”Hän yritti saada maailman järjestykseen, mutta maailma vikuroi eikä totellut.” Näin kirjoitti eräs näyttelyvieras Aleksanteri Ahola-Valon (1900–1997) taidenäyttelyn vieraskirjaan Helsingin kaupungin taidemuseossa vuonna 1998. Ahola-Valo oli kuollut edellisenä syksynä. Näyttelyvieraan ajatusta mukaillen Suomen Kuvalehti kirjoitti monisivuisen perusteellisen esittelyn näyttelystä otsikolla ”Valo ihmiskunnalle” (SK 13.3.1998). Ahola-Valo pyrki taiteellaan ja koko toiminnallaan edistämään koko ihmiskunnan yhteistä hyvää. Toimiiko viisas ihminen näin, vai oliko hän todellisuudentajunsa menettänyt huru-ukko?
Kun Ahola-Valo tsaarin Venäjältä alkaneen pitkän marssinsa jälkeen tuli yli 80-vuotiaana Suomeen, häntä ei juuri kukaan tuntenut. Kuitenkin Kulttuurivihkojen numeron 1/81 kannessa on hänen teoksensa Nymfi soittaa, joka on kuvitus Katri Valan runoon. Ahola-Valo oli Suomen taidegrafiikan huippua. Se hänestä tiedettiin tuolloin, mutta ei juuri mitään muuta. Kuitenkin hän oli paljon muutakin.
(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)
Kasvatustieteen kunniatohtori (Oulun yliopisto) Ahola-Valo oli omasta mielestään myös tiedemies. Hän kuvasi perustamaansa yhdistystä näin: ”Elpo ry [Elämäntapojen ja toiminnan ohjaamisen opinnollinen yhdistys] on järjestö, jonka päämääränä on toteuttaa tieteellisesti ohjattavaa elämää ja aktiivisuutta Aleksanteri Ahola-Valon järkiperäisellä itsekasvatusmenetelmällä.” Tieto, tietäminen ja kasvatus olivat Ahola-Valolle tärkeitä asioita. Taiteen tehtävänä oli tukea hänen elämänpäämääriään.
Taiteilijaryhmä IC-98:n toinen jäsen Visa Suonpää teki pian Ahola-Valon kuoleman jälkeen videosuunnitelman nimeltään 2000-luvun tietokeskus. Siitä lainaus: ”Ahola-Valo on valtaisa monoliitti, jonka käsittely tekee vääjäämättä vääryyttä ihmiselle, joka Ahola-Valo oli. Hän kasvaa mielissämme koko ajan mielikuvituksellisemmaksi ja tarunomaisemmaksi. Hän oli sitä jo ennen kuolemaansakin. Ahola-Valo on viimeisiä suuria tarinoita. Kysymys on vain jääkö hän tarinaksi vai saako hän sijansa elävänä kulttuurisena vaikuttajana niinkuin hän suunnitteli.”
Avain hänen elämäntyönsä ymmärtämiseen on Ahola-Valon lapsuuden päiväkirjat, joita hän ryhtyi kirjoittamaan yksityisopettajansa kehotuksesta 30.8.1907. Elpo ry on julkaissut päiväkirjoja Koulupojän päiväkirja -sarjana, yhteensä 2 375 painosivua. Sarjan viimeinen osa julkaistaan tänä vuonna, jolloin koko Koulupojan päiväkirja -sarja 1–8 valmistuu lähes 40 vuoden työn tuloksena.
Päiväkirjoissa kuvataan erikoista tapahtumasarjaa Viiritsassa, Inkerissä, noin 60 kilometrin päästä Pietarista, Romanovien hallitsijasuvun 300 vuotta kestäneen itsevaltiuden lähestyessä loppuaan. Aika oli myrskyisä ja täynnä draamaa, ihmisten uskomukset ja tavoitteet törmäsivät toisiinsa. Ahola-Valo lapsiyhteisöineen oli osa tätä Venäjän vallankumousprosessia, mutta myös siitä erillinen. Tämä tekee päiväkirjat erittäin mielenkiintoisiksi historiallisesti, kasvatuksellisesti ja elämänfilosofisesti. Olemme jonkin aivan uuden ja erikoislaatuisen alkulähteillä.
Miksi päiväkirjat syntyivät ja miten?
”Serafima Lakushevskaja tuli luokseni kansliaan ollessani kirjoittamassa päiväkirjaa, enkä minä piilottanut uutta päiväkirjavihkoani nro 69.
– Alik, kirjoitatko joka päivä päiväkirjaa vai kirjaatko vain tärkeimmät tapahtumat? – – Enemmän kirjoitan ajatuksistani, siitä mitä ajattelen ympäröivästä elämästä.
– Oi, miten mielenkiintoista! Entä oletko joskus kirjoittanut minusta ja Anechkasta?
– Aina kun tapaamme ja siitä, mistä puhumme.
– Kirjoitat siis myös tästä tapaamisesta ja siitä, mitä puhumme?
– Ehdottomasti, koska on mukavaa lukea, kun nämä päivät ovat iäksi kadonneet. Päiväkirjan kirjoittaminen on tilintekoa tulevaisuutta varten, jotta ei toistaisi virheitä ja olisi mahdollisuus uudistua, kasvattaa itseään ja tulla paremmaksi kuin on ollut.” (Päiväkirja 5.1.1915, keskustelua Serafiman kanssa.)
Päiväkirjojen elämänfilosofinen perusvire ilmenee esimerkiksi keskustelusta, jonka Ahola-Valo kävi yksityisopettajansa tyttären kanssa 8.5,1911. Tuolloin nuori Aleksanteri mietti elämän perussääntöä näin:
”– Jos kaikki ihmiset samalla tavalla ymmärtäisivät kaikkein arvokkaimman säännön – sanon sitä ’viisaaksi rakkaudeksi’, sen täytyy olla jokaisen peruskäsite iästä rippumatta. Jos ihmiset olisivat kunnolla kasvatettuja, sitä helpommin on yhdessä työskennellä, luoda tieteiden korkeampia arvoja yhteiseksi hyväksi. – – Maailmassa on vielä egoistisia käsityksiä rakkaudesta ja sillä on ruokittu läpeensä koko meidän aikamme ihmiskunta. Puhdasta ja eheää rakkautta voi tavata vain hyvin harvoin.”
Ahola-Valo koki, että ”ihmiset elävät hyvän ja pahan kaaoksessa” ja koska ”viisasta rakkautta ei vielä ole, se täytyy luoda kuten kaikkein korkein tiede”. Hän yhdisti hämmentävällä tavalla tiedon ja rakkauden toisiinsa. ”Mitä enemmän meillä on tietoa, sitä enemmän meillä on jumalallista rakkautta” (päiväkirjamerkintä 7.4.1915). Ahola-Valo taisteli omaa aikaansa vastaan ja koki elävänsä vääräänkehittyneessä maailmassa. Hän itse eli koko elämänsä kehittämänsä itsekasvatusmenetelmän mukaan ja totesi kuolinvuoteellaan: ”Nyt olen puhdasta rakkautta!”
Itse tutustuin Ahola-Valoon 1980-luvun alussa Amnesty Internationalin Hämeenlinnan osaston kokouksessa, kun hän puhui Valko-Venäjälle Minskiin rakentamastaan Ihmiskunnan kärsimysten historian paviljongista. Tarina tuntui niin huikealta, etten uskonut. Ryhdyin selvittämään asiaa ja vakuutuin, että paviljonki oli totta. Nyt paviljongista on jo usempikin tutkijoiden julkaisu. Helsingin kaupungin taidemuseon Ahola-Valon teosten retrospektiiviseen näyttelyyn vuonna 1998 valmistui paviljongin pienoismalli.
Olin Ahola-Valoon tiiviissä yhteydessä hänen elämänsä viimeiset 15 vuotta. Minusta hän oli erittäin tarkka ja realistinen havainnoissaan ja mielipiteissään. Hänen visionsa viisasta rakkaudesta oli toki hurja, mutta hän itse ymmärsi sen hurjuuden. Hänen mielestään viisas rakkaus on ainoa tie, jota kohti ihmiskunnan tulee kulkea. Hän ajatteli aina koko ihmiskuntaa. Hänen tieteensä kumpuaa hänen omista kokemuksistaan – Koulupojan päiväkirjan maailmasta. Minusta hän ei ollut lainkaan huru-ukko vaan äärimmäinen realisti. Hän vain ajatteli ja tavoitteli koko ihmiskunnan hyvää. Eivätkö päinvastoin ne ole huru-ukkoja, joiden elämä pyörii vain oman itsen ympärillä? Huru-ukot tavoittelevat omaa tai jonkin ryhmän, puolueen tai kansan etua, eivätkä tippaakaan välitä ihmiskunnan yhteisestä hyvästä. – Ja heitähän riittää…
Aleksanteri Ahola-Valon teoksia ja muita Elpo ry:n kirjoja on myynnissä Kulttuurivihkojen verkkokaupassa.
