Oliko Nato-päätös demokraattinen?

Eduskunta antoi 17.5.2022 suurella äänten enemmistöllä tukensa hallituksen päätökselle hakea Nato-jäsenyyttä. Useimpien mielestä Natoon liittymisprosessi oli näin saanut vahvan kansanvaltaisen oikeutuksen. Nato-päätöksessä pidetty kiire ja asian valmistelun köykäisyys herättävät kuitenkin kysymyksiä. Samoin se, että vielä joulukuussa selvä enemmistö kansanedustajia oli Natoon liittymistä vastaan ja vielä suurempi enemmistö oli ilmaissut kielteisen kantansa ennen vaaleja¹. Kansalaiset olivat ehkä äänestäneet näitä ehdokkaita osittain juuri tämän takia. On monia syitä pohtia, tehtiinkö Nato-päätös demokraattisesti.

Tavanomaisessa kielenkäytössä päätösten katsotaan olevan demokraattisia, kun normaaleilla vaaleilla valittu parlamentti ne tekee. Kuitenkin tarkemmin ajateltuna tarvitaan myös lisäehtoja. Ainakaan demokratiaa ei edusta tilanne, jossa kansanedustajia tai heidän perhettään uhataan väkivallalla. Myöskään päätöstä, joka on saatu aikaan psykologisella manipuloinnilla tai harhaanjohtavalla tiedotuksella, ei ole tehty demokraattisesti. Manipuloijat ja harhaanjohtajat ovat tällöin ikään kuin anastaneet vallan kansanedustajilta.

Vaikka mistään asiasta päättäjä ei voi saada tai omaksua kaikkea mahdollista tietoa, demokratian toimiminen edellyttää, että hän saa kaiken olennaisen tiedon ja että tiedon suhteen kiistanalaisissa kysymyksissä hän kuulee asiaa tuntevien mutta eri näkökantoja edustavien ihmisten käsityksiä. Esimerkiksi ei riitä, että tiedetään suunnitellun kiinteistön rakennuskustannukset. On tiedettävä myös sen käyttö- ja huoltomenot. Kaivosluvasta päätettäessä ei riitä, että kuullaan kaivosyhtiön asiantuntijan kertomus kaivoksen vaikutuksista. On kuultava myös ulkopuolisten asiantuntijoiden näkemyksiä kaivostoiminnan seurauksista ympäristölle ja paikalliselle taloudelle. Myöskään demokraattisen päätöksenteon mukaista ei ole tilanne, jossa toisenlaiset näkemykset tehdään lähes näkymättömiksi suurella rahalla toteutetulla mainoskampanjalla. Ajatellaan esimerkiksi tapausta, jossa kaivosyhtiö palkkaa ison PR-yhtiön kertomaan päivittäin kaivostyön ihanuudesta ja pelottelemaan asukkaita kunnan talouden romahtamisella siitä tapauksessa, että kaivosta ei avata.

Selontekemättömyydet

Kun Natosta päätetään, on aivan ilmeisesti tiedettävä, mikä Nato on. Kun ydinaseet ovat olennainen osa Naton arsenaalia, on tiedettävä suurvaltojen luoman ydinasejärjestelmän luonne. Kun Natoa sanotaan tarvittavan Venäjän muodostaman uhkan torjumiseen, on tiedettävä Venäjän intressit ja maan vahvuudet ja heikkoudet suhteessa Nato-maihin. Kun Nato ei ainakaan Neuvostoliiton hajoamisesta alkaen ollut vain puolustusliitto vaan myös konflikteja ja sotia aiheuttava liittoutuma, on olennaista tietää, mihin hyökkäyksiä ja aggressiivista toimintaa tarvitaan. Kaikki nämä asiat kuitenkin loistivat poissaolollaan hallituksen eduskunnalle antamissa Nato-selonteoissa².

Valiokunnat kyllä kuulivat tai lukivat yli 200 ”asiantuntijan” antamat 259 lausuntoa. Niistä valtaosa oli mitään sanomattomia, hutaisten tehtyjä, asian vierestä puhuvia tai hallituksen kantoja toistelevia sepustuksia. Tähän paperimutaan hukkuivat muutamat helmet, jotka antoivat olennaista tietoa Nato-päätöksen pohjaksi. Näitä olivat muun muassa Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Heikki Patomäen, puolustusvoimien tutkimuslaitoksen erikoistutkijan Fred Blombergsin, maanpuolustuskorkeakoulun dosentin Pekka Visurin ja Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtajan Markku Kangaspuron lausunnot³.

Olin itsekin kuultavana valtiovarainvaliokunnan hallinto- ja turvallisuusjaostossa. Kansanedustajien haluttomuutta ottaa vastaan hallituksen linjasta poikkeavaa tietoa kuvastaa se, että päästessäni pitkän käytäväodottelun jälkeen valiokuntahuoneeseen suurin osa jaoston jäsenistä poistui. Minua jäi kuuntelemaan vain kolme kansanedustajaa⁴.

Siihen, ettei useimmissa asiantuntijalausunnoissa puututtu Nato-päätöksen kannalta olennaisiin kysymyksiin eikä arvioitu sen järkevyyttä, vaikutti myös hallituksen selontekomenettelyn tahallinen tai tahaton harhaanjohtavuus. Hallituksen 13.4. eduskunnalle antama asiakirja oli vain epävirallisesti Nato-selonteko. Sen virallinen nimi on ”Ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta”. Selonteon lopussa on liite ”Suomen mahdollisen Nato-liittymisprosessin vaiheet”. Siinä luvataan uusi selonteko eduskunnalle ja eduskuntakäsittely, joka sisältää ”mahdolliset valiokuntakäsittelyt”. Niinpä monet asiantuntijat saattoivat uskoa, että heidät tai heidän kollegansa kutsutaan uudestaan valiokuntiin antamaan lausunto varsinaisesta Nato-selonteosta.

Eduskunnan 16.5. saama ”Selonteko Suomen liittymisestä Pohjois-Atlantin liittoon” käsiteltiin kuitenkin läpihuutojuttuna. Mitään valiokuntakäsittelyä ei tästä kahden sivun pituisesta paperista järjestetty. Asia käsiteltiin kiireellisenä kahdessa päivässä, vaikka vähämerkityksellisiäkin asioita eduskunta normaalisti jauhaa kuukausia ja tärkeitä jopa useita vuosia⁵. Käytännössä eduskunta sivuutettiin Nato-päätöksessä, sillä päivää ennen asian tuomista eduskuntaan hallitus julisti suureen ääneen ”Suomen” päättäneen hakea Nato-jäsenyyttä, ja ympäri maailmaa valtamedian ykkösuutinen oli ”Suomen” päätös liittyä sotilasliittoon.

Jotta näin tärkeän päätöksen tekeminen ei olisi näyttänyt leväperäiseltä, eduskunta laittoi Nato-selonteon käsittelytiedoiksi kaikki aikaisemman ”Ajankohtaisselonteon” valiokuntakäsittelyt ja näin ollen myös valiokunnille annetut lausunnot⁶. Ensin siis asiantuntijoita houkuteltiin puhumaan vain ”turvallisuusympäristön muutoksesta”, ja sitten nämä Nato-kysymykseen pureutumattomat arvovaltaiset lausunnot pantiin oikeuttamaan ydinaseliittoon hakeutumista.

Eduskunnan sivuuttaminen näin tärkeässä asiassa on kummallista siksikin, että aikaisemmin ei edes kunnollista eduskuntakäsittelyä pidetty riittävänä ehtona Nato-päätöksen demokraattiselle legitimiteetille. Vallitseva näkemys oli, että asiasta on tarpeen järjestää kansanäänestys. Presidentti Niinistökin kannatti Nato-kansanäänestystä vielä viime vuonna⁷.

Gallupdemokratia

Nato-päätöksen kiireellistä ja demokratian pelisäännöt sivuuttavaa käsittelyä on yleisesti oikeutettu sillä, että mielipidetiedustelujen mukaan Venäjän hyökkäyksen jälkeen huomattava osa kansalaisista siirtyi Naton vastustajasta sen kannattajaksi niin, että enemmistö oli keväällä Natoon liittymisen puolella. Galluptuloksille on kuitenkin ollut tapana viitata kintaalla varsinkin silloin kun ne ovat valtaapitävien pyrkimysten vastaisia. Mutta aivan ilmeisesti sekä kansalaisten että poliitikkojen näkemykset ovat keskimäärin muuttuneet Nato-myönteisimmiksi ja tämä on vaikuttanut poliittiseen prosessiin.

Mielipiteiden muutoksen syynä sanotaan olevan Ukrainan sota ja siinä nähdyt julmuudet. Kuitenkin tarkemmin ajatellen sota sinänsä ei ole vaikuttanut, vaan sen saama mediahuomio. Esimerkiksi kaksi keskeistä Nato-maata Britannia ja USA sekä Nato-kumppanuusmaat Kuwait, Qatar ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat ovat osallistuneet Jemenin sotaan, jossa on kuollut suoraan ja välillisesti yli 300 000 ihmistä⁸. Jos tämä sota olisi ollut samalla tavalla esillä mediassa kuin Ukrainan sota, Naton kannatus olisi aivan ilmeisesti paljon nykyistä vähäisempi.

(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)

Ilkeä Venäjä ja kiltti Ukraina

Toisaalta kysymys ei ole vain sotauutisoinnin määrästä vaan myös median luomasta kertomuksesta. Jo muinaiset kreikkalaiset tiesivät, että sodan ensimmäinen uhri on totuus. Vallitsevassa sotatarinassa Ukraina esitetään viattomana uhrina ja Venäjä hirveänä ja irrationaalisena petona, joka aivan ilman syytä käy pienempänsä kimppuun. Vaikka Venäjän hyökkäys on ilman muuta tuomittava, sillä on selvästi myös Ukrainan harjoittamaan politiikkaan liittyviä syitä: Ukrainan pyrkimys Naton jäseneksi ja saada haltuunsa ydinaseita, venäläisväestön asuttamien autonomiaan pyrkivien Donetskin ja Luhanskin alueiden tiedustelupalvelujen välittämät tiedot Ukrainan valmistelemasta suurhyökkäyksestä näille alueilla⁹ ja jyrkkää venäläisvihaa levittäville natsiryhmittymille annettu vahva asema Ukrainan turvallisuuskoneistoissa, mistä lännen valtamediakin raportoi taajaan ennen sotaa¹⁰. Jos näitä sodan syitä olisi tuotu esiin Venäjän järjettömyyden sijasta, olisi sodan vaikutus ihmisten Nato-kantoihin voinut olla päinvastainen kuin nyt toteutunut. Koska useimpia Venäjää vihoittaneita tekijöitä ei Suomessa esiinny, olisi voinut ajatella, että mitään turvallisuusuhkaa idästä päin ei ole odotettavissa. Toisaalta koska Venäjä koki Ukrainan Nato-pyrkimykset suurena uhkana, olisi helposti päädytty johtopäätökseen, että Natoon hakeutuminen vähentää eikä lisää turvallisuutta.

Venäjän hyökkäyksen syiden esiin tuonti ei tarkoita hyökkäyksen oikeuttamista. Syyt ja oikeutus ovat eri asioita. Oikeudessakaan rikollisen motiivien selville saaminen ei suinkaan lievennä hänen tuomiotaan. Tai ajatellaan vaikka tilannetta, jossa seinänaapuri nostaa aina ison rähinän, kun asunnossasi juhlitaan, vaikka meluamisen aika ja volyymi eivät riko taloyhtiön järjestyssääntöjä. Siitä huolimatta että naapurin rähinöinti ei ole oikeutettua, saattaa kuitenkin olla hyvä sovun ja yleisen viihtyvyyden takia ottaa huomioon naapurin toivomukset, kysyä, mistä syystä melu häiritsee ja kutsua hänet juhliin tai löytää niille muoto ja ajankohta, jotka vähiten häiritsevät häntä.

Ukrainan sodan syiden sivuuttamisen ohella toinen mediakertomuksen keskeinen elementti on ollut esittää Venäjän sodankäynti poikkeuksellisen julmana. Shokeeraavat kuvat ja tekstit ovat nostaneet vihaa ja pelkoa Venäjää ja usein myös venäläisiä kohtaan. Näin on luotu psykologisella tasolla valmius liittyä sotilasliittoon, joka pitää Venäjää vihollisenaan ja niin suurena uhkana, etteivät edes 17 kertaa Venäjää suuremmat sotilasmenot riitä sen torjumiseen¹¹.

Mutta eikö Venäjän sodankäynti ole sitten ollut raakalaismaista? Olennaista on muistaa, että sota on aina julmaa ja molempien osapuolten sotatoimet johtavat väistämättä myös siviilien kuolemiin. Tästä syystä lukemattomat ajattelijat ja aktivistit ovat kautta aikojen olleet sitä mieltä, että armeijat pitäisi lakkauttaa¹². Kuitenkin jotkut sotimistavat ovat siviilien kannalta ratkaisevasti tuhoisampia ja siksi julmempia kuin toiset. Esimerkiksi kaupunkien strategiset ilmapommitukset, joita Yhdysvallat teki paljon toisessa maailmansodassa sekä Korean, Vietnamin ja Irakin sodissa¹³, tappavat valtavasti siviilejä. Kuitenkaan Venäjä on Newsweekin haastatteleman Yhdysvaltain armeijan tiedusteluelimen asiantuntijan mukaan tarkoituksella välttänyt tällaisia pommituksia ja käyttänyt ilmavoimiaan vain maavoimien tukena¹⁴.

Sodan julmuutta voi arvioida myös sen mukaan, mikä on siviiliuhrien suhde sotilasuhreihin. Esimerkiksi toisessa maailmansodassa siviilejä kuoli noin kaksi kertaa enemmän kuin sotilaita¹⁵. Vuonna 2003 alkaneessa Irakin sodassa kuoli yli kolme kertaa enemmän siviilejä kuin sotilaita.¹⁶ Sen sijaan länsimaistenkin arvioiden mukaan helmikuussa alkaneessa Ukrainan sodassa siviilejä on kuollut vähemmän kuin sotilaita¹⁷.

Sotapropaganda

Mistä sitten tulee vaikutelma, että Venäjän sodankäynti Ukrainassa on poikkeuksellisen julmaa? Keskeinen syy siihen lienee sodan ja propagandan läheinen yhteys. Moderni psykologisia keinoja käyttävä propaganda, jota myös mainonnaksi, suhdetoiminnaksi, PR:ksi, strategiseksi viestinnäksi ja havaintojen hallinnoinniksi (perception management) kutsutaan, syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana. Tällöin Yhdysvaltain sotaan osallistumista vastustavan väestön enemmistö saatiin lyhyessä ajassa saksalaisvastaisen hysterian valtaan ja innostumaan sotaan lähdöstä¹⁸.

Heti Venäjän hyökkäyksen alettua Ukraina käynnisti yli sadan kansainvälisen PR-toimiston avustamana mittavan sotapropagandakampanjan¹⁹. Tietenkin Venäjä pyrki myös levittämään omaa propagandaansa, mutta se ei juurikaan tavoittanut muiden Euroopan maiden yleisöä. Itäisen naapurimme viestinnän vähäistä näkyvyyttä heikennettiin entisestään sulkemalla venäläiset RT-kanavat kaapelitelevisioverkoissa ja estämällä RT:n ja Sputnikin internetsivuille pääsy EU:n alueella.

Propaganda eroaa tiedonvälityksestä ja journalismista yhdessä ratkaisevassa suhteessa: Mainonnassa, PR:ssä, strategisessa viestinnässä ynnä muussa sellaisessa tiedetään jo etukäteen, mitä ihmisten on ajateltava. Tiedonvälityksessä sen sijaan annetaan rakennuskiviä ihmisten ajattelulle, jonka lopputulosta ei tiedetä. Siksi näillä kahdella toiminnalla on aivan erilainen suhde totuuteen. Propagandistin laatiman uutisen ensisijainen kriteeri on se, miten sillä edistetään ennalta asetettua päämäärää ja siksi uutisen totuudellisuudella, harhaanjohtamattomuudella tai luotettavuudella ei ole paljon väliä. Sen sijaan tiedonvälittäjän uutisen keskeinen kriteeri on nimenomaan sen totuudellisuus. Tietenkin totuuteen pyrkijät usein epäonnistuvat, mutta silloin on olennaista julkaista oikaisu samalla näkyvyydellä kuin alkuperäinen uutinen.

Vaikka suomalaiset valtamediat harrastavat myös oikeaa tiedonvälitystä, Ukrainan sodan kohdalla ne ovat olleet lähinnä kansainvälisesti ohjatun propagandakampanjan välikappaleita. Tiedotusvälineet ovat ahkerasti ja näkyvästi julkaisseet sodan toisen osapuolen välittämiä, tarkistamattomia tietoja venäläisten sotilaiden julmuuksista. Kun tietoja on sitten tarkistettu ja alkuperäinen uutinen on osoittautunut monissa tapauksissa perättömäksi tai epäilyttäväksi, oikaisuja ei ole julkaistu tai oikaisuille on annettu niin vähän näkyvyyttä, että suurin osa median seuraajista ei ole niitä huomannut.

Esimerkiksi huhtikuun lopulla monet mediat julkaisivat uutisen Mariupolin läheltä satelliittikuvien perusteella löydetystä joukkohaudasta²⁰. Kohta tämän jälkeen useat journalistit, muun muassa CNN-Portugalin toimittaja²¹, kävivät paikalla, mutta löysivät vain tavallisen hautausmaan, jossa jokainen vainaja oli laskettu nimellä tai numerolla merkittyyn erilliseen kuoppaan. Mitään joukkohautaa ei ollut. Oikaisua ei kuitenkaan koskaan julkaistu.

Kun siis eduskunta näytti ratkaisevan Suomen Nato-kannan muuttuneen kansalaismielipiteen rohkaisemana, todellisen päätöksen tekivät media, ylikansallisen propagandakoneisto ja niiden takana olevat tahot. Ne loivat Ukrainan sodasta ja Natosta tarinan, jonka pohjalta sotilasliittoon hakeutuminen ja ihmiskunnan tuhoamisvalmiuteen perustuva turvallisuusajattelu näyttivät lähes itsestään selvältä. Saattaa olla, että ilman niitten vaikutusta, monipuolisen, aidosti informatiivisen ja kaikki näkökannat esiin tuovan kansalais- ja eduskuntakeskustelun jälkeenkin olisi päädytty Natoon liittymisen kannalle. Mutta tämä päätös olisi kuitenkin eronnut aivan olennaisesti nyt tehdystä: se olisi ollut demokraattinen.

Olli Tammilehto