Ukraina ja Ukrainan historia on huonosti tunnettu lännessä, myös Suomessa. Se on ollut pitkään vain Venäjä-tutkimuksen pieni kylkiäinen. On valitettavaa, että alan opiskelu ja siis tieteellinen Ukraina-tutkimuskin on kokenut takaiskun juuri nyt, kun 30 vuotta itsenäisenä toiminut maa on joutunut hyökkäyssodan uhriksi. Aleksanteri-instituutin ja tutkija Jouni Järvisen vetämä Ukraina-opintokokonaisuus on instituutin rahoituksen supistuttua suurissa vaikeuksissa – juuri silloin kun tietoa ja tutkimusta tarvittaisiin! Tästä Järvinen ja instituutin johtaja Markku Kangaspuro ovat olleet syystäkin huolissaan. Suomen hallitus voisi hyvällä syyllä ottaa rahoitusasian nyt vakavissaan uudelleen tarkasteltavaksi!
Samoin on syytä huolehtia siitä, että päätoimittaja Kangaspuron johdolla kansainvälisestikin arvostetuksi tiedelehdeksi 2000-luvun alussa noussut Idäntutkimus saa riittävän ja sille kuuluvan rahoituksen jatkossakin. Ja Ukraina lisää palstatilaa…
Ukrainan historia pähkinänkuoressa
En ole Ukrainan tuntija muuten kuin lähinnä kantapään kautta, neuvostoajan Venäjällä aikoinani kuusi vuotta opiskelleena. Pääaineinani olivat Venäjän uudempi historia ja kansainväliset suhteet, mutta Ukrainaa Leningradin Valtionyliopiston (LGU) historian laitoksella tuolloin vain kevyesti sivuttiin. Siksi nyt muutama perusasia maan historiasta – sekä hieman omaa kokemusta uudemmasta Ukrainasta myöhemmin.
Kiovan Venäjä eli Kiovan Rusj oli itäslaavien alueella toiminut valtakunta – 800-luvun lopulta 1100-luvun puoliväliin. 800- ja 900-luvuilla myös skandinaavisilla ruseilla ja viikinkiretkillä oli Kiovan Venäjän kehittymisessä kiistanalainen roolinsa. Valtakuntaan kuului myös suomalais-ugrilaisia ja turkinsukuisiakin kansoja, ja sitä voidaan historiallisesti pitää tietyssä mielessä Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan ”alkukotina”, mutta luonnollisesti ilman suoraa yhteyttä nykyaikaan. 1100-luvun lopulla Kiovan Rusj hajosi lukuisiin venäläisiin ruhtinaskuntiin, jotka tappelivat usein keskenään eivätkä muodostaneet mitään yhteistä valtiota, ei ”ulkopolitiikkaakaan”. Siksi esimerkiksi seuraavat yli pari vuosisataa (1200-luvulta 1400-luvun loppuun) kestänyt mongolivalloitus Venäjällä, ”Tataro-mongolskoje igo” oli suhteellisen helppo. Tsingis-kaanilla ja kumppaneilla oli käytössään tuon ajan ”moderni” huippuarmeija.
Andrei Tarkovskin ohjaama, 1960-luvun lopulla muutamaksi vuodeksi sensuroitu maineikas elokuva Andrei Rublev kertoo paitsi ikonitaiteilijasta myös osittain tataarien ja mongolien vallan karusta historiasta ja erilaisista petoksista ja liittoutumista slaavien alueella tuon ajan loppupuolella. Mongolimiehityksen on sanottu tuoneen Venäjälle rajattoman ja julman yksinvallan, jonka perinne jatkuu yhä ja joka aikoinaan tuhosi esimerkiksi Novgorodin ruhtinaskunnan ”vapaiden” miesten kansankokousten, ”Vetshen” päätösvallan.
Nykyinen historiantutkimus ei liioittele Kiovan Venäjää ”alkukotina” ja samankaltaisuutta myöhemmän venäläisyyden kanssa. Tästä syystä alan kiistaton asiantuntija, Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpela on suositellut tutkimuksissaan valtakunnan suomalaiseksi nimeksi aiempien historiankirjoittajien antaman nimen Kiovan Venäjä sijaan muotoa Kiovan Rusj.
Nyky-Ukrainan aluetta on jaettu sodissa ja kumouksissa, kunnes siitä tuli neuvostotasavalta pian lokakuun 1917 bolshevikkivallankumouksen jälkeen. Maatalousmaan väkivaltainen kollektivisointi aiheutti valtavan nälänhädän 1930-luvulla – ja Stalinin terrorivuodet sekä II maailmansota, saksalaismiehitys 1940-luvun alussa, vielä uudet miljoonaiset uhrit. Maa itsenäistyi Neuvostoliiton hajotessa 1991 ja sen itsenäisyys tunnustettiin niin Moskovassa kuin kansainvälisesti. Neuvostoliiton hajoaminen (ks. blogini Why did The Soviet Union collapse?) aiheutti 1990-luvun lopulta alkaen silti monenlaisia jälkijäristyksiä.
Ukrainan ns. oranssivallankumous 2000-luvun alussa oli yksi seuraus neuvostoimperiumin hajoamisprosessista. Kiovan itsenäisyyden aukion (=Maidan Nezaležnosti) mielenosoitukset järisyttivät maailmaa, valta vaihtui ja maa suuntautui enemmän länteen – pysyen toki hyvin rikkinäisenä, eripuraisena ja korruptoituneena. Oranssivallankumous säikäytti Kremliä siinä missä Tšetšenian sodat, Georgian sota tai Vuoristo-Karabahin kriisi aikaisemmin, ja Moskovassa alettiin pian Vladimir Putinin valtakaudella haikailla entistä selvemmin vanhan neuvostoimperiumin palauttamista. Tosin yksinvaltaiset niin sanotut stan-valtiot Keski-Aasiassa olivat enemmän tai vähemmän Moskovan kontrollissa, varsinkin aluksi.
Vuonna 2014 venäläiset joukot miehittivät Krimin ja liittivät sen Venäjän federaatioon, johon se oli kuulunutkin 1950-luvun lopulle saakka; samoin perustettiin Itä-Ukrainan separatistialueet Venäjän valvonnassa. Helmikuun 2022 lopulla Vladimir Putinin Venäjä aloitti, vastoin vakuutuksiaan, hyökkäyksen itsenäisen Ukrainan alueelle. Putin perusteli Venäjän armeijan toimia epähistoriallisessa puheenvuorossaan valepatrioottisella paatoksella: maan ”alkukodilla”, ”bolševikkien virhepäätöksillä” sata vuotta sitten sekä separatistialueiden ”kansanmurhalla” ja Naton laajentumispyrkimyksillä.
Putinin roistokapitalistinen valtiohallinto teki katkeran virheen, ja sen lähtölaskenta on todennäköisesti nyt alkanut, riippumatta Venäjän-Ukrainan sodan lopputuloksesta. Sodanvastaiset mielenosoitukset saattavat hyvinkin laajeta, ainakin suurkaupungeissa, ja toisinajattelijoiden ääni kuulua paremmin (?). Venäjän nykyjohtajien maine maailman rauhantahtoisen kansalaismielipiteen silmissä on myös lopullisesti mennyt – vaikka samalla Yhdysvaltojen johtaman Naton aggressiivinen itälaajentuminen ja dominoiva rooli maailmanpolitiikassa onkin tosiasia, mitä ei voi sivuuttaa.
Voi kysyä, miksi Natoa ei purettu kun Neuvostoliitto hajosi, Itä-Euroopan maat itsenäistyivät ja Varsovan liitto lakkautettiin. Se mitä Mihail Gorbatšoville tiettävästi luvattiin 1980–90-lukujen vaihteessa on myös muistettava: Nato ei laajene itään! Voi vain kysyä, miksi vastakkainasettelu kuitenkin jatkui, rauhanliike ja YK sivuutettiin ja geopolitiikka sekä yhä uudet agressiot vain voimistuivat eri puolilla maailmaa. Mielestäni Suomella ei ole nytkään kriisitilanteessa mitään syytä liittyä Natoon tai muuttaa liittoutumattoman ulkopolitiikkansa suuntaa. Suomen on oltava rauhan asialla, liittoutumattomuuden asialla ja vaadittava entistä selvemmin aseistariisuntaa, konfliktien rauhanomaista, diplomaattista ratkaisua – ja tarjouduttava erilaisten diplomaattisten sovittelujen ja rauhan tyyssijaksi!
Jalta ja Ukraina: muistikuvia
On ehkä aiheellista kertoa omasta suhteestani Ukrainaan. Vanhimman lapseni, Leo Aleksis -nimisen poikani isoisä (äitinsä puolelta), jo edesmennyt ex-appiukkoni Leonid ”Lönja” Demidko oli ukrainalainen, kuten nimi kertoo. Hän eleli vaatimatonta työläisarkea Klava-vaimoineen ja kaksine lapsineen Armavir-nimisessä pikkukaupungissa Kaukasuksen juurella Kubanilla, mutta teki ison osan työurastaan siirtotyöläisenä Siperian malmikaivoksilla, kultakaupunki Mirnissä. Ukrainalaisuus ei tyypillisessä neuvostoperheessä juuri näkynyt 1970-luvulla, koska kyseessä oli seka-avioliitto ja puoliso Klava kubanilaisten kasakkojen jälkeläinen. Kannattaa nykyoloissakin muistaa, että seka-avioliitot ja suku- ja ystävyyssuhteet ovat myös venäläisten ja ukrainalaisten kesken todella yleisiä…
Kävin Armavirissa silloisen vaimoni kanssa kolme kertaa, Odessassa ja Jaltalla pari kertaa, Sotšissa useamminkin. Opiskeluaikana (Moskova & Leningrad 1971–1978) vietin syksyllä 1977 pari viikkoa täydellistä lomaa laiskotellen, soudellen ja uiskennellen myös Länsi-Ukrainassa, Sergei-ystäväni kotikaupungissa Hmelnitskissä. Siellä ”lännessäkin” pärjäsi hyvin venäjän kielellä eikä kansallisia ristiriitoja huomannut. Ukrainaa kyllä puhuttiin ja kuuli maaseudulla laajemmin kuin Harkovassa tai Jaltalla ja Odessassa.
Viimeisin viikon ”työmatkani” Jaltalle tapahtui parikymmentä vuotta sitten lentäen Joensuusta, jolloin Ukraina oli siis jo itsenäistynyt. Kävelin kuuluisaa rantabulevardia (joka on yhtä kaunis kuin Odessan Deribasovskaja) ja nautin leppoisasta kevätsäästä viiniä tai punaista samppanjaa naukkaillen. Tšehovilainen “Nainen ja koira” (=Dama s sobatshkoi) -patsas jäi Jaltalta mieleen, samoin pitkät keskustelut rantabaareissa paikallisten kanssa.
Tein haastattelujakin, jotka jäivät tosin sitten Venäjään liittyvässä lisensiaatin tutkimustyössäni (Intelligentsija Venäjän murroksessa) kokonaan käyttämättä. Mielijohteesta ostin rantakioskista sinikeltaisen paidan, jonka rinnassa komeilee vaakuna ja teksti ”Hai Ridna Ukraina”. Se on ukrainaa, jota en osaa, mutta Jaltalla kaikki puhuivat tuohon aikaan, 2000-luvun alussa venäjää. Minkäänlaisia ennakkoluuloja en kohdannut enkä havainnut skismaa asukkaiden kesken. Toista oli Armavirissä 1970-luvulla, jolloin armenialaiset, georgialaiset ja venäläiset ottivat yhteen kulttuuripuistossa ja sain kiviä niskaani kun ulkomaalaisuuteni huomattiin. Kaukasus olikin toista maata, jo silloin, vaikka “kansojen välinen ystävyys” oli neuvostoajan slogan, joka toimi vaihtelevasti siellä täällä – välillä purkautuen vihamielisestikin…
Eino Leino, Dimitri Muratov ja Ukraina
Vuonna 1917 kansallisrunoilijamme Eino Leino kirjoitti ylistyslaulun Ukrainalle, joka Suomen tavoin oli irtaantunut hetkeksi vallankumouksen melskeisiin joutuneesta Venäjästä. Runon nimi on Terve Ukraina. (Leino oli aikeissa myöhemmin lähteä myös ”sotakirjeenvaihtajaksi” Ukrainaan, mutta onneksi ystävät saivat miehen järkiinsä…). Runo alkaa näin:
”Terve Ukraina! Kunnias soikoon,
Huutona huomenen valkenevan!
Voimasi, lempesi leimaus voikoon
vaatia, laatia maan vapahan!”
Vuonna 1920 Leinon runosuoni sykki jälleen Ukrainalle: Venäjän yöt –säkeissä. Syyttävä sormi osoittaa jälleen Venäjää:
”Eikä se valkene Venäjän aamu,
ennen kuin koittaa sen kansan koi,
ennen kuin haipuu sen sorron aamu,
jonka tsaarin valtikka loi.”
Ja lopuksi Nobel-palkitun venäläisen journalistin ja rauhanmiehen vetoomus Ukrainan tilanteesta.
Dimitri Muratov: ”Vain venäläisten sodanvastainen liike voi pelastaa elämän tällä planeetalla.”
Pentti Stranius
FL, Venäjä-tutkija, kirjailija ja bloggari (”Joensuun virallinen Öisinajattelija”)
