Nimimerkillä War Nerd (Sotanörtti) kirjoitteleva Gary Brecher on ylipainoinen ja alipalkattu datansyöttäjä Kalifornian Fresnosta. Brecher kertoo viettävänsä monitorin ääressä vähintään 15 tuntia päivässä. Epäkiitolliseen työnkuvaan kuuluu palkkashekkien numerosarjojen skannaus ja tietokantoihin naputtelu. Saatuaan tuntinsa täyteen Brecher surffailee loppupäivän netissä, sota-aiheisia uutisartikkeleita tutkiskellen ja litrakaupalla dieettikolaa siemaillen.
Kuten nimimerkistä voi arvata, sota on Brecherin kolumnien kantava teema. Sotanörtti ei kirjoita ensikäden kokemuksiinsa pohjaten, vaan muistuttaa hiukan pelitaktiikkojen finessejä analysoivaa, intohimoista penkkiurheilijaa. Ero on vain siinä, että sotaa jossain määrin simuloivaan urheiluun ei sisälly lähes jokainen maan ja taivaan alla kuviteltavissa oleva tabuaihe.
Sotanörtin omaa näkökantaa voisi kuvailla sekä nihilistiseksi että armottoman realistiseksi. Eräässä radiohaastattelussa hän toteaa:
“On turha koettaa psykoanalysoida hurmiohenkistä suhdettani sotaan. Voin itse paljastaa, että olen lihava luuseri, joka ei läpäissyt edes omaa puberteettiaan. Minulla ei ole suuria luuloja itsestäni, tiedän olevani peräkammarin kersantti. Mutta edustan myös aitoa tilastollista ilmiötä. Kaltaisiani on maailmassa melkoinen joukko.”
Tuskin mikään muu julkaisu kuin Moskovassa 1990-luvulla ilmestynyt underground-henkinen Exile olisi palkannut Brecherin kaltaista kynäilijää kolumnistikseen. Viikkolehden motto oli lyhyesti ja ytimekkäästi: “Kusemme kaikkien päälle tasapuolisesti”.
Näin Sotanörtti mm. vuonna 2002 analysoi Intian ja Pakistanin, kahden ydinasevaltion, välistä konfliktia:
”Kehittyykö tästä Intian ja Pakistanin säälittävästä kissatappelusta koskaan kunnon rytinää? Toivossa on hyvä elää, mutta ei tämä lupaavalta näytä. Mitä kauemmin nämä kaksi vellihousuarmeijaa räksyttävät toisilleen kaukaa etulinjojen takaa, sitä ilmeisemmäksi käy, ettei kummallakaan ole pienintäkään aikomusta ryhtyä tositoimiin. On harvinaisen masentavaa katsella näitä brittien lainaunivormuissa pullistelevia Monty Python -kenraaleita. Kyllä sitä nyt heristellään niitä pikku nyrkkejä niin että pikku viikset vipattavat. ‘Kärsivällisyytemme on melkein lopussa’, he hokevat. Sen olen alakoululaisena potkupussina oppinut, ettei sellaisesta tyypistä ole vaaraa, joka kaiken aikaa hokee ‘ihan kohta’ lyövänsä sinua. Ennustan, että muutama rajakylien liepeillä käyskentelevä lehmä posautetaan taivaan tuuliin, ja siinä se.”
Juttu ilmestyi siis viitisentoista vuotta sitten. Sen sävystä ja painotuksista voi olla montaa mieltä, mutta analyysi pitää silti kutinsa. Intian ja Pakistanin tilanne ei ole eskaloitunut piirunkaan vertaa. Me muut voimme kai huokaista helpotuksesta, mutta Sotanörtille tämä on vain osa masentavaa globaalia kehitystä. Yhdysvaltojen sisällissotan tai toisen maailmansodan kaltaisia massiivisia spektaakkeleja ei ole ainakaan lähitulevaisuudessa luvassa. Meidän aikamme konfliktit ovat pääsääntöisesti sissisotia, ”loputtomiin laahaavia verisiä sotkuja”. Niin Afganistanissa, Irakissa, Libyassa kuin Kolumbiassakin pätevät samat epäsymmetristen konfliktien lait. Parhaat taistelijat operoivat kotiseuduillaan, tutussa maastossa ja tuttua kieltä puhuvan siviiliväestön seassa, eikä heitä välttämättä motivoi niinkään jokin abstrakti ideologia – esimerkiksi poliittinen Islam, tai kansallinen itsenäisyys – vaan pikemminkin taloudellinen hyöty ja adrenaalipiikin aiheuttava euforia. Joka maailmankolkasta on kautta aikojen löytynyt kelpo reservi levottomia ja turhautuneita nuoria miehiä, joita elähdyttää ajatus taistelusta minkä tahansa lipun alla. ”Sota on yleensä katastrofi naisille, lapsille ja vanhuksille. Mutta nuorelle miehelle se voi olla puhdasta ekstaasia.”
Kolumnissaan ”IRA saapuu Bagdadiin” Brecher avaa epäsymmetrisen sodankäynnin keskeistä paradoksia. Näitä konflikteja ei yksinkertaisesti voi ”voittaa”. Viime kädessä suurella miesylivoimalla tai huipputason sotilasteknologialla ei ole paljonkaan merkitystä, kun taas esimerkiksi median vaikutus yleiseen mielipiteeseen ja tiettyjen rajoitusten puitteissa operoivan armeijan moraaliin ovat keskeisiä muuttujia.
”Sissisota ei koskaan pääty ennen kuin sissi voittaa. Mao teki tämän selväksi jo 80 vuotta sitten. ’Vihollisemme haluaisi lyhyen sodan, mutta sellaista emme hänelle suo.’ Mitä pidempää sissi jaksaa sinnittellä, sitä huonovointisemmaksi ja heikommaksi kömpelöliikkeinen valloittava armeija muuttuu.”
Bushin hallinnon maalailema fantasia irakilaisista, jotka kiitollisina kukittaisivat amerikkalaiset vapauttajansa, oli joko kyynistä sumutusta, tai merkki täydellisestä historiallisen perspektiivin puutteesta. Vierasmaalaisiin valloittajiin on kautta aikojen suhtauduttu vihamielisesti, silloinkin kun vastahanka saattaa olla miehitettyjen omien etujen vastaista. “Valtaosa ihmisistä käyttäytyy tribalistisesti, ei rationaalisesti”, Brecher linjaa:
”IRA ja Irakin shiiamilitantit muistuttavat monessa suhteessa toisiaan. Belfastin katolinen väestö, aivan kuten Bagdadin shiiat, oppi toisen etnisuskonnollisen ryhmän puristuksissa pikkuhiljaa omin käsin puolustamaan omia kotikortteleitaan. Tällaisessa tilanteessa suurvallan ’apuun tulo’ herätti lähinnä vain raivoa. Vietnamilaiset törmäsivät samanlaiseen vastahankaan hyökätessään Kamputsean puna-khmerihallintoa vastaan. Niin vihattu kuin Pol Potin hallinto olikin, vierasmaalaisten joukkojen läsnäolo tuntui paikallisista silti äärimmäisen vastenmieliseltä.”
Konventionaalinen geopoliittinen analyysi nostaa keskiöön sotateknologian ja kvantifioitavissa olevat resurssit. Brecheriä taas kiinnostaa se, mitä ei voi mitata: vaistot, taisteluhenki, kulttuuriset konventiot ja identiteetti. Identiteetistä puheen ollen, tässä vaiheessa on syytä paljastaa, että Gary Brecher on fiktiivinen hahmo.
Brecherin luoja, amerikkalainen runoilija, kirjailija ja esseisti John Dolan, on matkalla Albaniasta Italiaan tavoittaessani hänet Skypen välityksellä. ”Saa nähdä selviänkö tästä reissusta”, Dolan nauraa. “Albanialaiset bussikuskit ajavat kuin mielipuolet.”
Miten Gary Brecherin hahmo syntyi?
WTC-iskujen jälkimainingeissa media nosti parrasvaloihin kaiken maailman “sotilaseksperttejä”. Olin itse viettänyt koko teini-ikäni nenä kiinni sotilasalan ammattilehdissä, joten päätin haastaa heidän diletantisminsa omallani. Brecheriä leikkiessäni sain käyttää omaa kalifornialaista puhekieltäni, kun taas akateemisessa työssäni tämä oli harvoin mahdollista. Sotanörtin kolumneista tulikin sitten paljon suositumpia kuin mistään, mitä olin omalla nimelläni kirjoittanut.
Kerro vähän Exile-lehden toimittamisesta Jeltsinin ajan Moskovassa.
Erosin hyväpalkkaisesta yliopistovirastani Uudessa-Seelannissa ja muutin vaimoni kanssa Moskovaan Exile-lehteä toimittamaan. Typerä veto, mutta olihan se hienoa ja hullua aikaa. Meillä oli vuorokauden mittaisia kirjoitusmaratoneja aina ennen seuraavaa deadlinea. Itse ainakin koimme, että pyrkimyksessämme välttää kaikenlaista jeesustelua ja oman kilven kiilottamista oli jotain arvokasta. Kuten Orwell sanoi: “On äärimmäisen vaikeaa nähdä se, mikä on oman nenän edessä.” Tähän me ainakin tähtäsimme.
Onko lukija- ja kuulijakuntasi muuttunut vuosien mittaan?
On kyllä. Exileä lukivat pääsääntöisesti nuoret, siekailemattoman nihilistiset miehet. Osa tuosta porukasta seuraa myös podcastiani, jonka perusvire ei ole lainkaan samalla tavalla provokatiivinen. Taisin itse siirtyä vahvasti vasemmalle samalla, kun Yhdysvaltojen ulkopolitiikka muuttui yhä oikeistolaisemmiksi. Irakin sota teki minusta peräti Amerikka-vastaisen, ja tämän johdosta Sotanörtti menetti monia lukijoitaan. Tiesin varmuudella, että Irakin sota olisi täydellinen katastrofi, enkä aikonut sulattaa ”analyytikkojen” positiivisia ennusteita. Brecherhän on kaikkien nörttien tapaan hyvin pedanttinen henkilö, ja niin taitaa olla myös John Dolan.
Podcastini tilaajia on vain yhden rykmentin verran, mutta hajonta on suuri. Heitä löytyy melkein jokaisesta maailman kolkasta. Tästä olen hyvin ylpeä. En keskity vain niihin sotiin ja konflikteihin, jotka omassa kulttuuripiirissäni nousevat uutisotsikoihin. On kyettävä eläytymään kaikkien konfliktien osapuoliin, vaikka jotkut heistä syyllistyisivät vaikka minkälaisiin hirmutekoihin. Näin useimpien konfliktien näennäisen irrationaalisuuden takaa alkaa paljastua jonkinlainen selkeä sisäinen logiikka. On joksikin aikaa luovuttava omaisesta sisäisestä sensoristaan. Minulle tämä on helppoa, koska olen huono ihminen.
Saatko paljon palautetta ammattisotilailta?
Sitä tulee tasaiseen tahtiin, ja taso on yhtä vaihteleva kuin siviilihenkilöidenkin palautteessa. Lentotukialusten merisotilaat vihaavat minua, koska olen useaan otteeseen sanonut heidän työskentelevän maailman kalleimmissa kelluvissa ruumisarkuissa. Joskus opin kiinnostavia pikku yksityiskohtia erikoisjoukkojen miehiltä. Huvittavaa kyllä, jotkut tiedustelupalvelun piirissä työskentelevät henkilöt luulevat minulla olevan yhteyksiä joihinkin ainutlaatuisiin tietolähteisiin. Ei pidä paikkaansa. Tosiasia on, että jos tuntee epäsymmetrisen sodankäynnin perusperiaatteet, ja tutkii jokaista yksittäistä tilannetta kylmäpäisesti, on melko helppoa tehdä oikeaan osuvia ennustuksia. Useimpien ihmisten näkökykyä ei rajoita ainoastaan niin kutsuttu ”sodan sumu”, vaan myös ”provinsiaalisen arvomaailman sumu”.
Kuinka usein harjoitat itsesensuuria?
Nyt kun kaikki tietävät oikean nimeni, niin tietysti on pakko katsoa vähän tarkemmin sanomisiaan. En nimittäin keksinyt Brecher-hahmoa tyhjästä, en myöskään Markiisi de Sadea väitöskirjani aiheeksi puhelinluetteloa selaamalla. Kun vielä kirjoitin vahvasti roolihahmoni kautta, esitin usein näkemyksiä, jotka poikkesivat omistani. Hyvä esimerkki on IRA. Omat tietoni epäsymmetrisestä sodankäynnistä pohjaavat pääsääntöisesti kaikkeen siihen Irlannin itsenäisyystaistelua koskevaan tietoon ja nippelitietoon, jota olen vuosikymmenien aikana pakkomielteisesti imenyt itseeni. Mutta Brecher-hahmon vinkkelistä IRA oli vain löperöiden eurooppalaisten onneton pikku organisaatio. Hän kutsui heitä “kevytmaito-guerilloiksi”.
Miten irlantilaiskatolinen taustasi on vaikuttanut sinuun kirjoittajana?
Se on kaiken alku ja juuri. Synnyin hyvin kansallismieliseen ja uskonnolliseen perheeseen. Siksi kai koimme meitä ympäröivän kalifornialaisen kulttuurin vieraaksi ja vastenmieliseksi, etenkin kun perheemme talous oli kaiken aikaa kuralla, samalla kun kuka hyvänsä naapurin idiootti näytti menestyävän paljoakaan edes yrittämättä. Mutta kaikesta huolimatta olisin puberteettiin ehdittyäni ilomielin hylännyt kotini arvomaailman, jos vain liberaalien ikätoverieni yhteisö olisi hyväksynyt minut jäsenekseen. Kun kuitenkin kävi selväksi, ettei minulla ollut pääsyä heidän looshinsa ruumiillisiin nautintoihin, palasin raivolla taustalleni ominaiseen marttyyriyyden ihanteeseen, ja suorastaan upottauduin kansallismieliseen traditioon. Irlantilaiset ovat tehneet yhden merkittävän keksinnön: häviön voi kääntää aseeksi. Viimeistään Collinsin ajan sissitaisteluista lähtien strategiana on ollut käyttää hyväksi marttyyriyyden teemaa. Näin myös Pääsiaskapinan kunniakas häviö imperialistien ylivoiman edessä kääntyi lopulta kansallismielisten voitoksi. Tälle strategialle ei tietenkään ollut käyttöä Kaliforniassa, ja siksi kai olenkin vielä elossa.
Kirjoitat usein median roolista nykypäivän sodissa. Onko se muuttunut?
Jotkut verilöylyt ovat aina hyödyllisempiä kuin toiset. Joitakin ruumita kannattaa valokuvata ja toisia ei. Olen nähnyt elinaikanani joidenkin konventioiden muuttuvan melko radikaalisti. Nuoruudessani kenenkään Lähi-Idässä asuvan ihmisen henki ei median silmissä ollut minkään arvoinen, ellei sitten kyseessä ollut terrori-iskussa kuollut isralilainen. Tämä linjaus alkoi muuttua Libanonin miehityksen jälkeen, kun Sabran ja Shatilan verilöylyt viimein läpäisivät länsilehdistön itsesensuurin seulan. Vuoden 2006 Gazan ilmaiskujen aikaan palestiinalaisista uhreista ei ainoastaan tehty raportteja, vaan heitä myös valokuvattiin. Vastavuoroisesti on kuitenkin syntynyt uusia sokeita pisteitä. Länsimediassa shiialaisiin kohdistuva väkivalta jää yleensä hyvin vähälle huomiolle (sillä hehän ovat kaikki Iranin tallissa), kun taas sunnien kuolonuhreista raportoidaan paljon suuremmalla volyymilla. Näin ei toimittaisi, ellemme olisi samassa liittoumassa Yhdysvaltojen, Naton ja saudien kanssa. Yksi asia ei tosin ole muuttunut vuosikymmeniin: Saharan eteläpuolinen Afrikka ei kiinnosta ketään.
Kuinka kauan aiot jatkaa kiertolaiselämääsi? Ja oletko kategorisesti päättänyt olla palaamatta Yhdysvaltoihin?
Olemme melkolailla kyllästyneet maailmalla matkailuun ja loputtomaan pujotteluun yhdestä halpahintaisesta paikasta toiseen. Kiertolaiselämä inspiroi kyllä Nörttiä, mutta on melkoinen rasite vanhalle ja voipuneelle kropalle. Tiedätkö mitä oikeasti haluaisin? Keinutuolin, ja muutaman koiran jalkoihini pyörimään. Pieni mökkikin olisi mukava, mieluiten jostain Jumalan selän takaa. Ja tietenkin hyvä internetyhteys.
Sitten vielä muutama hehtaari maata, ja tuhat kieltotaulua, joissa kaikissa lukisi: pääsy kielletty. Itse olisin valmis palaamaan Amerikkaan, mutta uusiseelantilainen vaimoni ei voi kuvitellakaan asuvansa siellä. En voi syyttää häntä. On kammottavaa lukea lehdistä oman kotimaansa tilasta. Koetan aina muistuttaa mieleeni, että eihän arkipäiväinen elämä Amerikassa sellaista ole, kuin uutisista voisi päätellä… tai ei ainakaan ollut ennen.
Artikkeli on julkaistu lyhempänä versiona Kulttuurivihkoissa 2/2017 osana Sota vai rauha? -teemaa.
Aiheesta muualla internetissä:
