Kulttuurivihkot 5/2019, kirja-arviot
Meidän länsimaalaisten ihmisten Onnelassa useimmilla (vaikkei kaikilla) on aineellisia resursseja riittämiin, mutta suurin pula on ihanteista ja utopioista, diagnosoi hollantilainen tietokirjailija Rutger Bregman (s. 1988) kirjassaan Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman.
Bregman siteeraa Facebookin entistä matemaatikkoneroa Jeff Hammerbacheria: ”Sukupolveni terävimmät ajattelijat pohtivat sitä, miten saada ihmiset klikkaamaan mainoksia.”
Mitään edistystä ei olisi koskaan saavutettu eikä nykyistä sivilisaatiota olisi olemassa ilman aluksi epärealistisiksi leimattuja unelmoijia, Bregman tähdentää. Nyt tarvitsemme hänen mukaansa jälleen kauas tulevaisuuteen ulottuvia vaihtoehtoisia näkymiä. Tilausta sellaisille näyttääkin olevan, sillä Bregmanin kirjasta on tullut kansainvälinen bestseller. Se on käännetty yli 30 kielelle, saanut runsaasti mediahuomiota ja innostanut yhteiskunnallisia liikkeitä.
Utopioiden rakentelu sellaisenaan, ilman reaalimaailman analyysiä, olisi hedelmätöntä. Bregmanin kirja onkin täynnä tositarinoita tästä päivästä ja historiasta, faktoja, lukuja, tutkimustuloksia. Hänen keskeiset utopiansa ovat köyhyyden poistava perustulo, työajan lyhentäminen ja rajojen avaaminen. Lähtökohtana ovat tutkimustiedot, jotka murtavat monia ideologisia ennakko-oletuksiamme.
Esimerkiksi vastikkeettoman rahan jakamisen ajatellaan passivoivan köyhiä. Kokeilut rahan jakamisesta Lontoon kodittomille, kenialaiselle kaivostyöläiselle, ugandalaisille nuorille ja naisille tai jopa liberialaisille alkoholisteille, huumeriippuvaisille ja slummien pikkurikollisille osoittavat järjestelmällisesti, että ilmainen raha ei laiskista vaan päinvastoin aktivoi ihmisiä itsenäiseen elämään sekä käyttämään rahojaan fiksusti. Namibiassa rahanjakelu vähensi valtavasti niin aliravitsemusta, luvattomia koulupoissaoloja kuin rikollisuuttakin. Eniten ilmaisen rahan ohjelmat ovat parantaneet lasten hyvinvointia.
Avustusjärjestöt ja viranomaiset eivät yleensä jakele rahaa, vaan investoivat asioihin, joita uskovat köyhien tarvitsevan, tai kurssittavat heitä. Tulokset ovat vaihtelevia, yleensä huonompia kuin rahaa jaettaessa. Kursseista ”tutkimus toisensa jälkeen on osoittanut, että ne maksavat paljon eivätkä tuota juuri mitään, olipa kyse kalastamaan, lukemaan tai yrittämään oppimisesta”. Hyväosaisten on vaikea uskoa, että köyhät tietäisivät itse parhaiten, mitä tarvitsevat.
Ilmaisen rahan ohjelmat ovat olleet eräänlaista ensiapua, joka voi auttaa ihmisiä tai yhteisöjä nousemaan jaloilleen ja pärjäämään sen jälkeen omillaan. Bregman kuitenkin esittää vastikkeetonta rahaa myös kaikille kuuluvana pysyvänä oikeutena, toisin sanoen perustuloa.
Onnistuneita kokeiluja perustulosta
Perustulo ei ole niin postmoderni idea kuin moni ehkä luulee. Se sisältyi jo Thomas Moren Utopiaan (1586), ja Yhdysvalloissa presidentti Richard Nixon oli vähällä toteuttaa sen 1960–70-lukujen vaihteessa. Hänen erityisen konservatiivinen neuvonantajansa onnistui kuitenkin pelottelemaan häntä puutteellisin tiedoin 150 vuotta aiemmasta Britannian Speenhamlandin sosiaaliturvamallista, ja presidentti alkoi painottaa sosiaaliturvan uudistussuunnitelmissaan työntekoon velvoittamista. Tämä muutti Bregmanin mukaan koko keskustelun suunnan. Myytti ”laiskoista köyhistä” jäi vahvasti elämään. ”Nimenomaan Speenhamlandin varjo ja perustulon epäonnistuminen loivat perustan Reaganin ja Clintonin hyvinvointivaltion purkajaisille”, Bregman arvioi.
Perustulosta oli 1970-luvulla onnistuneita kokeiluja Yhdysvalloissa sekä kanadalaisessa Dauphinin pikkukaupungissa. Kanadan kokeilun uskottiin laajenevan valtakunnalliseksi, mutta maan uusi konservatiivinen hallitus lopetti sen valtaan päästyään ja kokeilun tulosten tutkiminenkin keskeytettiin. Vuonna 2009 professori Evelyn Forget päästettiin tutkimaan Kanadan kansallisarkiston ullakolla lojunutta erittäin laajaa aineistoa. Tulokset olivat yksiselitteisiä: kokeilu oli ollut valtava menestys. Esimerkiksi nuorten koulu- ja opintomenestys parani, sairaalakäynnit vähenivät 8,5 prosentilla ja terveydenhoitokuluissa saatiin huomattavia säästöjä. Myönteiset vaikutukset toimeentuloon ja terveyteen ulottuivat vielä seuraavaankin sukupolveen.
Enemmän vapaa-aikaa palkkatyöstä
Työajan lyhentäminen oli sekin keskeistä jo Moren Utopiassa. Vuonna 1930 brittitaloustieteilijä John Maynard Keynes ennusti, että vuonna 2030 teemme töitä enää 15 tuntia viikossa. Kehitys kulkikin 1800-luvun 70-tuntisista työviikoista ilman lomia ja viikonloppuja kohti nykyaikaista 40-tuntista työviikkoa. Mutta 1980-luvulla tapahtui pysähdys. Useissa länsimaissa työaika lakkasi lyhenemästä, Yhdysvalloissa se alkoi jopa pidentyä. Kun samaan aikaan naiset lähtivät entistä enemmän työelämään, perheiden arjesta alkoi tulla huomattavasti aiempaa kiireisempää.
Teknologisen kehityksen – automatisaation, digitalisaation, robotisaation – ja talouskasvun tuoma hyöty on kanavoitu vapaa-ajan sijasta lisääntyvään kulutukseen – ja yhä enemmän myös pääomanomistajien osinkoihin, sillä palkkatulojen osuus bruttokansantuotteesta on länsimaissa pienentynyt ja pääomatulojen osuus kasvanut. Työn jakamisesta työaikaa lyhentämällä ei paljoa puhuta, vaikka sekä toisten työttömyys että toisten liiallinen työtaakka ovat tänä päivänä valtavia ongelmia.
Jos vapaa-aikaa olisi enemmän, katsoisimme vain enemmän televisiota, väittävät jotkut. Lyhimpien työviikkojen maat ovat kuitenkin niitä, joissa tehdään eniten vapaaehtoistyötä ja joissa on suurin sosiaalinen pääoma. Juuri pitkät ja stressaavat työpäivät, etenkin jos työ tuntuu merkityksettömältä, johtavat passiivisiin ja turruttaviin vapaa-ajanviettotapoihin, Bregman arvioi.
Bregman myös vertailee kiinnostavasti eri töiden yhteiskunnallista arvoa ja mielekkyyttä. Valtavirran poliitikot, yritysjohtajat, pääkirjoittajat ja ekonomistit toistelevat aina sitä, kuinka olennaista on kakun kasvattaminen sen jakamisen sijasta. Heidän puolustamassaan nykykapitalismissa tuottoisimpia ovat kuitenkin juuri sellaiset työt ja alat, joilla vaurautta pikemminkin siirrellään kuin luodaan – erityisesti finanssiala.
Ihmisten vapaa liikkuvuus valtioiden rajojen yli on sekin utopiana vanha, yhtä vanha kuin rajat. Tänä päivänä EU-maat toteuttavat sitä keskenään, mutta samaan aikaan vartioivat tiukasti EU:n ulkorajoja. Hätkähdyttävä on Bregmanin huomio, että 30 vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen muureja on nyt maailmassa enemmän kuin koskaan.
Bregman esittää rajojen avaamisen työvoimalle eli ihmisille – jota ei voida toteuttaa hetkessä – keinona lisätä hyvinvointia koko maailmassa. Harvardin yliopiston taloustieteilijä Lance Pritchettin laskelmien mukaan se tuottaisi tähtitieteellisen taloudellisen hyödyn: 65 000 000 000 000 eli kuusikymmentäviisi biljoonaa dollaria. Jos rikkaat maat ottaisivat vastaan edes kolme prosenttia nykyistä enemmän maahanmuuttajia, planeettamme köyhät hyötyisivät siitä 305 miljardia dollaria vuodessa, mikä on kolme kertaa niin paljon kuin kaikki nykyinen kehitysapu yhteensä.
Muutos on mahdollinen – jos haluat
Keskeisenä esteenä muutoksille Bregman näkee ihmisten tarpeen pitää kiinni totutuista uskomuksistaan ja ajattelumalleistaan. Vuoden 2008 finanssikriisikään ei lopulta muuttanut pankkisektorilla juuri mitään. Kuplat paisuvat ja puhkeavat entiseen tapaan.
Tapa, jolla uusliberalismi on vuosikymmenten mittaan hankkinut hegemonisen aseman länsimaissa, osoittaa Bregmanin mukaan kuitenkin, että muutos myös toiseen suuntaan on mahdollinen. Se vaatii määrätietoista työtä ja ratkaisujen kehittämistä tuleviin kriiseihin ennalta, jotta ne alkavat tuntua varteenotettavilta tilanteen ollessa päällä.
Bregmanin erittäin ansiokkaan kirjan suurin puute on se, että ekologinen tuho jää siinä käsittelemättä. Tarve sovittaa elämäntapamme ympäristön kantokyvyn puitteisiin asettaa rajansa myös utopioille. Esimerkiksi automatisoivia koneita saatetaan joutua korvaamaan lihasvoimalla, jolloin työtä onkin tehtävä enemmän.
Vallitseva talousoppi perustuu oletukseen, että luonnonvaroja riittää hyödynnettäväksi loputtomasti, kun taas raha on niukka resurssi. Asiahan on päinvastoin: luonnonvarat ovat rajallisia, rahaa voidaan luoda määrättömästi. Viime aikoina pinnalle nousseen jälkikeynesiläisen modernin rahateorian (MMT) yhdistäminen ekologisen kestävyyden oppeihin olisikin yksi hyvä lähtökohta paremman tulevaisuuden visioille.
Rutger Bregman (2018): Ilmaista rahaa kaikille. Suomentanut Mari Janatuinen. Atena. 321 sivua.
