Ruotsin valtiopäivät äänestää kesäkuun puolivälissä DCA-sopimuksesta, jonka hallitus allekirjoitti viime vuoden joulukuussa. Puolustusyhteistyösopimuksen hyväksyntä tarkoittaisi ei vähemmän kuin 17 sotilasalueen syntyä Ruotsin maaperälle, mihin Yhdysvallat voisi perustaa tukikohtiaan ja sijoittaa sotilasjoukkojaan.
Päätös muuttaa Ruotsin puolustuspolitiikan perusteellisesti, sillä olemme luopumassa suvereniteetistamme. Siirrämme ison osan puolustusharkintaamme Yhdysvaltojen yhä vain arvaamattomammalle poliittiselle johdolle.
Kuten kirjailija Jan Guillou huomautti kolumnissaan Aftonbladetissa 25. helmikuuta, DCA-sopimus on ”historiassamme ainutlaatuinen ja käsittämättömän kauaskantoinen. Siinä on kysymys likipitäen täydellisestä alistumisesta”. Sopimuksen yksityiskohdista käy ilmi, ettei Guillou valitettavasti liioittele.
Sopimus, josta hädin tuskin keskusteltiin julkisuudessa, antaa Yhdysvalloille ”esteettömän pääsyn ja käyttöoikeuden” Ruotsin infrastruktuuriin ja valtion alueisiin. Tietyt maa-alueet Ruotissa ovat vastedes Yhdysvaltojen yksinomaisessa sotilaallisessa käytössä ja päätyvät maan toimivaltaan.
Ruotsin laki ei vastedes enää yksinkertaisesti päde kaikkialla Ruotsissa.
Liittovaltion henkilökunnan sallitaan Ruotsissa toimia maan lainsäädännön ulkopuolella, eikä edes suojelu- ja turvallisuuspalvelu Säpolla tule olemaan lupaa valvoa heitä. Ruotsi menettää jopa kulkulupaviranomaisen toimivaltansa Yhdysvaltojen lentokoneisiin ja aluksiin, kun nämä liikkuvat Ruotsin ilmatilassa ja vesialueilla.
Itsessään ilmaisu ”ruotsalainen maa-alue” on käymässä katteettomaksi, kun Ruotsi suunnittelee itsenäisyydestään luopumista näin merkillisellä tavalla.
Jotkut ovat tahtoneet korostaa, ettei DCA-sopimuksen vaikutuksia tulisi dramatisoida; kysymyshän on vain tavanomaisesta valtiosopimuksesta. Tämä Yhdysvaltojen kanssa solmittava standardisopimus on silti ongelmallinen erittäin pitkän kestonsa takia. Jos jotain sattuisi, on naiivia luulotella, etteikö viimeisen sanan sanominen jäisi Yhdysvalloille.
Kannattaako tulla riippuvaiseksi heikentyvästä suurvallasta?
Ruotsin luopuminen itsenäisyydestään tähän tapaan ei mitenkään liity Nato-jäsenyyteen sellaisenaan. DCA-sopimus on Ruotsin ja Yhdysvaltojen kahdenvälinen valtiosopimus, jossa luovumme oikeuksistamme tavalla, joka tekee meistä puolustusministeriön alullepaneman Yhdysvaltojen vasallivaltion – juuri muuksi sitä ei voi kutsua. Mutta kaikki tapahtui Nato-jäsenyyden varjolla.
Sinä päivänä, kun Nato lopulta hajoaa tai Yhdysvalloista tulee autoritaarinen tai muutoin epämieluisa valtio Ruotsille, kaiketi vain istumme paikoillamme uppoavassa laivassa. Kun sopimusta lukee tarkkaan, näin kaikesta päätellen kävisi – Washingtonin pysyessä ruorissa.
Puolestapuhujien perusteluissa Nato-jäsenyys oli tärkeä Ruotsin itsenäisyydelle. Yhteistyön käynnistämisen suvereenin ja tasavertaisen kumppanin kanssa tuli vahvistaa meitä ja estää ajautumasta Venäjän vaikutuspiiriin. DCA-sopimuksen myötä kuitenkin päädymme Yhdysvaltojen vaikutuspiiriin, kun myymme itsemääräämisoikeutemme Washingtonille. Tulemme riippuvaisiksi suurvallasta, joka käy vuosi vuodelta heikommaksi.
Ruotsin suhteiden Yhdysvaltoihin ei tarvitsisi muodostua yhtään vähemmän huonommiksi, vaikka torjuisimmekin tämän sopimuksen. Ruotsin kannalta hyvät suhteet rakentuisivat keskinäiselle kunnioitukselle, joka estäisi meitä joutumasta rähmällemme Pentagonin edessä ja mukautumasta etuihin, jotka eivät käy yksiin meidän etujemme kanssa.
Päätöksen perusteet avattava
Jos DCA:lle sanottaisiin kyllä, olisi aiheellista päästä käsiksi niihin katsauksiin ja selontekoihin, joihin ulkoasiain- ja puolustusvaliokunta sekä valtiopäivät päätöksensä perustavat. Kuinka päädyttiin pitämään turvallisuuspoliittisesti viisaana puolenvalintaa Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä kiihtyvässä suurvaltakilpailussa? Oliko turvallisuuspoliittisesti fiksua luopua pyrkimyksestä yhteensovittaa eriäviä etuja sekä toimia liennytyksen ja yhteistyön puolesta?
Lisäksi olisi paikallaan tietää, miten – jos ylipäänsä mitenkään – suhtauduttiin Yhdysvaltojen pyrkimykseen laajentaa vaikutuspiiriään tavalla, joka tarkoitti sotilaallisten interventioiden lisääntymistä. Vuosikohtaisesti maan käynnistämiä sotilastoimia on ollut huomattavasti enemmän kuin kylmässä sodassa, jolloin Neuvostoliitto sentään muodosti sen kiistattoman vastustajan.
Sotilaalliset interventiot eivät missään johtaneet – julkilausutuista tavoitteistaan huolimatta – demokratiakehitykseen, vaan ne synnyttivät kaaosta ja epävakautta. Olisi kiinnostava tietää, millaisia päätelmiä tehtiin terrorismin vastaisesta sodasta ja sen logiikasta: ”olet joko puolellamme tai meitä vastaan”.
Entä otettiinko lukuun, kuinka sotilasinterventiot nakersivat kansainvälistä oikeutta ja kustansivat uskomattomat 16 tuhatta miljardia dollaria? Lisäksi niiden hintana oli 4,5 miljoonan ihmisen henki globaalissa etelässä, jossa nyt käännytään poispäin Washingtonista sen maailmanpolitiikassa soveltamien kaksoisstrandardien takia.
Onko todellakin niin, että Ruotsin turvallisuutta vahvistaa kasvaminen yhteen läpikotaisin militarisoidun talouden kanssa, joka ei juuri jätä tilaa muille kuin sotilaallisille konfliktien ratkaisuille?
Kannattaako luopua suvereniteetista?
Naton jäsenmaanakin voimme sitä vastoin säilyttää historiallisen roolimme ja toimia aloitteellisesti liennytyksen puolesta. Pystymme tasapainottamaan suurvaltojen kilpailua, joka yltyy ja ennen pitkää uhkaa viedä ihmiskunnan kohtalokkaaseen sotaan Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä.
Tätä nykyä näyttää selvältä, että Trumpista tulee taas republikaanien presidenttiehdokas. Marraskuun vaalin kannatusmittauksissa hänen voittomahdollisuutensa ovat korkeat. Trumpin hallintokausi ja yleensä Yhdysvaltojen taantuvan demokratian ja syventyvän vastakkainasettelun kehityssuunta heittävät uhkaavia varjoja tulevaisuuteen.
Valtiopäivien olisi syytä harkita kahdesti, antaako Ruotsin itsenäisyys Washingtonin käsiin tällaisissa olosuhteissa vai otammeko vapauden tehdä myös päätöksiä, jotka olisivat epämukavia Valkoista taloa tällä hetkellä isännöivälle.
Kirjoitus on julkaistu alkujaan ruotsalaisessa ETC-lehdessä. Suomentanut Aleksi Okkonen. Väliotsikot ovat toimituksen.
Trita Parsi on Quincy Institute for Responsible Statecraft -ajatuspajan perustaja ja varatoimitusjohtaja. Frida Stranne on tutkija ja Illusionen om den amerikanska freden -kirjan kirjoittaja.
Toimituksen lisäys: Myös Suomi on solmimassa samaista DCA-sopimusta Yhdysvaltojen kanssa ja sen hyväksymisestä päätettäneen eduskunnassa kesäkuussa.
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:
Sotilassopimus Yhdysvaltojen kanssa oikeudellisen kritiikin kohteena
