Kirja-arviot
Joonas Nykänen (2022): Pitkälle yöhön venyneet päivät. Kulttuuriklubi. 203 sivua.
Hyvin harva runoilija pohtii enää nykyisin ihmisen elämän suuria arvoituksia ja kärsimystä, tai varsinkaan lisää siihen vielä jo kuolleeksi julistetun Jumalan ilman kristinuskon rasitetta alkuperäisessä ylemmässä tarkoituksessaan.
Joonas Nykänen tekee niin isolla pensselillä, maalaten samalla silmiemme eteen nykyajan Danten helvetin kaikki piirit syksyllä ilmestyneessä debyyttirunoteoksessaan Pitkälle yöhön venyneet päivät.
Runoteoksensa aluksi ensimmäisessä eksistentiaalisessa runossaan ”Yksinäiseen mereen” hän toteaa enemmän kuin väittää tai ottaa kantaa elämään sivullisena:
”– – työt jotka eivät enää tarvitse minua naiset, jotka eivät enää kaipaa minua, naiset jotka eivät kyenneet rakastaa yhtä paljon, sydän jota en koskaan löytänyt tuntea olevansa tupakka joka on palanut loppuun ja nakattu epäoikeudenmukaisesti yksinäisyyden mereen – –”
Nykänen ei silti ole toivoton pessimisti. Hänen runonsa avaavat lukijoiden silmiä uusiin maailmoihin, eivät sulje silmiä tai tuki suita. Katkeruutensa elämän pakollisiin välttämättömyyksin hän toki ilmaisee jo heti alussa, sillä hän inhoaa muita töitä kuin kutsumustöitä. Nykänen on sielultaan runoilija, joka haluaisi tietenkin tehdä vain ja ainoastaan runoilijan töitä:
”…runot joita ei kirjoitettu
koska täytyi lakaista tietä
hiekoittaa jäätyneitä kohtia
jotka jäätyvät yhä uudelleen…”
Tuskaa ja traagisuutta
Nykäsen toive ei toteudu ja analyysi ajastamme on lohduton. Mutta mikä on hänen oma henkilökohtainen panoksensa tähän soppaan? Mitä hän on tehnyt ennen kuin aloitti kirjoittamaan? Mikä on hänen henkilökohtainen velvollisuutensa? Mihin jokainen päivä hänet velvoittaa? hän kysyy itseltään ja vastaa, että joku Goethe taisi kysyä niin:
”Minä en taas ole koskaan välittänyt velvollisuuksista. Koskaan ei juuri huvita tehdä mitään, ei varsinkaan töitä. Olen todellinen jouteneläjä, mieluummin uneksin asioista kuin teen niitä. Vihaan työntekoa ja rakastan kirjoittamista. Unelmoin mieluummin, kun tartun johonkin lapioon. Pitäisi kyseenalaistaa kaikki. Maailmassa kyllä riittää ihmisiä, jotka sanovat: ’Hei, miten olisi jos lapioisit tuon hiekkakasan tuonne?’ Pitää osata sanoa, että ei. Lapioi itse. Turhaa tehdä tuota työtä.”
Hieman ystävällismielisiä risuja
Kokoelmansa toisessa runossa ”Kärpänen” näkyy Nykäsen valtava halu tarinoida, mutta myös samalla hienoinen dramaturginen puute. Hän ei osaa lopettaa vaan antaa palaa kunnolla pohjiin saakka, mutta mikä saattaa olla tässä tapauksessa jopa runon eduksi, eksyttää lukijaa harhaan. Mutta ei huolta. Sama ”vuolaus”, sokeus oman tekstin karsintaan, oli Jouko Turkalla, joten ei Nykänen huonossa seurassa välttämättä ole (ja maailmaan pitäisi mahtua kauniita, tarkkaan punnittuja ja sydänverellä kirjoitettuja sanoja).
”… oli hyvä istua ja rauhallistakin
ei ketään missään
kadut tyhjillään, työt seisahtuneet lakon ajaksi
autioitunut kortteli, vain jotain aaveenkaltaisia
kulkijoita, ei mikään kiire minnekään
kellot tietysti kävivät kuin ihmiset kunnes pysähtyivät
aurinko porotti ja soi maailmankamaraan ihanaa lämpöä
ja kaiken eläväksi tekevää valoa
kuolemaakin hiljaisempi hetki
keskipäivän lakon hetki
pysähtynyt hetki
taittui rauhallisesti
levitin jalkojani ja unelmoin
pysyisipä näin tovin
rauhallista ja ankeaa, mutta vallan mukavaa
ajan vääjäämätöntä juoksutusta
hautuumaa, oi hautuumaa!…”
Kuka ihmeen Nykänen?
Filmihulluun ahkerasti laajoja ja syvälle meneviä elokuvaesseitä kirjoittava Joonas Nykänen on tullut kirjoituksillaan jo pienen älyllisesteettisen piirin tietoisuuteen. Nyt Nykänen vakuuttaa myös runoilijana. Ja vaikuttavasti tekeekin, sillä Nykäsen runot ovat pituudesta huolimatta napakoita ja herättävät lukijansa ihmettelemään ja miettimään asioiden todellista luonnetta, omaa minää, kokemuksia ja erilaisia maailmoja sekä uusien tunteiden löytämistä, toki T. S. Elliotin varoitukset mielessä.
Mutta mikä parasta, Nykäsen tekstit ovat kaikkea muuta kuin akateemista kuivaa runoutta, jonka aiheet ja kieli olisivat kytköksissä yliopistomaailmaan fraaseihin ja jargoniin. Kokoelmaa voi jopa pitää raikkaana tuulahduksena T. S. Elliotin ”Perinne ja yksilöllinen lahjakkuus” -kirjoituksen (1919) hengessä (jota muun muassa ”dirty minimalismin” lipunkantaja, yhdysvaltalainen Raymond Carver jalosti):
”Runoilijan asia ei ole uusien tunteiden löytäminen, vaan tavallisten käyttäminen, ja työstäessään niitä runoudeksi ilmaista mielialoja, joita varsinaisissa tunteissa ei lainkaan ole. Ja tunteet, joita hän ei ole koskaan kokenut, luontuvat hänen työhönsä yhtä hyvin kuin ne, jotka ovat hänelle tuttuja.”
Nykäsen tekstit ovat samalla sekä kannanottoja, havaintoja että kommentteja nykypäivän ihmistä harhaanjohtaviin tylsyyksiin. Ne ovat henkilökohtaisen tuskan ja heterotraagisuuden kuvauksina omakohtaisia ja siksi myös koskettavia.
Nykänen puhuu ja ajattelee elämästä sekä ihmisestä laajasti, myös olennaisen olevaisen ulkopuolelle. Nykänen sanoo runoissaan ja tuotannossaan ylipäänsä tutkivansa vain ihmistä ja ihmisen sielua. Se on hänestä niin valtava aihealue, että siihen voi hyvin käyttää koko ihmiselämän – siihen voisi käyttää monta elämää. Dynamiikka ihmisten välillä herättää hänen mielenkiintonsa. Se kun joku ajaa suhteen päätteeksi huoltoasemalle ja kaataa bensakanisterin sisällön päällensä ja tuikkaa itsensä palamaan.
Edelleenkin vihainen nuorimies
Nykänen on siis edelleenkin vihainen nuorimies. Monet runot Nykäsen albumilla tuntuvat tutuilta aihepiirinsä takia. Niistä näkyy tietty sukulaissieluisuus kuuluisimpiin esikuviinsa maailmankirjallisuudessa, mutta niin pitääkin olla. Silti hän osaa sanoa sanottavansa omin sanoin ja säilyttää turvallisesti runoissaan oman persoonallisuutensa.
Nykäsen runoissa näennäisesti rennon havainnoinnin ja jutustelun keskellä tikittää vaarallinen pommi makaaberina elämän väärin ymmärtämisenä, mikä tässä tapauksessa on sen oikein ymmärtämistä, kun oikein tarkkana asiaa katsoo ja lukee rauhassa Nykäsen soljuvia tekstejä.
Runoilija tarvitsee paitsi omintakeisuutta eli vahvasti oman näköisensä maailman, myös mielikuvitusta sekä ripauksen näkemyksellisyyttä, jotta tulkinta muuttuisi hedelmälliseksi vuoropuheluksi runoilijan, lukijan ja ympäristön välillä.
Tai niin kuin filosofi Paul Ricoeurin hermeneuttisissa (tekstien tulkitsemisen filosofinen traditio) tulkinnoissa, ”lukeminen muodosti ratkaisevan välittäjän, jonka ansiosta lukijat alkavat lukea itseään”, ihan kuten Joonas Nykäsen runossa ”MUISTO KALMAKESÄSTÄ YDINTALVEN PAKKASISSA”:
”…kun yö tiivistyy mustaksi
ja kaupunki puristuu yöhön
ja satamilta päin iskeveä tuuli
on armoton ja kylmä
kun ihminen, yksin, kävelemässä
valkeilla, öisillä kaduilla
teuraspakkasten kimeltävässä meressä
lumen jäisillä stilettiteillä
mieli valpastuu kirkkaassa ilmassa,
sydän on täynnä kalmakesän muistoja
oi, minä muistan kesän!
mätäkuun viimeisinä vuorokausina
kesäisenä iltapäivänä, ilma latautuneena odottavasta myrskystä
rautatieasemalla kohtaan reppuselkäisen
rakkauden
puisto vanhan rautatieaseman kupeessa
raparperipensaiden saartama,
minä juon kuusi olutta ja syleilen häntä
asunnollaan hän riisuutuu edessäni
enkä ole koskaan nähnyt niin ihmeellistä
näkymää
hänen valkea, pehmeä iho,
hänen suloinen povensa
hänen pienet, kauniit huulensa
hänen kiiluvat, virkeät silmänsä
koko hänen olemuksensa ihme
se saa sydämeni hakkamaan sataakolmeakymppiä
meinaa lähteä sydän liitoon, oi veljeni! oi siskoset!
jokin muu alkaa myös toimia
on rauhaisa kesäyö jossain
ennen ukkosmyrskyä
ilma on latautunut ja kostea
vasta aamuyöllä alkaa sataa
sataa kaatamalla, ukkonen
jyrähtelee
sade hakkaa ikkunoita
rännit sylkevät vettä
ämpärit ovat niin täynnä
että vesi tulee yli
maailman salamat välähtelevät hämärässä
huoneessa
latautunut, kostea mätäkuun hellepäivä
on muuttunut ukkosyöksi
jota salamojen viikatteet valaisevat,
ne ovat kuin elämä: lyhyt välähdys
kahden ikuisen pimeyden välissä,
ukkonen jyrähtelee
aamulla on myrsky ohi
minä lähden, hän jää
sitten hänkin lähtee
ja minä jään
aamulla on myrsky ohi
ja tiet ovat sateen puhdistamia,
kaikki tuoksuu märälle asvaltille,
oi, on kaunista!
oi, on raikasta!
kannan muistoa kesäyöstä
nyt ydintalven pakkasilla
se antaa minulle yhä lämpöä
kylmä taivas, talvikauden harmaa valo
kun jäätyneet korttelirakennukset kelluvat
pimeän taivaan alla…”
Harald Olausen
