan ainakin yhden sellaisen: ajatuksen taiteen arvosta, joka perustuu teoksen muuttumattomuuteen aikojen saatossa. Tämä on antikvaarinen arvo ja ehkä myös taidebisneksen hellimä arvo, vaikka kapitalismiin perustuva taidebisnes onkin viime aikoina osoittanut sopeutuvuutensa muun muassa arvostamalla Banksyn teosta, joka tuhoutui heti oston jälkeen. Toki se, että taide muuttuu ja että se on sen arvo, on vanha uutinen kaikille niille, jotka ovat ymmärtäneet taideteoksen syntyvän ennen kaikkea siitä tehdyissä tulkinnoissa. Tuomen näyttely on miellyttävä muistutus siitä, että radikaali ajattelu elää kaiken ikäisissä.
Kirsi Uusitalo
