Suomen hallituksen mukaan Irak on turvallinen maa irakilaisille, mutta vaarallinen suomalaisille. Ulkoministeriö kehottaa suomalaisia ”välttämään kaikkea matkustamista” Irakiin, kun taas maahanmuuttovirasto on havainnut käänteisen korrelaation Suomeen pyrkivien pakolaisten määrän ja lähtömaiden epävakauden välillä. Lisäksi Irakilla, Somalialla ja Afganistanilla on jonkinlainen mystinen keskinäinen yhteys, sillä maahanmuuttoviraston mukaan ”turvallisuustilanne on viime kuukausina hiljalleen parantunut kaikissa kolmessa” toisistaan täysin erilaisessa maassa. No sattuipas!

Päätöksestä lopettaa irakilaisten humanitaarinen avustus tiedotettiin viikolla, jonka aikana Bagdadissa kuoli noin 140 ihmistä lähes päivittäisissä autopommi-iskuissa. Maahanmuuttoviraston ylijohtaja Jaana Vuorio perusteli Helsingin Sanomien haastattelussa uutta linjausta sillä, ettei Bagdadin turvallisuustilanteessa ole globaalissa mittakaavassa mitään kovin poikkeuksellista. Säännöllisiä terrori-iskuja ja muuta väkivaltaahan nyt on maailmassa vähän joka nurkalla. Turvapaikkaa hakevan on siis tehtävä yksilökohtainen, tarkka selvitys syistä, joiden vuoksi vaino kotimaassa olisi todennäköistä. Tämä linjaus koskee, uskomatonta kyllä, myös ISISin hallinnassa olevia alueita.

Irakin hallitus, kuten nukkehallitukset yleensä, on heikko ja korruptoitunut. Läntisen koalition suunta on Irakin ja Syyrian konfliktialueella täysin hukassa: yhdellä kädellä se tukee ISISiä vastaan taistelevia kurdeja, ja toisella ISISin anastamaa halpaa öljyä rohmuavaa Turkkia, joka käy rajojensa sisä- ja ulkopuolella sotaa samaisia kurdeja vastaan. Saudi-Arabia, islamistisen terrorismin avokätinen rahoittaja, on myös länsikoalition tärkeimpiä liittolaisia ”terrorismin vastaisessa sodassa”.

Periaate ”viholliseni vihollinen on ystäväni” on johtanut absurdiin tilanteeseen, jossa al-Qaidaan linkkiytyvien toimijoiden päihin sovitellaan jo valkoisia hattuja. USA on muun muassa vastustanut islamistisen Afrar al-Sham -ryhmittymän luokittelua terroristijärjestöksi, vaikka maan ulkoministeriön edustaja onkin julkisesti ilmaissut huolensa sen sidoksista Yhdysvaltojen arkkivihollisen, al-Qaidan, Syyriassa operoivaan jaostoon al-Nusraan.

Koko Syyrian kattavaa kalifaattia halajava ISIS nousi Irakin sodan raunioista, Saddam Husseinin sunnijohtoisen armeijan hajottua. Syyrian sisällissodaksi kutsuttu verinen konflikti ei rajoitu kansallisvaltion rajojen sisäpuolelle, eivät myöskään sen syyt. Viranomaisten arvio olojen vakautumisesta vaikuttaa jo yksin tästä syystä täysin tuulesta temmatulta. Kuten historioitsija Ranj Alaaldinin kirjoittaman analyysin otsikko The Guardian -lehdessä hiljattain asian ilmaisi: ”Ei ISIS ole saamassa lähtöpasseja, vaan Irakin valtio” (It’s Iraq, not Isis, that’s on the way out, 11.5.2016).

Käynnissä oleva kansainvaellus on saavuttanut historialliset mittasuhteet. Arvovalintojen eteen pakotettu Eurooppa on oireillut monella eri tavalla. Populistiset, ksenofobiset liikkeet ovat siirtyneet marginaalista poliittiseen valtavirtaan. Media, samoin kuin presidentti Sauli Niinistö uudenvuoden puheessaan, kiinnittää huomiota julkisen keskustelun sävyyn enemmän kuin sisältöön. Varsinainen politiikka, lakien säätäminen ja tulkinta, ovat aiheina jääneet taustalle — puhumattakaan niistä faktisista linjauksista, joista ei virallisissa lausunnoissa kerrota sanaakaan.

Turkkilaisten rajavartijoiden on uutisoitu vuodenvaihteesta asti ampuneen Syyriasta maahan pyrkiviä pakolaisia. Merkillinen sattuma tämäkin. Vuoden 2015 lopussa solmittiin orwelliaanisin sanankääntein sopimus Turkin roolista EU:n portinvartijana (”pakolaiskriisin keskitetympi hallinnointi”). Turkille lupailtiin EU:n päättäjien puolesta yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, mm. viisumivapautta. Samalla Turkin oman demokratian tila huononee päivä päivältä.

Euroopan vastuu

Piittaamattomat ja vihamieliset asenteet pakolaisia kohtaan kertovat siitä, miten vähän Euroopassa ymmärretään omasta historiallisesta vastuustamme. Länsimaiden valtapeli Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on aiheuttanut monen maan totaalisen romahduksen. Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten yhteistyönä tapahtunut hyökkäys Libyaan on vain yksi viimeaikainen esimerkki. Toisin kuin esimerkiksi Egyptin diktaattori Hosni Mubarak, joka oli lännen ystävä, Muammar Gaddafi oli pidemmän aikaa ollut persona non grata. Viimeinen pisara oli, kun eksentrinen eversti alkoi vuonna 2009 uhkailla sosialisoivansa maansa öljykenttiä eurooppalaisilta ja amerikkalaisilta firmoilta.

Hyökkäys Libyaan muistutti monella tapaa Irakia, pienemmässä mittakaavassa. Se tehtiin ilman YK:n mandaattia muulle kuin lentokieltoalueelle, ja päämääräksi kerrottiin paikallisen väestön suojelu, minkä riskistä lukuisat asiantuntijat olivat eri mieltä. Kun sotakoneisto oli saatu vauhtiin, Barack Obama, Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy, ja Britannian päministeri David Cameron kuitenkin ilmoittivat yhteisessä lausunnossaan ainoaksi mahdolliseksi lopputulokseksi regiimin vaihdon. Kuten Irakissa, seurauksena oli valtatyhjiö, sisällissota ja islamististen taistelijoiden nousu (Malissa asti, jota eurooppalaiset alkoivat pommittaa 2013). Maan romuttaminen on myös yksi syy lisää valtavalle turvapaikanhakijoiden virralle. ”Vapautetusta” Libyasta pakenevat ihmiset ovat niin epätoivoisia, että mieluummin riskeeraavat hukkuvansa perheineen Välimereen kuin jäävät koteihinsa.

Irakin miehitys kahdeksan vuotta aiemmin oli yksi varhaisimmista pakolaistulvan liikkeelle sysänneistä toimista. Saddam, joka poistettiin vallan kahvasta demokratian nimissä, oli ennen ensimmäistä Persianlahden sotaa ollut pitkään virallisesti hyvä tyyppi, niin kauan kuin se soveltui Yhdysvaltojen strategisiin tavoitteisiin. Samoin monet eurooppalaiset valtiot olivat olleet lämpimissä väleissä Irakin diktaattorin kanssa, kuten Yhdysvaltojen aseveli Britannia ja sodan vastustuksella populistista sisäpolitiikkaa tehnyt Ranska. Lähes viisi miljoonaa irakilaista, 15 prosenttia koko väestöstä, on joutunut pakenemaan sotaa, noin puolet maan rajojen ulkopuolelle.

Vaikka presidentti Tarja Halonen voitti irtopisteitä seuraamalla ranskalaisten esimerkkiä ja kritisoimalla George W. Bushia, Wikileaksin julkaiseman diplomaattisähkeen mukaan amerikkalaiset pitivät Halosta luotettavana yhteistyökumppanina Irakin sodan rahoituksessa, kaiken muun paitsi suomalaisten joukkojen lähettämisen suhteen — kunhan tätä roolia kutsutaan ”jälleenrakennukseksi”. Puoluetoveri, silloinen pääministeri Paavo Lipponen, oli jo salaisissa neuvotteluissa Bushin ja varapresidentti Dick Cheneyn kanssa ilmaissut tukensa koalitiolle ja luvannut Suomelta tukea jälleenrakennustyössä, ilman niitä YK:n periaatteisiin liittyviä ehtoja, joista virallisissa ja julkisissa linjauksisa puhuttiin.

Sopivasti juuri miehityksen kynnyksellä Suomi alkoi karkottaa maasta irakilaisia diplomaatteja perheineen. Valtionjohto ei halunnut asiaa kovasti selitellä. Satunnaisen alemman portaan virkamiehen suulla ladeltiin jokunen kiusallinen tekosyy; oli kyse ”vakavista asioista” ja karkotettujen irakilaisten toiminta ei ollut ”sopusoinnussa heidän diplomaattisen asemansa kanssa”. Lyhyen tikun vetänyt alivaltiosihteeri kukalie joutui selittämään lehdistölle, että ”emme tietystikään halua lisätä spekulaatioita emmekä harhaanjohtavia tietoja”. Koska mitään muuta ei ollut tarjolla. Täyttä sattumaa siis, että Yhdysvallat oli juuri pyytänyt 60:tä valtiota karkottamaan yhteensä noin 300 irakilaisdiplomaattia.

Suomi ja talouspakotteet

Mutta Suomen Yhdysvaltojen myötäily ei tässä(kään) asiassa ole yllättävä tai erikoinen tapaus. Maallamme on kuitenkin ollut erityinen rooli Irakin vuosikymmeniä jatkuneessa murhenäytelmässä, jo kauan ennen sotaa. Nyt kun Suomi tervehtii pakolaisia polttopulloilla ja presidentti Niinistön valtiopäivien avajaispuheen hengessä kiertää kansainvälisiä velvoitteitaan, tätä historiaa on erityisen aiheellista tutkia.

YK:n turvallisuusneuvoston kauppasaarto oli historian brutaaleimpia, ja osa sotarummun jatkuvaa paukutusta ensimmäisen Persianlahden sodan ajoilta yli vuosikymmenen eteenpäin. Suomi, turvallisuusneuvoston silloinen jäsen, ei ollut ainoastaan mukana päättämässä pakotteista, vaan keskeisessä roolissa niiden toimeenpanossa. Pakotekomitean puheenjohtaja oli YK-edustajamme Marjatta Rasi.

Pakotteet vahvistivat Irakin diktaattorin asemaa ja aiheuttivat mittaamatonta inhimillistä kärsimystä. Aliravitsemus ja taudit terrorisoivat ja tappoivat väestöä. Pakotekomitean surullisenkuuluisalle ”punaiselle listalle” kertyi valtava määrä mielivaltaisesti kiellettyjä tuontitavaroita: muun muassa rannekellojen, jääkaappien, ompelukoneiden, hehkulamppujen, sukkien, peilien, ja lukemattomien muiden esineiden maahantuonti oli laitonta. Maan infrastruktuuri oli jo kertaalleen tuhottu, ja sanktiot pitivät huolen siitä, ettei jälleenrakennus ollut mahdollista. Yhdysvallat muun muassa kielsi pitkään jätevesipuhdistamon tuomisen maahan, ja valtavia määriä raakaa viemärivettä päätyi Irakin jokiin. Lavantauti- ja koleratapaukset, joita ei ollut maassa juurikaan nähty, lisääntyivät räjähdysmäisesti. Valtaosa koulutettua asiantuntijaväestöä pakeni maasta, ja kun taistelukenttien puhdistamiseen tarvittua välineistöäkään ei saanut hankkia, osissa maata syöpätilastot nousivat dramaattisesti.

Kävivätkö pakotteiden vaikutukset siviiliväestöön mielessä, Marjatta Rasi?

Marjatta Rasi vastasi puhelimitse kysymyksiin työstään pakotekomitean puheenjohtajana ja Suomen roolista Irakin kauppasaarrossa. Pitkän diplomaattiuran jälkeen Rasi on pysynyt mukana politiikassa. Toissa vuonna hän pyrki kokoomuksen ehdokkaana europarlamenttiin ja viime vuonna eduskuntaan, muttei saanut tarpeeksi ääniä. Nykyisessä toimessaan hän on osin tekemisissä 90-luvun Irak-politiikan seurausten kanssa: Rasi on Suomen Pakolaisapu ry:n puheenjohtaja.

Myös Rasi luonnehtii sanktioita historiallisiksi. ”Tämähän oli ensimmäinen kerta, ja toistaiseksi ainoa kerta YK:n historiassa, kun joku maa on asetettu tällaisiin pakotteisiin, jotka kattoivat siinä alussa kaiken. Aivan kaiken. Tällaista totaalista pakotepolitiikkaa ei ollut aiemmin ollut, ja se oli tietenkin aika hämmentävää kaikille.”

Rasin kuvaukset sekä pakotteiden toimivuudesta että Suomen osallisuudesta kuulostavat ambivalenteilta. Kysymykseen siitä, onko hän samaa mieltä että pakotteet eivät toimineet, hän vastaa aluksi: ”En mä noin kategorisesti sanonut, että ne eivät toimineet. Kyllä ne toimi. Mutta kyllä me myös koko ajan tiedettiin että ne vuoti kuin seula.”

Yhtäältä Rasi myös kiittellee silloisen turvallisuusneuvoston päätöksentekoa sen konsensushengestä, toisaalta Suomen kaltaisella pienellä maalla ei hänen mielestään ollut linjauksiin mitään aitoa vaikutusvaltaa.

”Olisi Suomi ollut mitä mieltä tahansa niin siinä olivat kuitenkin kaikki viisi pysyvää jäsentä [Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Kiina, Venäjä] samaa mieltä, ja kaikki muut vaihtuvat jäsenet”, hän sanoo. ”Totta kai niistä keskusteltiin, mutta se mikä oli oikeastaan yllättävää oli se yksimielisyys mikä löytyi.”

”Se oli hyvin mielenkiintosta. Mä nimittäin en ollut itse silloin ollenkaan varma että – ja en tiedä olisinko toivonutkin toisin, mutta menneitä ei voi muuttaa – että saadaanko tällaista päätöslauselmaa pakotteista läpi. Sehän oli aika iso yllätys, että se meni”, Rasi sanoo.

”Siis faktahan on myöskin se – vaikka emmehän me sitä halua aina sanoa, mutta nyt kun minä olen jo eläkkeellä niin voin sanoa – että totta kai turvaneuvostossa viisi pysyvää on ne jotka siellä vetää ja muut vikisee.”

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä: asioita vain tapahtuu, koulun historiankirjojen ajopuuteorian hengessä, eikä menneitä voi muuttaa. Mutta kaikista näistä varauksistaan huolimatta Rasi ei malta olla välistä palaamatta puolustuskannalle. Pakotteet olivat vastaus siihen, ”että tämä on nyt tosi, että yksi YK:n jäsenvaltio miehittää toisen”, siis Irak Kuwaitin.

Sellaisessa geopoliittisessa lokaatiossa, joka on turvallisuusneuvoston vakiojäsenille tärkeä?

”No se voi olla, että sen voi noinkin ajatella”, Rasi myöntää.

Kävivätkö pakotteiden vaikutukset siviiliväestöön mielessä, ihan yksilötasolla?

”Mun omassa pienessä mielessäni kävi, että me emme pysty vaikuttamaan Saddam Husseinin tyyppiseen diktaattoriin sillä tavalla että hänen kansansa ei joutuisi kärsimään”, Rasi kuittaa. ”En mä haluaisi nyt kovin filosofiseen keskusteluun tästä mennä.”

Lukuisien selvitysten mukaan kauppasaarto aiheutti noin puolen miljoonan irakilaisen lapsen kuoleman, mikä hinta oli USA:n ulkoministerin Madeleine Albrightin mukaan ”sen arvoista”. Kysyimme Marjatta Rasin henkilökohtaista kantaa Albrightin näkemyksestä.

”Mä en nyt mene yksityiskohtiin, mutta vaan sanon että minun kantani on se, että ei näillä pakotteilla ollut sitä vaikutusta mihin turvallisuusneuvosto pyrki ja mikä oli se turvallisuusneuvoston päätöksen takana oleva ajatus. Siihen ne pakotteet eivät pystyneet. Tämän enempää mä en sano.” Hetkeä aiemmin Rasi oli arvioinut, että kyllä taloussaarto ”toimi”.

Mutta miten tämä eroaa terrorismista, jos esimerkiksi lääkkeiden maahanvienti totaalisesti katkaistaan?

”No sehän sitten muutettiin, ja en mä ota tohon kantaa, koska kansainvälisesti terrorismiahan ei ole edes määritelty. En mä lähde tähän keskusteluun sun kanssa nyt, voit keskustella siitä mieluummin jonkun oikeusoppineen kanssa,” Rasi vastaa lyhyen pohdinnan jälkeen.

”Mä olen tällainen ihmisoikeusihminen, tiedätkö. Olen tehnyt koko urani YK:ssa, suunnilleen – ihmisoikeuksia, demokratiaa, tasa-arvoa, tämän tyyppisiä asioita. Että minä en tähän kansainväliseen oikeuteen halua puuttua nyt.”

Onko omasta mielestäsi Suomella erityisiä velvoitteita Irakin pakolaisia kohtaan?

”No sanoisin että meillä on mun mielestä velvoitteita. Minä näen kyllä pakolaiset niin kun kokonaisuutena. Siis yritän nähdä tän pakolaistilanteen niin että en mä nouki sieltä tiettyjen maiden pakolaisia, jotka olisi enemmän tervetulleita kuin jonkun toisen maan. Pakolaiset lähtee omista maistaan vamasti aikamoisen pohdinnan jälkeen. En henkilökohtaisesti usko, että se lähtöpäätös on kenellekään kovin helppo.”