Vuoden 2013 loppuun saakka kestävä ITE Lapissa -hanke on kiinnostanut laajasti niin paikallisia kuin turistejakin kahden vuoden ajan Aineen taidemuseossa Torniossa, Rovaniemen taidemuseossa Korundissa sekä Inarin saamelaiskeskus Siidassa. ITE Lapissa -hankkeen taustalla ovat tutut nimet: ITE-taiteen samaani Erkki Pirtola sekä Maaseudun Sivistysliiton eläkkeelle jäänyt kulttuurijohtaja Liisa Heikkilä-Palo.
Syyskuun loppuun saakka Rovaniemen taidemuseo Korundissa on esillä nykykansantaidetta Lapista ja Islannista. Siitä puuttuvat ”homeeriset epiteetit”, sillä sen tekijöille maailma on parhaimmillaan leikillinen haaste, tyyni ja jännittynyttä odotusta täynnä – ikään kuin evästyksenä olisivat kirjailija Veikko Huovisen sanat, että ”ihmisellä on tässä avaruudessa vain kusiaisen valtuudet”. Perimmäiset totuudet ovat heidän mielestään aina arkisia.
Kuvallinen leikittely ja sadunomainen idealismi on heidän taivaansa ja maansa yhdessä. Heidän mielestään ihmiset ansaitsevat ripauksen mielikuvituksessa marinoitua kunnioitusta, ja jokaisen pitäisi kunnioittaa itseään enemmän, olla rohkeasti se mitä on, ”värikkäälläkin ja oman ympäristönsä kanssa ristiriidassa olevalla tavalla”, koska perimmäiset totuudet ovat heidän mielestään aina arkisia ja yksinkertaisia heidän itse kehittämässään taiteellisessa vapaudessa.
Arktinen ITE-Lappi näyttää, miten kansanhuumori on professori Unto Kupiaisen hengessä parhaimmillaan muutakin kuin oikeassa olemisen pakkoa ja sillä rahastamista. Se muistuttaa meitä siitä, että huumorintajuttomat yhden ilmeen ja totuuden, suu vaahdossa ja silmät kiiluen paasaavat teeskentelevät taidehömpät kompastuvat ennemmin tai myöhemmin tiukkapipoisuuteensa ja omiin kuvitelmiinsa omasta erinomaisuudestaan tavallisia ihmisiä syvästi halveksien, eivätkä siksi kiinnosta suurta yleisöä.
Professori Unto Kupiainen puhui tästä samasta asiasta puolustaesaan vuonna 1939 väitöskirjaansa Huumori suomalaisessa kirjallisuudessa 1. osa: Aleksis Kivi ja 1880-luvun realistit. Kupiainen kirjoitti siitä, miten Kiven jälkeisessä kirjallisuudessa huumoria esiintyi runsaasti, ja miten se vaihtoi muotoaan samaan aikaan, kun hänen mielestään kylmän repivä älyllisyys, mikä ilmeni objektiivisia havaintoja tekevästä realismissa, oli huumorin pahin vihollinen: ”Vaikka huumori jos mikään on yksilöllistä ja kasvaa esille asianomaisen kirjailijan taiteilijalaadusta ja elämänkatsomuksesta, eikä siten oleellisimmilta puolilta suinkaan ole selitettävissä minkään aate- tai tyylivirtausten pohjalta, heijastuvat nämä silti joko kirvoittavina tai jarruttavina tekijöinä sen esiintyessä kirjallisuudessa.”
Ihmisyyden ilkikurista tykitystä
ITE-taide jatkaa suomalaisen kirjallisuuden kunniakkaan perinteen aloittaneesta Aleksis Kiven humoristisesta Seitsemästä veljeksestä alkanutta ihmisyyden ilkikurista tykitystä. Seitsemästä veljeksestä näkyi jo se suomalaisuuden perusta, josta suomalaiskertomusten hiljaiset virrat muodostuvat: ihmismielen hämäristä vaistonalaisuuksista, alhaisten viettien vallassa rimpuilevasta päättämättömyydestä, muualle alati hamuavasta mielestä ja taikauskoon sekoittuneesta tunnemystiikasta.
Aleksis Kivi antoi ympäröivälle todellisuudelle runon muodon, joka sisälsi täyteläisen räiskyviä rikkirevittyjä lopullisia ihanuuksia, riemastuttavaa rehevyyttä ja kursailematonta suorapuheisuutta katsella ihmistä suoraan sisimpään huumorin lämpö sydämessä ja viiltävä tarkkuus päässä, iloiten ja surren samanaikaisesti kaihomielisesti sen mukana terveen elämäniloisissa puheissa, jotka kuroivat umpeen etumatkaa komein elkein nykyjulkisuuden itse kehittelemiin ja tuulesta temmattuihin älyttömyyksiin. ITE-taiteen kansanmiehet puolestaan osaavat muuttua Shakespearen esimerkin mukaisesti koomisiksi hahmoiksi tragediassa nimeltään elämä Korundin näyttelyssä.
Tuhattaiturien taidetta
”ITE-taiteessa on yleensä kyse taiteen tekemisestä lähinnä omaksi iloksi. Taidetta tehdään kokeilemisen innosta ja luovuuden palosta. Tyypillistä on itseoppineisuus ja ilmaisun omaperäisyys. Se on tuhattaiturien taidetta”, kirjoittaa näyttelyn yhteydessä julkaistussa ITE Lapissa -esittelyvihkosessa Rovaniemen taidemuseon Korundin näyttelystä vastannut amanuenssi Riitta Kuusikko.
Riitta Kuusikko kertoi yleisölle avoimessa tilaisuudessa Korundissa tiistaina 4. Syyskuuta, miten ITE-taiteessa oivaltamisen ilo, arkielämästä kumpuava luovuus ja ilmaisun rehellinen suoruus ovat myös arktisen ITE-taiteen tavaramerkkejä Korundin näyttelyssä, joka on täynnä kätevyyteen ja kekseliäisyyteen perustuvaa kuvataidetta, toteemipaaluja, tuohilintuja, riikinkukkoja, maalauksia, pahkaveistoksia sekä kirjontatöitä.
Omaperäistä ja kansanomaista
Kuusisto valotti tiistain yleisötilaisuudessa näyttelyn itseoppineiden lappilaisten mestarien, Andreas Alarieston (josta on tehty oma kirja), Valto Pernun ja Toivo Pekkalan omaperäistä ja taatusti oman aikansa valtavirrasta poikkeavia elämäntaipaleita sekä taideteoksia, joiden aiheet kumpuavat jokapäiväisestä elämästä, politiikasta ja kerrotuista kansantarinoista.
Muille kuin ITE-taitelijoille arvoton ruosteinen romu, vanha laudanpätkä ja vanha kirpputoritavara heräävät ITE-taiteilijoiden kollaaseissa eloon sadunhohtoisina ”lentävinä mattoina”, jotka houkuttelevat katsojan näkemään käyttöesineen irrotettuna sen arkiraameista.
Kamojen tarinat saavat siivet kansanomaisesta huumorista ja elämänläheisyydestä, sillä Kuusiston mukaan ITE-taide on parhaimmillaan tekijöilleen itse tehty elämä omin ehdoin muiden sanomisista piittaamatta: ”Eikä se ole enää harrastus, vaan se vie kokonaan mukanaan.”
Islantilainen nykytaide on otettu yhdestä Islannin merkittävimmästä taidemuseoista, Akureyrissa sijaitsevasta Safnasafnista, joka on keskittynyt kansantaiteen lisäksi nykytaiteeseen.
Vertailemalla lappilaisia ja islantilaisia taitelijoita voi nähdä paljon samankaltaisuuksia, kuten museon ensimmäisen kerroksen päätyseinään pystytetyssä Pellon kasvatin Rosa Liksomin ”viktorpelenevismeissä” sekä Veli Granön, Jaakko Heikkilän ja Arto Liitin valokuvissa, jotka näyttävät ITE-taiteilijoiden pihoja, sekä Erkki Pirtolan filmeissä.
Every day grazy days
Näyttelyssä tajuaa selvästi, miksi maailma on ovela juoksuttaessaan meitä oman pillinsä mukaan kuin päättömät kanat ihan turhan takia jonninjoutavia latteuksia ladellen, emmekä me silti tajua, että kaikki on vain silmänlumetta ja yhtä suurta kusetusta.
Siksi ei olekaan suuri ihme, että näyttelyn takapiruna toimii taas suomalaisen taiteen eriskummallinen shamaani Erkki Pirtola, sillä hän kulkee koko ajan videokamera mukanaan dokumentoiden andywarhollmaisesti elämän päättymätöntä sirkusta tutkivan taiteilijan silmin. Video on hänelle nykyajan sivellin. Kuten hän itse sanoo: ”Every day grazy days.”
Tämän omien sanojensa mukaan ”Virtaavan Yliopiston riemutohtorin” mielestä jokainen ihminen on itsensämäärittelijä. Pirtolan näkemysten taustalla kuuluu vahvasti säveltäjä John Gagen maailma, missä mikä tahansa on taidetta, jos kokija kykenee sukeltamaan aistimuksen sisälle.
Outsider Artissa
Tästä ei ole pitkä matka Pirtolan lempilapsen ITE-taiteen parin, jossa puretaan ryminällä nykytaiteen myyttejä tavalliselle ihmismielelle ymmärrettäviksi katsomuskokemuksiksi taiteen itseoppineiden vaistonvaraisen ja nykytaiteeseen pettyneiden pelastukseksi muodostuneessa ”Outsider Artissa.”
Pirtola itse kertoo, miten puuhuussi on ollut maalaiskulttuurin protestipaikka, kuten erään ITE-taiteilijan huussiveistoksen punkkarivanhus, joka lukee naama virkeenä Vapaa-ajattelijaa, jossa lukee: ”Vallanpitäjien rienaus on ollut kaiken kansan kulttuurin perusta.”
Taustalla voisi ihan hyvin soida Gunnar-pässin hengiltä rasittavilla kiertueillaan saaneen kansantaitelija Martti Huuhaa Innasen pakoputkiromantiikkaa tihkuvan Vasemman puntin salaisuus -levyn julkeat ja vessanhajuiset irvailulaulut, muun muassa Neuvosto-onanisti, Kakkahätä ei ole mikään naurun asia, Turhan seisottaja ja Miesten tango.
Siksi onkin luonnollista, että Pirtola on kokeillut laajasti taidekentällä ja tehnyt muun muassa runoutta bussikuskeille, koska he ovat hänen mielestään tässä yhteiskunnassa ainoita, jotka vievät perille.
Pirtolan maanpakolaisuus
Pirtolalle taidekokemuksen puhdistaminen akateemisesta valmiiksi määritellystä ajattelusta on yhtä merkittävä projekti kuin ranskalaisfilosofi Alain Badioille filosofian uudistaminen, kun hän väitti, että filosofeilla on täysi työ yrittäessään repiä sanoja irti niiden huoraavasta käytöstä.
Ennen oli pirtolamaisesti toisin, mutta poptaiteesta kaiken moskan ja roskan kautta naivistiseen kansantaiteen keräilyyn ja antroposofiseen värimaailman matkaa tehnyt samaanimainen Suomitaiteen eri mieltä oleva yksityisajattelija ihailee edelleenkin taiteilijaa, jos tämän luovuus lähtee henkilökohtaiselta maanpakoalueelta eikä jostain ajanmukaisesta tyylistä.
Maanpakolaisuus merkitsee Pirtolalle sielun ja hengen metamorfoosia, missä etsijä ja kyseenalaistaja käy läpi materiaalin muodon vankeuden ymmärtääkseen, mitä vapaus on. Pirtola kertoo eläneensä niin kauan kuin muistaa eli lähes koko elämänsä kuville. Aku Ankka, Becos Bill ja Tex Willerit veivät nuoren Pirtolan ihailemaan poptaiteen suuria nimiä, Warholin Marilyn Monroeta ja Roi Lichtensteinin suurennettuja sarjakuvia.
Tästä ”roskakulttuurin jalostamisesta taiteeksi” sai kipinän myöhemmin suureksi roihuksi syttynyt ITE-taiteen kuratointi sekä Pirtolan rajoja rikkovat muut taideprojektit ja taidenäkemys. Pirtola muistelee piirtäneensä Jimi Hendrixin Purple Hazesta abstraktin viivajatkumon ja saaneensa nuorena wieniläisen Friedensreich Hudertwasserin spiraaliaksiooman suggestiivisista väreistä ja skitsofreenisesta huumorista omassa sisämaailmassaan vastakaikunsa.
Myös toisen wieniläisen, Ernst Fuchsin tutkimukset seksuaalisuudesta ja raamatusta innoittivat nuorta Pirtolaa. Edesmennyt ”Pohjoisen raju ja paha poika” Kalervo Palsa opetti Pirtolan katsomaan taidetta: ”Minulla kesti kauan ennen kuin ymmärsin maalauksenkin olevan yhtä ilmaiseva muoto kuin sarjakuva. Sen jälkeen maalauksia onkin tullut varmaan tuhansia”, Pirtola sanoo.
Suomalainen portsarijärkälemäisyys
Pirtola kertoo Palsan yhteiskuntasatiirin vaihtuneen hänellä absoluuttiseksi meditaatioksi, ”mandalaksi.” Sitä ennen hänelle tuli kubismiherätys Vaivaisukko-näyttelyssä Helsingin Tuomiokirkon kryptassa 70-luvun alussa, minkä hän liitti kansalliseen tematiikkaan: ”Niissä oli tämä suomalainen portsarijärkälemäisyys ja toisaalta ’vaivaisuus’, mikä anoo ’sivistystä’ Euroopalta, mutta on samalla kieltänyt oman alkuvoimaisuutensa, mikä tekee hänet vaivaiseksi. Ihailin tuolloin Hugo Simbergiä ja Paul Kleetä.”
Piirtämisestä tuli Pirtolalle ajatuksen jatke. Hän maalasi vimmaisesti ja hänen piirroksensa harhailivat kaikille mahdollisille poluille. Omien sanojensa mukaan hän kävi tunteittensa rakenteen lävitse kuvissaan rajusta hellään – realistisuudesta naivismiin.
Viattomuuden hintalappua vastaan
Yliopistossa Pirtola kuunteli Erik Tawaststjernan luentoja, joissa paljastettiin ”paitsi musiikin ja luovuuden, ylipäätään sielun ydin.” Muuten yliopisto ei Pirtolaa liiemmin Nietzscheä lukuun ottamatta kiinnostanut, vaan hän luki niitä kirjoja, jotka innostivat häntä omalla sisäisellä tiellään, kuten Wassily Kandiskya ja Rudolf Steineria, ja yllättyi silloin iloisesti löytäessään maailmoja, joista viralliset kanavat eivät tienneet mitään.
Pirtola on itse kulkenut pitkän matkan omassa taiteessaan tutustuessaan Elonkerjääjät-ryhmän Ilkka-Juhani Takalo-Eskolaan ja silloin muodissa olleeseen performanssin, valokuvan ja Bodyartin yhdistämiseen. Hän teki ”Metsäteatteria”, muun muassa postmodernia Kalevalaa ”after sauna art” -tyyliin.
1980-luvulla vaihtoehtoliikkeen piirissä syntyneen Ö-ryhmän myötä tulivat ”Inkoon taidehuussi, Lepakon Punka-art ja Yrjö-näyttelyt, Vanhan Galleria ja viimeinen Illallinen, Seisooko -peli ja Rahaa-aktio.”
Pirtola tietää hyvin, että suurella yleisöllä on aina ollut ja tulee aina olemaan suuria vaikeuksia suhtautua taiteilijoihin ja taiteisiin, ”koska silmän pitää totutella monimutkaisiin havaintoihin”, mutta on yhtä syyllinen kuin taiteen nirppanokkatädit ja ahneet mesanaatit siihen, että neitseelliselle viattomuuden kokemukselle on pantu laput silmille, läpänheitonesto suuhun ja hirveän suuri hintalappu perseeseen, ja vielä suudeltu, jos ei nyt kuolleeksi, niin ainakin aika hengettömäksi kulttuurin kukkahattutätien kesäiseksi ajanvietteeksi siinä Babette-leivoksen ja kahvin välissä matkalla kesänäyttelystä toiseen.
Kotihisi koirat kutsu. Viekottele villahännät. Hännässä on koiran ilo. Hullu nauraa hampaillansa.” – metsäjumalien loitsuja menneiltä panteistiajoilta. Kautta historian koiralla on ollut tärkeä osa ihmiselämässä, mutta myös ihmisten luomissa uskonnossa. Jo Buddhaa vartioi tarun mukaan 12 pikkukoiraa, jotka muuttuivat tarvittaessa jättiläisleijoniksi. Tähän taruun on kätketty sisälle kulttuurimme eräs tärkeimmistä oivalluksista, osata nähdä esteistä välittämättä asioiden ytimiin, ja välttää arvioimasta koiraa sen karvojen perusteella, ettei sitten myöhemmin kun on jo liian myöhäistä, joudu huomaamaan ettei keisareilla ole tietenkään koskaan uusia vaatteita, vaan vanhat kuluneet lainavaatteet.
