Kolumnin (Kulttuurivihkot 4-5/2011) laajempi versio
Venäläinen ohjaaja Dmitri Krymov toi elokuussa Helsingin Stage-festivaaleille Ivan Buninin eräästä novellista sovittamansa musikaalisen ja visuaalisen näyttämötulkinnan, pääosissa Mihail Baryshnikov ja Anna Sinjakina. Venäläisen baletin asema yleisön ja kriitikoiden mielikuvissa on iskostunut siinä määrin syvälle, että perinteisistä näyttämöteoksista poikennut esitys jätti kriitikoille ehkä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia arvioinnin kohteesta. Eräät kriitikot eivät huomanneet sen irtautuneen tanssiteatterista ja kiinnittyneen performanssin ja kuvataiteen perinteeseen.
Merkitseekö (mieli)kuvaa lähestyvä dramaturgia uuden metodin avausta baletin muiden menetelstrmien rinnalla? Ainakin se on merkki halusta tutkia uusia ilmaisumuotoja ja ohjata balettia ajan virtauksissa poikkitaiteellisiin kokeiluihin.
Helsinkiläisyleisö odotti ehkä näkevänsä jotain venäläisen baletin perinteeseen liittyvää, tai ainakin sitä kommentoivaa. Nijinskin ja Nurejevin rinnalla 1900-luvun merkittävin tanssija Baryshnikov, Kirovin ja Bolshoin kiistaton tähti, jäi kuitenkin jo vuonna 1974 balettiseurueen Kanadan kiertueella pois paluulennolta ja on sen jälkeen vaikuttanut Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa. Työskennellessään muun muassa Merce Cunninghamin ja Martha Grahamin kanssa hän omaksui innolla vaikutteita tanssitaiteen uusista suuntauksista, joita Neuvostoliitossa ei arvostettu. Oman taiteensa taitavana agenttina hän loi itselleen ’imagon’ esiintymällä myös teatterissa ja elokuvissa.
Baryshnikov opiskeli kuuluisassa Vaganovan tanssiakatemiassa Pietarissa. Vuonna 1738 Keisarillisen teatterikoulun nimellä perustettu oppilaitos toimi aluksi Talvipalatsin tiloissa, tavoitteenaan kouluttaa Venäjän ensimmäinen ammattitanssijoiden ryhmä, keisarillinen venäläinen baletti. Esikuvat ja myös alkuaikojen opettajat olivat italialaisia ja ranskalaisia. Ranskassa ensimmäisen balettikoulun, Valtion tanssiakatemian, oli perustanut Ludvig XIV vuonna 1661. Keisarillinen balettikoulu nimettiin 1957 tanssitaiteen tekniikan kehitykseen merkittävästi vaikuttaneen koreografin Anna Vaganovan mukaan.
Venäläisen baletin sisältö, muotokieli ja musiikki olivat 1800-luvun loppuun mennessä kehittyneet valmiuteen astua kansainväisille näyttämöille. Samoihin aikoihin Länsi-Euroopassa baletin uudistumiselta näytti puuttuvan elinvoimaa. Sen sijaan Venäjällä baletti oli omaksunut parhaat puolet italialaisen, ranskalaisen ja tanskalaisen koulukunnan menetelmistä. Taiteilijoiden, näyttelyjen ja musiikin vuorovaikutus herätti uteliaisuuden venäläistä taide-elämää kohtaan ja avasi tietä baletin menestykselle. Edellytykset venäläisen baletin läpimurrolle juuri Ranskassa vuosisadan vaihteessa olivat kypsyneet. Näin kävi Pariisissa, joka oli Euroopan taiteen kiistaton keskus ja baletin kehto, ja jossa suorastaan palvottiin hieman häkellyttäviä taideilmiöitä.
Venäläisen kulttuuriin tuntemukseen Ranskassa vaikutti 1900-luvun alkupuolella ratkaisevasti kriitikko ja lehtimies Sergei Djagilev (1872-1929). Hän perusti Mir iskoustva (”Taiteen maailma”) -nimisen taidelehden Savva Mamontovin ja prinsessa Maria Tenichevan tuella, Bakstin ja Benoisin kanssa ja kuratoi venäläisen taiteen näyttelyn. Kulttuurivaihtoa oli molempiin suuntiin: vuonna 1902 Djagilev järjesti ranskalaisen musiikin konsertin Moskovassa, ja viisi vuotta myöhemmin venäläisen musiikin konsertteja Pariisin oopperassa, jonne hän myöhemmin toi Modest Musorgskin oopperan Boris Godunov.
Vuonna 1907 Djagilev kokosi Pietarin Mariinskin teatterin parhaista voimista oman balettiseurueen Les Ballets russes tarkoituksenaan viedä se Pariisiin ja Lontooseen. Ensimmäinen esitys oli Pariisin Châtelet-teatterissa 18. toukokuuta 1909. Ensivierailun esityksillä oli sähköistävä vaikutus Pariisin uinahtaneeseen balettielämään. Venäläinen musiikki ja tanssijoiden taituruus, poikkeava ohjaus, Mihail Fokinin koreografia, Leon Bakstin ja Alexandre Benoisin loisteliaat lavastukset herättivät Pariisin taidemaailmassa valtavaa kiinnostusta. Venäläinen baletti kosketti syvältä myös useita kirjailijoita kuten Apollinaire, Cocteau, Proust, Rolland, Gide, Claudel, Valéry. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Igor Stravinsky sävelsi venäläistä seuruetta varten suurenmoiset baletit Tulilintu (1910) ja Kevätuhri (1913). Seurueen jatkuvasti kokeilevat ja uudistuvat tyylit ja teemat antoivat esityksille maailmanmaineen. Kahden vuosikymmenen aikana venäläinen baletti vieraili myös Roomassa, Wienissä, Genevessä, Barcelonassa ja Madridissa sekä vuodesta 1913 alkaen Etelä-Amerikassa ja Yhdysvalloissa vuodesta 1915.
Tanssitaiteen näyttämöllä puhaltavat kumoustuulet poikkesivat aika lailla Venäjällä samaan aikaan nousevista yhteiskunnan perusteita ravistelevista liikkeistä. Tanssi oli eliitin harrastus; venäläisen baletin tanssijat uppoutuivat uuden liikeilmaisun kehittämiseen kaukana kotimaan poliittisista kuohuista.
Diagilevin balettiryhmän ehdoton vetonaula olivat nuoret lahjakkaat ja ennakkoluulottomat tanssijat, joista kirkkaimpana loisti Vaslav Nijinskyn tähti. Hänen tekniseen taituruuteensa yhdistyi liikkeiden tenhoava pehmeys, joka sai pariisilaisen yleisön hurmioon. Tanssija osallistui Faunin iltapäivä koreografiaan ja suunnitteli perinteestä poikkeavia liikkeitä: hänen tulkintaansa faunin hahmosta pidettiin ylittämättömänä. Mullistavat ratkaisut kohtasivat kuitenkin jyrkkää vastustusta myös joidenkin taiteilijoiden keskuudessa. Silti Djagilevin projektin koreografiat ovat säilyneet tanssin historian merkkiteoksina.
Epäkaupallisin, taiteellisin tavoittein liikkeelle lähtenyt projekti sai vastakaikua merkittäviltä kuvataiteilijoilta. Esitysten luomiseen osallistuivat muun muassa Picasso, Matisse, Braque, Derain, Utrillo, Rouault, Laurencin, De Chirico ja Rodin. Les Ballets russes toi Euroopan näytämöille häikäiseviä tanssijoita kuten Anna Pavlova, Vera Fokina, Tamara Karsavina, Bronislava Nizhinska, Nijinsky, Massine, Lifar, Zverov ja Balanchine. Venäläisten Musorgski, Prokofiev, Stravinskyn ja Rimski-Korsakovin lisäksi balettimusiikkia sävelsivät myös Ravel, Debussy, Poulenc, Satie ja Milhaud. Les Ballets Russes esiintyi viimeisen kerran Vichyssä elokuussa 1929.
Maailmansota keskeytti Venäläisen baletin voittokulun. Vanhan maailman poliittinen kriisi ja Euroopan uusjako ensimmäisen maailmansodan seurauksena päästi myös valloilleen teollisen kehityksen seuraukset; poliittiset jännitteet, joille uusi poliittinen tekijä työväenliike osoitti päämäärän ja tien. Monet baletin huipulle nouseet tanssijat ja koreografit joutuivat turbulenssiin. Vallankumous Venäjällä jakoi venäläsen baletin huippua; useat koreografit ja tanssijat jatkoivat uraansa ulkomailla kuten Balanchine ja Baryshnikov Yhdysvalloissa. Neuvostovenäjän yhteiskunnallinen edistys kontrapunktinaan venäläisen taiteen nykyajan huipennus Pariisin näyttämöillä: vanhan Venäjän kulttuurin voima purkautui vielä kerran kokeilevan baletin subliimiin ilmaisuun, samaan aikaan kuin Pietarissa synnytettiin uutta maailmaa.
