Julkaistu Kulttuurivihkoissa 4–5/2015 osana lehden saamelaisuusteemaa
Utsjoelta kotoisin oleva Vasemmistonuorten tuore puheenjohtaja Anni Ahlakorpi muutti Helsinkiin työnsä perässä. Eräinä kautensa tärkeimmistä tehtävistä hän pitää järjestön roolia vastavoimana oikeistolle ja toimimista järjen äänenä yhteiskunnallisessa keskustelussa.
”Näin etelässä, ja näin isossa kaupungissa, en ole aiemmin asunut. Utsjoki on kotipaikkani, mutta saamelaisen kulttuurin opinnot veivät minut moneksi vuodeksi Ouluun, ja viimeiset kaksi vuotta olen asunut Inarissa”, kertoo Anni Ahlakorpi.
Oulussa Ahlakorpi aktivoitui ensin toimimaan kaupungin Punavihreissä opiskelijoissa ja siirtyi sitten Vasemmistonuoriin. Hänellä ei tosin ollut aikomusta aktivoitua nyt johtamassaan järjestössä.
”Suunnitelmani epäaktiivisuudesta kariutui melkein alkuunsa, kun minusta tuli lähes heti Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten varapuheenjohtaja, ja melkein heti sen perään keskusjärjestön hallituksen varajäsen”, Ahlakorpi muistelee. Varajäsenyys tosin ei istunut hänelle, sillä hän pyysi monta kertaa varsinaista jäsentä jäämään kotiin, että pääsisi itse kokouksiin. ”Siihen vaikutti varmasti se, että oli mahtavaa päästä tapaamaan muita vasemmistonuoria, sekä mahdollisuus päästä tuomaan itselleni tärkeitä näkökulmia järjestön ulostuloihin ja kantoihin mukaan.” Esimerkiksi Ahlakorpi muistuttaa alueelliseen tasa-arvoon ja saamelaisten oikeuksiin ja asemaan liittyvistä kysymyksistä. ”Ne voivat muuten helposti unohtua, jos joku ei niitä aktiivisesti nosta esiin.”
Ennen puheenjohtajuuttaan Ahlakorpi on ollut myös jäsenenä useammassa Vasemmistonuorten jaostossa ja työryhmässä. Muutettuaan Oulusta Inariin hän pääsi Lapin Vasemmistonuorten hallitukseen ja myöhemmin, vuonna 2013, hän nousi toiseksi varapuheenjohtajaksi.
Oppia zapatisteilta
Varapuheenjohtajuus oli Anni Ahlakorven mielestä mielenkiintoista. ”Suurin haaste tuli siitä, että asuin käytännössä koko varapuheenjohtajuuteni ajan Inarissa, eli bussin ja junan penkkejä tuli kulutettua urakalla. Kuitenkin juuri reissaaminen ja vasemmistonuoriin tutustuminen ympäri Suomea oli myös kaikkein antoisinta siinä hommassa.” Ahlakorvesta oli myös mahtavaa päästä seuraamaan läheltä edeltäjänsä Li Anderssonin toimintaa ja oppimaan häneltä.
Minkälainen puheenjohtaja Ahlakorvesta sitten itsestään tulee? Hän nostaa keskusteluun hieman yllättäen meksikolaiset zapatistit, jotka puolustavat maan alkuperäisväestöä ja ylläpitävät antikapitalistista ideologiaa.
”Olen jo jonkin aikaa ollut aika innoissani zapatisteista, heidän toimintatavoistaan ja ajatuksistaan. Mitä enemmän heistä luen, sitä järkevämmiltä he vaikuttavat. Zapatisti-liikkeen näkemys ’johtaa totellen’ sopii mielestäni myös aika hyvin yhteen sen kanssa, millainen hyvä puheenjohtaja on.” Vasemmistonuorten puheenjohtajana se tarkoittaa Ahlakorvelle sitä, että on osattava kuunnella herkällä korvalla jäsenistöä, heidän toiveitaan ja vaatimuksiaan. Ahlakorpi jatkaa järjestölleen ja itselleen tärkeistä poliittisista kysymyksistä: ”Liittokokous päätti, että toteutamme tällä kaudella feministisen kampanjan, joten erilaiset tasa-arvoon liittyvät kysymykset ovat varmasti esillä. Vasemmistonuorten rooli vastavoimana oikeistolle ja järjen äänenä toimiminen yhteiskunnallisessa keskustelussa korostuu varmasti entisestään tällä kaudella”, hän linjaa – mutta muistuttaa myös, että alkuperäiskansa- ja ympäristöasiat ovat hänelle tärkeitä. ”Pyrin nostamaan niitä keskusteluun aina kun mahdollista.”
Saamelaisuuteen kasvanut
Uusi Vasemmistonuorten puheenjohtaja on syntynyt ja kasvanut Utsjoella, Suomen ainoassa saamelaisenemmistöisessä kunnassa. ”Vanhempani ovat suomalaisia ja ovat muuttaneet sinne etelästä, mutta opetelleet kyllä puhumaan saamea. Kuusivuotiaana seurasin isoveljeni esimerkkiä ja menin saamenkieliselle luokalle esikouluun, ja kävin koko ala-asteen saameksi.” Lukion jälkeen Anni Ahlakorpi opiskeli vuoden Saamelaisalueen koulutuskeskuksen medialinjalla ja lähti sitten Oulun yliopistoon lukemaan saamelaista kulttuuria pääaineenaan. Gradu hänellä on nyt työn alla.
”Koen, että olen Utsjoella kasvanut osaksi sitä kulttuuria ja että se kulttuuri on osa minua.” Saamelaisuus merkitsee hänelle hyvin paljon: ”Ennen kaikkea se on jotain hyvin kotoisaa, tuttua ja turvallista. Monikulttuurisessa ympäristössä kasvaminen on tietenkin opettanut paljon ja antaa perspektiiviä asioihin.”
Saamelaisuudessa hänen mielestään hienointa on se, että se on olemassa. Kulttuurin ongelmakohtia hän kertoo Suomessa olevan lukuisia. Ahlakorpi listaa niistä muiden muassa seuraavat kysymykset: Suomalaiset päättävät siitä, paljonko saamenkielen elvyttämiseen käytetään rahaa; siitä kuinka monta minuuttia viikossa näytetään saamenkielisiä lastenohjelmia; siitä kuka saa kuulua Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon; siitä mitä saamelaisalueen mailla tehdään; siitä paljonko saamelaisten kulttuuri-itsehallintoelin, Saamelaiskäräjät, saa rahaa käyttöönsä. ”Tiivistettynä siis se, että suomalaiset päättävät saamelaisten asioista ja pienen vähemmistön on hyvin vaikea saada oma äänensä kuuluville.” Hänestä on myös hassua, että jos kiistassa vastakkain ovat saamelaiset ja Suomen valtio, ovat esimerkiksi saamelaiset tutkijat puolueellisia asian suhteen, mutta sen sijaan suomalaisia tutkijoita pidetään neutraaleina. ”Mielestäni se kertoo lähinnä vain siitä, että saamelaisten ääntä ei edes haluta kuulla eikä heidän tarpeitaan huomioida.”
Koti sydämessä
Ongelmat voitaisiin Anni Ahlakoven mielestä ratkaista saamelaisten itsehallintoa vahvistamalla.
”Edellisen hallituksenhan piti ratifioida Kansanvälisen työjärjestön ILO:n artikla 169, mutta ’yllättäen’ se jäi taas tekemättä. Suomihan on hyväksynyt sopimuksen jo yli neljännesvuosisata sitten, mutta jostain syystä hallitus toisensa perään epäonnistuu sopimuksen täytäntöönpanossa. Aina sen ratifioinnille keksitään joku este”, Ahlakorpi harmittelee.
”Nythän tilanne on se, että koska kyseessä on kansainvälinen sopimus, sen ainakin periaatteessa pitäisi palautua suoraan eduskunnan käsittelyyn. Kun tämän hetken suurimmalla puolueella ei koskaan ole ollut kiinnostusta saamelaisten aseman parantamiseen, en usko, että nykyinenkään hallitus saa sopimusta ratifioitua.”
Ihmiset ja luonto ovat Ahlakorvelle tärkeää lappilaisuudessa, mutta hänen mielestään mitään yhtä yksittäistä lappilaista kulttuuria ei edes ole olemassa
. ”Lappi on monikulttuurinen ja -puolinen alue. Joitain hienoja ’yleislappilaisia’ piirteitä, kuten joustavaa aikakäsitystä, suorapuheisuutta ja vittuilun taitoa on kyllä arvostettava!”
29-vuotias puheenjohtaja haluaa, että koulujen opetussuunnitelmissa huomioitaisiin maamme vähemmistöt nykyistä paremmin. ”Monesti, kun ihmisten kanssa juttelee saamelaisista, käy ilmi, että ihan perustiedotkin ovat hakusessa ja jos tietämättömyyttä vielä paikkaillaan ennakkoluuloilla, ollaan tilanteessa, jossa ne, jotka päättävät saamelaisten asioista, eivät oikeastaan yhtään tiedä, mistä päättävät.” Ahlakorpi myös toivoisi, että Lappi nähtäisiin muunakin kuin ”etelän herrojen” temmellyskenttänä, jonka arvo mitataan kaivannaisten, lohien tai puiden määrän mukaan.
Jos Ahlakorvelle jää luppoaikaa, se yleensä menee koiran ja kissojen kanssa touhutessa: ”Pitkät mettälenkit on parhaita! Aika paljon myös haaveilen ja suunnittelen pitkiä vaelluksia, mutta tähän mennessä kesät on olleet sen verran kiireisiä, ettei niille ole ollut aikaa. Ehkä ensi kesänä sitten.”
Helsinkiin muuton tunnelmista hän siteeraa ehkä tunnetuinta saamelaiskirjailijaa Nils-Aslak Valkeapäätä: ”Onneksi kotini on sydämessäni, ja se kulkee mukanani.”
Kulttuurivihkot 4–5/2015 ostettavissa digilehtenä tai irtonumerona
