Kirja-arviot, Kulttuurivihkot 3/2012
Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen on kirjoittanut kirjan Leningradin ja Pietarin rockista. Pietari on Huttusen mielestä ehdottomasti rock, tarkoittaahan sana Pietari kalliota, joka »kääntyy englanniksi rock». Tämä sanaleikki selittää kirjan nimivalintaa Pietari on rock, oikeastaan kirja kertoo enemmän Leningradin ajan venäläisestä rockista ja laajemminkin neuvostokauden kulttuurihistoriasta.
Leningradilaisuuden Huttunen käsittää laajasti siten, että se sisältää myös Leningradiin muuttaneet yhtyeet. Lukijalle tarjoillaankin yksityiskohtaista tietoa esimerkiksi seuraavista venäläisen rockin »dinosauruksista», kuten Huttunen heitä kutsuu: DDT, Akvarium, Nautilus Pompilius ja AuktsYon. Näitä yhtyeitä Huttunen seuraa 2000-luvulle, ja erityisesti heidän tuotantonsa tunteville kuuntelijoille kirja on antoisaa luettavaa.
Huttunen todella tuntee aiheensa: Pietari on rock on melkoinen tietopaketti, suomalaisen tutkijan kirjoittama teos venäläisestä rockista. Aikaisemmin suomeksi on ilmestynyt Anton Nikkilän suomentamana Artemi Troitskin Terveisiä Tšaikovskille. Rock Neuvostoliitossa. Huttusen näkökulma on etupäässä kirjallisuudentutkijan: »Daniil Harmsin ja Aleksandr Vvedenskin edustama 1920- ja 1930-lukulainen avantgardekirjailijoiden OBERIU-ryhmä on vaikuttanut paljon Leningradin 1980-luvun rockiin, mutta rockrunoilijoista Gunitski edustanee harmsilaista tekstitraditiota puhtaimmillaan.» Heti kirjan alussa venäläiseen rockiin liitetään logosentrismi ja Aleksandr Puškin. On vaikea kuvitella, että jonkin muunkielisiä rocklyriikoita näin luontevasti lähestyttäisiin 1800-luvun kirjallisuuden kautta.
Kaikki kirjassa käytetyt termit eivät maallikolle avaudu. Mitä on esimerkiksi Huttusen Artemi Troitskilta lainaama termi »vegetariaaninen folkrock», jota Huttunen tämän tästä käyttää Akvariumin musiikkia kuvaillessaan? Enimmäkseen Huttunen tarjoilee kuitenkin mielenkiintoisia analyysejä sekä rocklyriikasta että rockin asemasta Neuvostoliitossa. Muusikoiden ja heidän tuotantonsa suhdetta toisiinsa kuvataan oivaltavasti, ja venäläistä rockia peilataan myös lännessä tehtyyn musiikkiin.
Erityisen kiinnostavia kirjassa ovat Leningradin ajoista kertovat, laajemminkin neuvostoyhteiskuntaa valottavat osuudet. Näitä ovat esimerkiksi neuvostoliittolaisten yhtyeiden yritykset valloittaa Amerikka sekä Leningradin ensimmäisen virallisen rock-klubin perustaminen vuonna 1981 ja KGB:n rooli siinä. Leningradilaisen rockin askeleet 1970–1980-luvuilla ylipäänsä ovat jännittävää luettavaa: yksityisasunnoissa pidettyjen konserttien järjestäminen ja äänitteiden taltiointi ja levitys olivat haastavaa puuhaa. Ilahduttava on myös kirjan viimeinen, pietarilaisten naisten tekemästä musiikista kertova luku. Se on nimetty Kolibri-yhtyeen hitin mukaan »Hän ei kaipaa amerikkalaisvaimoa». Kappaleen teksti tuntuu yhä ajankohtaiselta.
Kirjaa ei voi suositella luettavaksi yhdeltä istumalta: yksityiskohtien määrä ja leveä asettelu tekevät lukemisesta raskasta. Selailuun kirja sopii sen sijaan mainiosti, erityisen antoisaa siitä tekee pietarilaisen valokuvaajan Dmitri Konradtin runsas kuvamateriaali. Myös »pietarilaisen rockrunouden kaksikielinen antologia», diskografia, aakkosellinen hakemisto ja kirjallisuusluettelo kutsuvat venäjän kieltä osaamatontakin tutustumaan aiheeseen. Jos venäläisen rockin kuuntelijalla on olohuone, sopii Pietari on rock sinne mainiosti »kahvipöytäkirjaksi».
