Kirja-arviot
Mervi Leppäkorpi (2011): Asiaton oleskelu kielletty. Tutkimusmatkalla paperittomien Suomessa. Into Kustannus, 205 sivua.
Keskuudessamme elää äärimmäisen marginalisoituja ja yhteiskunnallisesa hierarkiassa alimpaan pohjakastiin syrjäytettyjä ihmisiä, jotka eivät juuri pääse nauttimaan aineellisesta hyvinvoinnista tai edes itsestäänselvinä pitämistämme ihmisoikeuksista. Yksi tällainen ryhmä ovat maan alla elävät paperittomat siirtolaiset, joita viranomaiskielessä ja politiikassa usein nimitetään “laittomiksi”.
Sosiologi ja aktivisti Mervi Leppäkorpi on koonnut tärkeän tietopaketin tällaisten ihmisten elämästä. Asiaton oleskelu kielletty perustuu sekä paperittomien omiin kertomuksiin että tutkimus- ja viranomaistietoon. Paperittomien joukko osoittautuu suureksi ja moninaiseksi: erään tutkimusprojektin arvion mukaan Euroopassa heitä olisi vajaat neljä miljoonaa ja Suomessa 8 000 – 12 000. Arviossa ovat kuitenkin mukana myös ilman työlupaa työtä tekevät siirtolaiset, jotka ovat maassa esimerkiksi turistiviisumilla. Heidän asemansa on yleensä huomattavasti parempi kuin vuosia maan alla elävien ihmisten, jotka pelkäävät käännytystä maahan, jossa heitä uhkaa vaino, kidutus tai muu epäinhimillinen kohtelu. Leppäkorpi keskittyy kirjassaan jälkimmäisen kaltaisiin tapauksiin.
Monen parempaa tulevaisuutta Euroopasta hakevan elämä on täynnä äärimmäistä epävarmuutta ja uhkia. Vuodesta 1988 lähtien Euroopassa on dokumentoitu noin 15 000 pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja paperittomien rajanylityksiin liittyvää kuolemaa, ja vielä useampi on kadonnut matkalle. Julkisessa keskustelussa osoitetaan yleensä syyttävällä sormella ihmissalakuljettajia – usein aiheellisesti.
Leppäkorpi tuo kuitenkin esiin myös tapauksia, joissa kuolemat johtuvat rajavartijoista, poliiseista tai valtioiden politiikasta. Rajavartijat saattavat jättää laivoja merihätään, ja Leppäkorpi mainitsee jopa tapauksen, jossa Espanjan rajavartiosto heitti senegalilaismiehen takaisin mereen. Järkyttäviä ovat myös maksut, joita siirtolaisia hukkumiskuolemilta pelastavilta kapteeneilta Välimerellä peritään: kahdentoista paperittoman hinta on 36 000 euroa, minkä lisäksi voi joutua maksamaan kulut heidän palauttamisestaan lähtömaahan. Kun laivasta huomataan siirtolaisten turvaton vene, kapteenin valinta on vaikea: rahat tai toisten henki.
Siirtolaisuuden kontrolloinnissa eurooppalaiset, varsinkin Italia, ovat tehneet tiivistä yhteistyötä Muammar Gaddafin Libyan kanssa – piittaamatta siitä ihmisoikeuspolitiikasta, joka sittemmin nostettiin näkyvästi julkisuuteen Libyan päädyttyä Yhdysvaltojen ja Naton öljysodan taistelutantereeksi. Amnestyn mukaan siirtolaisia on pidetty siellä säilössä jopa kolme vuotta ilman oikeudenkäyntiä, ja kidutus on ollut arkea.
Kuvaukset paperittoman arjesta myös Suomessa kertovat rinnakkaistodellisuudesta, joka on tyystin erilainen kuin omamme. Haastavinta on majoittuminen: ihmiset saattavat päätyä yöpymään esimerkiksi porraskäytävissä tai lämmitettävillä rakennustyömailla. Viranomaisten pelossa samaan paikkaan ei voi jäädä pitkäksi aikaa. Erityisen tukalaksi tilanne muuttuu terveyden pettäessä. Hoitoon hakeutuminen julkisessa terveydenhuollossa tyssää helposti henkilötunnuksen puuttumiseen, ja riskinä ovat myös ilmiannot, hoitohenkilökunnan salassapitovelvollisuudesta huolimatta. Nykyään jonkinlaista helpotusta tilanteeseen tuo kansalaisjärjestöjen ylläpitämä Global Clinic. Kansalaisjärjestöt ja uskonnolliset järjestöt tarjoavat myös kielikursseja ja muuta maksutonta koulutusta. Julkinen koulutus, kuten sosiaaliturvakin, on käytännössä pitkälti asumisperusteista, vaikka perustuslaki takaa kaikille oikeuden välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon kansalaisuudesta riippumatta.
Erikoinen käytäntö ovat myös säilöönottokeskukset. Niissä pidetään vankilatyyppisissä olosuhteissa ihmisiä, joita ei edes epäillä rikoksesta. Moni asia, talvioloihin sopivasta vaatetuksesta alkaen, on laitoksen sosiaalityöntekijöiden henkilökohtaisen inhimillisyyden varassa. Keskivertosuomalainen tai -eurooppalainen ei säilöönottokeskuksista paljoa tiedä: Kun Leppäkorpi hankki Metsälän säilöönottokeskuksessa käännytystä odottavalle zimbabwelaiselle opintokirjanotetta suomalaisesta korkeakoulutusta tämän kesken jääneestä tutkinnosta, virkailijat eivät voineet ymmärtää, miksi tämä ei itse voisi tulla noutamaan papereitaan.
Oma lukunsa on ihmiskauppa, joka ei kuitenkaan aina liity ihmissalakuljetukseen. Taloudellista hyötyä siirtolaisen ihmisoikeuksien kustannuksella hankkiva on usein hänen sukulaisensa tai ystävänsä.
Ketkä paperittomista siirtolaisista ja heidän oikeuksiensa polkemisesta sitten hyötyvät? Monessa tapauksessa voisi olla hyödyllisempää, että siirtolaiset saisivat opiskella ja tehdä työtä piileskelyn ja pakoilun sijasta. Toisaalta hyötyjiä olemme usein me: siirtolaisten työvoiman hyväksikäytön ansiosta saamme halpoja espanjalaisia tomaatteja, ja kotimaiset marjatkin olisivat huomattavasti kalliimpia, jos niitä poimisivat suomalaisilla työehdoilla palkatut työntekijät.
Leppäkorven teos kuvaa ristiriitaa paperittomien ihmisten todellisuuden ja Euroopan virallisten politiikkojen välillä. Siirtolaisuuden hallintaa korostavissa virallisissa linjauksissa se nähdään luonnonilmiön kaltaisena vyörynä ja asian käsittelyä hallitsevat monenlaiset uhkakuvat, kuten järjestäytynyt rikollisuus, terrorismi ja ihmiskauppa. Asianomaisten omissa kertomuksissa korostuvat pääosin aivan muunlaiset ongelmat.
Leppäkorpi korostaa toisaalta, että samantyyppiset ongelmat koskevat usein muitakin siirtolaisryhmiä kuin paperittomia ja että kyse on samoista yhteiskunnallista eriarvoisuutta luovista rakenteista, joista niin sanottu kantaväestökin kärsii. Leppäkorpi pohtiikin lopuksi, pitäisikö erillinen maahanmuutto- tai siirtolaisuuspolitiikka lopettaa ja puhua vain esimerkiksi asuntopolitiikasta, sosiaalipolitiikasta ja mahdollisesti integraatiopolitiikasta.
Leppäkorven teos tuo tärkeitä faktoja ja näkökulmia nykyiseen, paljolti mutu-pohjaiseen maahanmuuttokeskusteluun. Jos kaikki maahanmuuttokeskustelijat perehtyisivät sen käsittelemiin asioihin huolella, keskustelun taso nousisi kummasti.
