Armenialaisten diaspora eli kotimaastaan muualle muuttanut väestönosa on juutalaisten jälkeen maailman toiseksi suurin. Armenialaisten koettelemukset huipentuivat ensimmäisen maailmansodan aikaan. Se, mitä silloin tapahtui, on armenialaisille tänään yhä elävää ja läsnä olevaa todellisuutta kansainvälisissä valtapeleissä.
Vuoristo-Karabahin tasavalta (suomennettuna musta puutarha), eli armeniaksi Artsakh, oli vuoden 2023 loppuun asti pieni, noin 150 000 asukkaan alue Kaukasiassa, Armenian itäpuolella. Se on ollut yli kaksi vuosituhatta pääasiassa armenialaisten asuttama. Armenian ja Azerbaidžanin välillä käytiin vuosina 1988–1994 niin kutsuttu Vuoristo-Karabahin ensimmäinen sota. Toinen sota alkoi vuonna 2020. Syyskuussa 2023 Azerbaidžan valtasi yhden päivän sodassa Vuoristo-Karabahin lopullisesti.
Kutsu Vuoristo-Karabahiin
Sain kutsun pitämään näyttelyn vuonna 2010 alueen pääkaupunkiin Stepanakertiin. Kutsujana oli tasavallan silloinen kulttuuriministeri Narine Aghabalyan. Otin kutsun hämmentyneenä mutta mielenkiinnolla vastaan. Saavuttuani Stepanakertiin tapasin Aghabalyanin hänen toimistossaan. Hän kertoi minulle Vuoristo-Karabahin historiasta, kulttuurista ja arkeologisista alueista. Sovimme Vuoristo-Karabahin ja Suomen välisestä vaihtonäyttelyprojektista. Tätä hanketta tukivat Vuoristo-Karabahin kulttuuriministeriö ja Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut. Samassa yhteydessä sain jäsenyyden Vuoristo-Karabahin taiteilijaliittoon.
Näyttelyni Kulttuuriministeriön galleriassa, Stepanakertissä käsitteli abstrakteilla maalauksilla hiljaisuutta; asioita joista kieltäydytään puhumasta. Kuten kirjailija, ihmisoikeusaktivisti Susan Sontag on teoksessaan The Aesthetics of Silence (1963) asian ilmaissut, on hiljaisuus pahimmillaan “kommunikointihaluttomuuden kaukaisin jatke”. Näyttelyssäni viitattiin vuoden 1915 vaiettuun armenialaisten kansanmurhaan, josta Turkin valtion johtajat ovat kieltäytyneet puhumasta jo yli sadan vuoden ajan.
(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)
Vaiettu kansanmurha
Vuosien 1915–1918 kansanmurha ei ollut yllättävä äkillinen hyökkäys yhtä kansanryhmää kohtaan, vaan sen juuret ovat 1800-luvun tapahtumissa. Osmanien valtakunta alkoi rapistua jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Se menetti suuria osia aikaisemmin valloittamistaan alueista: muun muassa Kreikka itsenäistyi, Itävalta-Unkari otti haltuunsa Bosnian, Englanti miehitti Egyptin, Italia Libyan ja Ranska Tunisian. Silloinen Osmanien sulttaani Abd-ul-Hamid II totesi, että ”länsimaat lietsovat levottomuuksia armenialaisten keskuudessa – – meidän on puolustettava itseämme hinnalla millä hyvänsä.” Sulttaanin mukaan hyökkäys armenialaisia kohtaan oli näin ollen Turkin oikeutettu tapa puolustaa itseään.
Ensimmäiset joukkosurmat suoritettiin nykyisen Turkin alueella jo vuosina 1894–1896. Uhreiksi joutuivat lähinnä nuoret, armeijaikäiset ja taistelukuntoiset miehet. Noin 200 000 – 300 000 henkilöä tapettiin. Nuorturkkilaisten 1908 vallankumouksen jälkeen tehtiin vuotta myöhemmin Adanassa, Turkin kaakkoisrannikolla, 20 000 armenialaisen joukkosurma. Armenialaiset osasivat tämän jälkeen odottaa paikallisia vainoja, mutta eivät tulevaa kansanmurhaa.
Turkissa puolestaan havaittiin, etteivät Euroopan suurvallat puutu tehtyihin joukkosurmiin juuri mitenkään ja ensimmäisen maailmansodan varjossa he jatkoivat armenialaisten murhaamista ennennäkemättömällä tavalla. Turkkilaiset pakkosiirsivät tai murhasivat lähes kaikki armenialaiset nykyisen Turkin alueella Anatoliassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Kansanmurhassa kuoli noin 1,5 miljoonaa armenialaista.
Osmanien 1300-luvulla alkanut dynastia kesti yli 600 vuotta, kunnes se romahti ensimmäisessä maailmansodassa sen oltua Saksan liittolainen. Anatolian ydinalueista muodostettiin nykyinen Turkin tasavalta. Vuoden 1919 Turkin hallitus myönsi kansanmurhan, mutta uuden tasavallan ensimmäinen johtaja Mustafa Kemal Atatürk (joka nousi Turkissa valtaan 1923) ja hänen seuraajansa puolestaan kiistivät sen, ja ovat kiistäneet tähän päivään asti.
Kun reilut sata vuotta myöhemmin Azerbaidžan syyskuussa 2020 rikkoi Armenian kanssa solmitun vuoden 1994 aselevon ja hyökkäsi Vuoristo-Karabahiin, eivät Euroopan valtiot tai EU puuttuneet tilanteeseen taaskaan. Turkilla ja Armenialla ei ole ollut kansanmurhan jälkeen virallisia diplomaattisuhteita, ja Vuoristo-Karabahin konflikti on vain huonontanut maiden välejä.
Mustaan puutarhaan kylvettiin vihan siemenet
Kun vuonna 1922 muodostettiin Transkaukasian sosialistinen neuvostotasavalta, tuli Georgian ohella Armeniasta ja Azerbaidžanista osa Neuvostoliittoa. Turkin raja määräytyi silloin muutaman kymmenen kilometrin päähän Armenian pääkaupungista Jerevanista. Vuonna 1936 Transkaukasian maiden väliset rajat vedettiin uusiksi, kun alue jaettiin kolmeksi neuvostotasavallaksi. Silloin Stalin yhdisti Karabahin Azerbaidžanin hallintaan. Ryszard Kapuscinski kirjoittaa kirjassaan Imperiumi (1993): ”Stalin tiesi, että Vuoristo-Karabah on ikivanha kiistan aihe armenialaisten ja turkinsukuisten azereiden välillä. Siksi hän ei halunnut yhdistää Vuoristo-Karabahia Armeniaan, vaan jätti sen keskelle Azerbaidžania. Sillä tavoin Moskovalle lankesi ylimmän välitystuomarin osa.” Moskovalla on neuvostoajan jälkeenkin aina ollut jonkinlainen ”välitystuomarin” rooli Vuoristo-Karabahista ja viimeiset vuosikymmenet se on ollut Armenian liittolainen.
Kun Neuvostoliitto alkoi hajota, syttyi konflikti armenialaisten ja azereiden välillä Vuoristo-Karabahin hallinnasta. Azerbaidžanin kaupungeissa, kuten Bakussa ja Sumgaitissa, hävitettiin jo vuonna 1988 armenialaisten kaupunginosat ja heidät tapettiin tai ajettiin kodeistaan. Armenialaiset puolestaan ajoivat azerit pois Vuoristo-Karabahista, ja vuonna 1994 Vuoristo-Karabah julistautui itsenäiseksi valtioksi, jota mikään maa ei kuitenkaan tunnustanut. Rauhansopimusta Vuoristo-Karabahin ja Azerbaidžanin välillä ei koskaan solmittu. Aselepokin jäi hataraksi.
44 päivän sota
Muiden maiden silmissä Vuoristo-Karabah oli osa Azerbaidžania, mutta alueella elettiin itsenäisen valtion tai autonomisen alueen ajatuksen mukaisesti. Vuoristo-Karabahin toinen sota alkoi syyskuussa 2020, kun Azerbaidžan hyökkäsi Vuoristo-Karabahiin ja valtasi niin kutsutussa 44 päivän sodassa osan Vuoristo-Karabahia sekä armenialaisten 1990-luvulla haltuunsa ottamat Vuoristo-Karabahin reuna-alueet. Saman vuoden marraskuussa Azerbaidžan ja Vuoristo-Karabahia puolustanut Armenia solmivat Venäjän johdolla uuden tulitauon. 8000 ihmisen hengen vaatinut sota oli Azerbaidžanille ja sen itsevaltaiselle presidentille Ilham Alijeville vasta alkusoitto, kuten mitä ilmeisimmin myös Azerbaidžanin suurimmalle liittolaiselle, Turkille. Tuolloin Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan ”kehui isoisien tavoitteen tulevan vihdoin valmiiksi, viitaten ottomaanien suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan.” (Topias Tanskanen, https://www.kotimaa.fi/blogit/armenialaiset-yksin-ukrainan-varjossa/)
Azerbaidžan rikkoi solmittua tulitaukoa toistuvasti. Kun Venäjä elokuussa 2021 syytti maata tulitauon loukkaamisesta, presidentti Alijev vastasi vain lakonisesti, että ”kaikki eivät ole tainneet oppia toisesta Karabahin sodasta.” Sekä Turkin että Azerbaidzanin valtionjohtajat ovat ilmaisseet avoimesti vihaansa armenialaisia kohtaan. Lausunnot kertovat ylimielisestä nationalismista ja siitä, että sotatoimien taustalla on imperialististen ja kaupallisten tavoitteiden lisäksi armenialaisen kulttuurin alasajo.
Kansainvälisten suhteiden monimutkaisuus
Azerbaidžan on kehittänyt armeijaansa öljy- ja maakaasutuloillaan. Maan sotilasbudjetti on noin viisinkertainen Armeniaan verrattuna. Turkki tukee voimakkaasti veljeskansaansa. Turkin sotilaallinen rooli on ollut vuonna 2020 alkaneessa sodassa merkittävä. Se toi Karabahiin myös omia joukkojaan ja syyrialaisia islamisteja. Lopulta turkkilaisten tukemat dronet osoittautuivat armenialaisille liian vaikeaksi vastustajaksi. Propagandassa azerit ja turkkilaiset ovat ”yksi kansakunta, kaksi valtiota”.
Turkin ja Azerbaidžanin uskonnollis-kulttuurisella veriveljeydellä on myös materiaalisempi puolensa: Azerbaidžan on Turkin tärkein maakaasun toimittaja. Maakaasua tosin toimitetaan Bakusta Turkin lisäksi myös Eurooppaan. Se virtaa vain joidenkin kilometrien päässä Vuoristo-Karabahin taistelukentistä kulkevaa, niin kutsuttua eteläistä kaasukäytävää pitkin. Tähän päädyttiin kun Nord Stream -kaasuputki Ukrainan sodan takia suljettiin.
”Kesällä 2022 Euroopan Komissio allekirjoitti sopimuksen, jonka mukaan se lisää maakaasun tuontia Azerbaidžanista. Samaan aikaan Venäjä myy omaa maakaasuaan juuri Azerbaidžaniin. Toisin sanoen venäläinen kaasu tulee Eurooppaan Azerbaidžanin kautta. Euroopan energiansaanti pyörii ukrainalaisella ja armenialaisella verellä.” (Topias Tanskanen, https://www.kotimaa.fi/blogit/armenialaiset-yksin-ukrainan-varjossa/)
Kaasukauppa osoittaa kansainvälisten suhteiden monimutkaisuuden. Virallisesti konfliktin vastakkaisilla puolilla olevien Putinin ja Alijevin suhteen on oltava kunnossa, jotta kauppa käy. Periaatteessa Venäjä on Armenian liittolainen. 44 päivän sodan päätyttyä Karabahiin saapuneet Venäjän rauhanturvajoukot kuitenkin poistuivat maasta eikä Venäjä enää estänyt Azerbaidžania valloittamasta koko Vuoristo-Karabahia. Venäjän vetäytymistä armenialaisten tukijana lienee vauhdittanut myös venäläisen viljan toimitus Bosporin salmen kautta maailmalle, mistä syystä Venäjän suhteen Turkkiin on oltava myös kunnossa. Näitä kauppoja käydään armenialaisten kustannuksella. [1]
Venäjä on vähentänyt tukeaan Armenialle osittain myös sen takia, että Armenian nykyinen pääministeri Nikol Pašinyan suhtautuu myötämielisesti Euroopan unioniin. Armenia pyrkii hyviin väleihin lännen kanssa, koska haluaa taata turvallisuutensa. Näitä takeita se ei kuitenkaan tunnu saavan mistään. EU puolestaan tuomitsee venäläisten rauhanturvaajien passiivisuuden ja Venäjän toiminnan ylipäätään sillä perusteella, että Venäjä on vuosikymmenten ajan lietsonut konfliktia ja käyttänyt sitä omien poliittisten etujensa tavoitteluun. Kritiikki on kuitenkin ristiriidassa Euroopan komission allekirjoittaman sopimuksen kanssa azerbaidžanilaisesta maakaasusta. Armenialaisten kohtalo unohdetaan jälleen, koska kaasun täytyy virrata Eurooppaan.
(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)
Yhden päivän sota
Azerbaidžan aloitti syyskuun 19. päivä 2023 tulitauosta piittaamatta Euroopan parlamentin päätöslauselman mukaan provosoimattoman ja perusteettoman sotilaallisen hyökkäyksen vaikka Armenian pääministeri Nikol Pašinyan oli ilmoittanut toukokuussa 2023 maansa olevan valmis tunnustamaan Azerbaidžanin, myös Vuoristo-Karabahin, alueellisen koskemattomuuden vastineena alueen armenialaiselle väestölle annettavista turvallisuustakeista osana maiden välistä rauhanprosessia.
Yhdeksän kuukautta ennen ratkaisevaa yhden päivän sotaa sulki Azerbaidžan niin kutsutun Lachinin käytävän. Käytävää pitkin kulki ainoa maantieyhteys Armeniasta Azerbaidžanin rajojen sisällä olleeseen Vuoristo-Karabahin tasavaltaan. Käytävän sululla Armenialta evättiin elintarvikkeiden, terveydenhuoltovälineiden ja lääkkeiden kuljetukset Vuoristo-Karabahiin. Sähkön ja kaasun jakelussa oli vakavia katkoksia. Tämän seurauksena kehkeytyi Vuoristo-Karabahiin vakava humanitaarinen kriisi. Lachinin käytävän sulkeminen viittaa rikokseen ihmisyyttä vastaan sillä käytävää pidettiin ”Elämän tienä” eli humanitaarisena käytävänä Vuoristo-Karabahin armenialaisille.
Azerbaidžan otti hyökkäyksellä häikäilemättömästi haltuunsa loputkin Vuoristo-Karabahista. Kun tämä yhden päivän sota käytiin, kohdistui hyökkäys osittain myös varsinaisen Armenian alueelle. Kyse oli siis itsenäisen ja suvereenin valtion kimppuun käymisestä. Sotilasoperaation aikana sai surmansa yli 350 armenialaista siviiliä ja noin 400 haavoittui.
Mustaan puutarhaan ei ole enää menemistä
Suomen ja Vuoristo-Karabahin välisen vaihtonäyttelyprojektin jälkeen 2010 jatkoin työskentelyäni uudella näyttelyprojektillani Vuoristo-Karabahista. Se päätyi samana vuonna Pariisiin, Maison d’Europe et d’Orient -nimiseen kulttuurikeskukseen. Näyttelyn nimeksi tuli ”A look into Artsakh” ja avajaisiin tuli eräs kutsumaton vieras. Hän ei ensinkään pitänyt näyttelyn nimestä, koska Artsakh on muinainen armenian kielinen nimitys alueelle. Azerbaidžanin Ranskan suurlähettilään valtuuksilla hän totesi uhkaavasti, että olen tervetullut Azerbaidžaniin vain sillä ehdolla, että tekisin saman näyttelyn heidän näkökulmastaan. Sitten hän alkoi jakamaan kalliilla painettua propagandapakettia “Réalités sur le Karabagh” näyttelyn avajaisvieraille. En koskaan vastannut hänen kutsuunsa, eikä kukaan ottanut tosissaan hänen levittämiään ”Karabahin realiteettejä”. [2]
Marraskuussa 2023 matkustin uudestaan Armeniaan. Edellisestä käynnistäni oli kulunut kolmetoista vuotta. Vuoristo-Karabahiin ei enää päässyt. Se oli tyhjennetty armenialaisista. Kävelin Jerevanin katuja tarkkaillen kaupungissa tapahtuneita muutoksia. Istahdin alas eräälle tutulle sisäpihalle ja ryhdyin piirtämään porttikongia, jonka läpi olin kulkenut monesti. Kesken piirtämiseni laskeutui sisäpihalle kaksi paperilennokkia. Katsahdin ylös. Toisen kerroksen parvekkeelta kaksi nuorta tyttöä huiskutti minulle. He olivat kummatkin piirtäneet lennokkeihin minusta muotokuvan piirtämässä porttikonkia. Tässä eleessä kiteytyi mielestäni Armenian ja Vuoristo-karabahin asukkaille tyypillinen, poikkeuksellisen hyväntahtoinen ja hillitty, mutta lämminhenkinen vieraanvaraisuus, josta ei voi olla liikuttumatta.
Tämänkertaisen matkani perimmäinen tarkoitus oli kuitenkin tavata armenialaisia taiteilijaystäviäni. Vuoristo-Karabahin pääkaupungista, Stepanakertistä paennut kuvataiteilija Robert Askaryan on yksi Vuoristo-Karabahin taiteilijaliiton jäsenistä, joka Vuoristo-Karabahin ja Suomen välisen vaihtonäyttelyn yhteydessä kävi Suomessa 2010. Askaryan kertoi, että kun oli kulunut kaksi päivää yhden päivän sodasta, meni hän kuulemaan monien paikallisten kanssa Vuoristo-Karabahin parlamenttitalon edustalle parlamentin jäsenten julkilausumaa vallitsevasta tilasta, jonka Vuoristo-Karabahin ja Azerbaidžanin päämiehet olivat päättäneet istunnossaan 21.9.2023 Jevlahissa, Azerbaidžanin puolella. He kehottivat yksioikoisesti kaikkia jättämään kotinsa välittömästi ja pakenemaan koko Vuoristo-Karabahista. Muilta Vuoristo-Karabahin alueilta lähtivät paikalliset miten kukin pystyi, jopa kävellen vuoristoisten metsien läpi. Osa ihmisistä oli edelleen kateissa.
Askaryan kertoo pakomatkalla nähneensä maantiellä lapsia kuorma-autojen avolavoilla. Paossa oli raskaana olevia naisia. Askaryan lainasi kenttäkeitintään perheille, jotta he iltaisin saisivat lämmitettyä ruokaa. Hän, kuten kaikki muutkin taiteilijat ja työläiset, kaikki yksityisyrittäjät tai muulla tavalla itsensä elättävät ihmiset joutuivat jättämään taakseen elantonsa; työhuoneensa, varastonsa, työkalut, elämäntyönsä sekä kotikylänsä, kotinsa, kirkot, luostarit, sukuhautansa ja niin edelleen. Askaryan on tehnyt Vuoristo-Karabahiin toistakymmentä julkista veistosta. Hän kertoi nähneensä satelliittikuvista, että ainakin yksi niistä on jo tuhottu.
(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)
Euroopan parlamentin päätöslauselmassa vaaditaan Azerbaidžania suojelemaan armenialaisten kulttuurista, historiallista ja uskonnollista perintöä Unescon normien ja Azerbaidžanin kansainvälisten sitoumusten mukaisesti, mutta historiaan nähden on luottamus azereihin käytännössä mitätön. Päätöslauselmassa myös muistutetaan, että Azerbaidžan on vastuussa kaikkien etnisesti armenialaisten yhteisöön kuuluvien ihmisten oikeuksien ja turvallisuuden kunnioittamisesta, jotka päättävät jäädä Vuoristo-Karabahiin, sekä vaatii Azerbaidžania tekemään kaikkensa, jotta Vuoristo-Karabahin etninen armenialaisväestö voisi palata alueelle turvallisesti ilman pelottelua, mutta todetaan, että Azerbaidžanin antamia sitoumuksia paikallisväestön oikeuksien kunnioittamisesta ei pidetä uskottavina.
Hirvittävä hiljaisuus laskeutuu Armenian ylle
Vuoristo-Karabahin presidentti Samvel Šahramanyan allekirjoitti 28. syyskuuta 2023 asetuksen, jolla Vuoristo-Karabahin kaikki toimielimet lakkautettiin 1.1.2024. Vuoristo-Karabahin tasavalta on siten virallisesti lakannut olemasta, mutta tämä ei välttämättä ole Azerbaidžanin presidentin Ilham Alijevin loppusoitto.
Stepanakertistä Jerevaniin pakoon joutunut maton tekijä, (joka ei turvallisuussyistä halua nimeään julkaistavan), on yksi ystävistäni, jota en myöskään ollut nähnyt yli kolmeentoista vuoteen. Tapasimme puistokahvilassa. Taivas oli syksyn seesteinen. Hän kokee vallitsevan tilanteen hirvittäväksi hiljaisuudeksi viimeisten taivasta halkovien hävittäjien äänten jälkeen. Ne eivät kanna samanlaista viestiä kuin mitä paperiliidokit Jerevanin keskustassa kantoivat minulle. Ne viittaavat maton tekijän mukaan siihen, että Azerbaidžan aseistautuu tällä kertaa Israelin toimittamilla hävittäjillä Etelä-Armenian vastaisella rajalla.
Euroopan parlamentin päätöslauselmassa on varoitettu Azerbaidžania suunnittelemasta syyskuun 19. 2023 tehdyn operaation kaltaisia, Armenian valtioon kohdistuvia uhkarohkeita sotilaallisia toimia, joiden päämääränä on ottaa voimakeinoin hallintaan Armenian eteläosa tai mitä tahansa muita Syunik-maakunnan osia. Armenian Eteläinen Syunik-maakunta on Iranin vastaisella rajalla, mikä erottaa Azerbaidžanille kuuluvan Nahitševanin maakunnan Azerbaidžanista. Nahitševanilla on yhteistä rajaa Turkin kanssa noin 10 km. On oletettavaa, että turkkilaisten propaganda, “yksi kansa, kaksi maata”, ajaa azereiden asiaa hyökätä Turkin tuella Armeniaan.
Nahitševanin maakunta on irrallinen Azerbaidžanin emämaasta rajanaapureinaan Armenia, Iran ja Turkki. Myös tämä maakunta on alkujaan ollut armenialaisten asuttama. Azerien asenteesta kerrottakoon, että he ovat hävittäneet vuosina 1997–2006 Nahitševanin maakunnassa 89 keskiaikaista armenialaista kirkkoa, 5840 khatškaria (keskiaikaisia kaiverrettuja kivipaasia) ja 22 000 historiallista hautakiveä. Toimet ovat osa häikäilemätöntä armenialaisen kulttuuriperinnön tuhoamista, joka jatkunee nyt myös Vuoristo-Karabahissa.
Tapasin myös Lilit Stepanyanin, joka on jerevanilainen kuvataiteilija ja kulttuurituottaja. Hän on pitkin sotaa jakanut Armenian tilanteesta uutisia sosiaalisessa mediassa. Armenialaisten ahdingon keskellä on Stepanyan jatkanut omaa taiteellista työtään, järjestänyt työpajoja ja ajanut omaa kansainvälistä residenssiohjelmaansa taiteilijoille Jerevanissa.
Armeniassa täytyy arkielämän jatkua uhkaavasta tilanteesta huolimatta. Stepanyanin mukaan Azerbaidžanissa opetetaan uudelle sukupolvelle kaiken aikaa uudelleen kirjoitettua Azerbaidžanin historiaa. Sen mukaan azerit ovat asuttaneet koko Armenian aluetta aina ja armenialaiset itse ovat alueen muukalaisia. Opetuksessa kerrotaan, että azerit voivat pian palata synnyinseuduilleen ja että he vihdoin voivat yhdistyä veljeskansansa turkkilaisten kanssa yhdeksi valtioksi. Tällainen versio historiasta eroaa vahvasti esimerkiksi siitä, miten Ryszard Kapuscinski Azerbaidžania kuvailee. Hänen mukaansa ”menneisyydessä Azerbaidžan on ollut pikemminkin maantieteellinen ja kulttuurinen kuin juridis-valtiollinen käsite. Yhtenäistä Azerbaidžanin valtiota ei ole todellisuudessa koskaan ollut olemassakaan ja siinä sen historia eroaa (esimerkiksi) Georgian ja Armenian historiasta.” (Ryszard Kapuscinski, Imperium, 1993)
Ottaen huomioon Turkin ja Azerbaidžanin imperialistiset tavoitteet, armenialaisten haavoittuvuuden, maiden välisten etnisten ja uskonnollisten taustojen vastakkainasettelun sekä Azerbaidžanin ja EU:n välisen öljyn ja kaasun viennin, on täysin ilmeistä, että Turkin ja Azerbaidžanin suunnitelma on ollut kauaskatseinen. Stepanyanin äärimmäisessä uhkakuvassa Armenia saatetaan valloittaa kokonaan ja armenialaiset alistaa näiden valtioiden vallan alle tai tuhota kokonaan. Hiljaisuuden uhka painaa Armenian yllä.
Kommunikointihaluttomuuden jatke
Kun armenialaisten kansanmurhan 100-vuotispäivän muistoa vietettiin vuonna 2015, myönsi Saksan presidentti Joachim Gauck Berliinissä järjestetyssä ekumeenisessa tilaisuudessa Saksan osallisuuden vuoden 1915 armenialaisten kansanmurhaan. Turkissa Ensimmäisen maailmansodan aikaan olleet saksalaiset tarkkailijat raportoivat väkivaltaisuuksista, mutta heitä ei Berliinissä kuunneltu koska Saksa oli ensimmäisessä maailmansodassa Turkin liittolainen. Itävallassa kirjoitettu Turkin tapahtumista kertova kirja kiellettiin Saksassa, mutta sitä luettiin juutalaisgetoissa ”ikään kuin enteenä tulevista tapahtumista”. Gauck jatkoi, että ”meidän saksalaisten on tehtävä tili menneisyyden kanssa koska jaamme vastuun, mahdollisesti jopa syyllisyyden armenialaisiin kohdistuneesta kansanmurhasta”. (https://yle.fi/a/3-7951151)
Toisin kuin Gauckin lausunto, Azerbaidžanin toteuttama etninen puhdistus Vuoristo-Karabahissa jatkaa ainoastaan kommunikointihaluttomuudern historiaa liittyen yli sadan vuoden takaiseen turkkilaisten tekemään armenialaisten kansanmurhaan.
[1] Armenialaiset itsevaltiaiden pelinappuloina
Karabahin vuoret ovat osa Turkin ja Venäjän itsevaltaisten johtajien pelikenttää. Venäjä ja NATO-maa Turkki ovat tyypillisesti olleet vastapuolilla maailman eri konflikteissa. Esimerkiksi Syyriassa Venäjä tukee Syyrian itsevaltaista johtajaa Bashar al-Assadia, kun Turkki puolestaan hyökkää toistuvasti maan pohjoisosan autonomiseksi julistautuneella alueella kurdiväestön kimppuun ja tukee al-Assadiakin vastaan taistelevia jihadistiryhmittymiä. Kaupankäyntiä tämä ei maiden välillä näytä haittaavan, merkittävimpänä esimerkkinä tästä Turkin Venäjältä vuonna 2019 ostama S-400 ohjuspuolustusjärjestelmä. Kyseinen kauppa sai Yhdysvallat sulkemaan Turkin ulos F35-hävittäjäohjelmastaan, josta seurannutta näytelmää on puolestaan saatu seurata Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden tavoittelussa.
[2] Azerbaidžanin autoritarismi
“Réalités sur le Karabagh” -propagandan on julkaissut yksityinen Heydar Alijev -säätiö, jonka johtaja on Azerbaidžanin presidentin Ilham Alijevin vaimo Mehriban Alijeva. Säätiö on nimetty Ilham Alijevin isän, Azerbaidžanin edellisen presidentin mukaan. Säätiötä on maan politiikassa arvosteltu ja sitä syytetään laajasta korruptiosta ja rahanpesusta. Azerbaidžanin valtarakenteista kertoo paljon se tosiasia, että ennen Ilham Alijeviä maata hallitsi 10 vuotta hänen isänsä Heydar Alijev, Azerbaidžanin KGB:n entinen päällikkö. Ilham Alijev on ollut vallassa yhtäjaksoisesti yli 20 vuotta, mikä toistaa omalla itsevaltaisella tavallaan Vladimir Putinin yhtäjaksoisen vallankahvassa roikkumisen. Alijev on nimennyt seuraajakseen oman poikansa ja vaimonsa Mehriban Alijevan Azerbaidžanin varapresidentiksi. Ilham Alijev johtaa vuonna 1992 perustettua, keskustaoikeistolaista ja kansallismielistä Uusi Azerbaidžan -puoluetta. Mehriban Alijeva on puolueen varapuheenjohtaja. Aliejevin setä Natiq Alijev on valtiollisen öljy-yhtiön johtaja. Öljyn ja kaasun vientitulot ovat perinteisesti olleet olennainen väline Azerbaidžanin johdon poliittisen vallan vahvistamisessa. Itsevaltainen Ilham Alijev on myös julistanut, että Vuoristo-Karabahin lisäksi nykyinen Armenia kuuluu historiallisesti kokonaan azereille.
Kirjoittaja Sebastian Boulter on suomalainen kuvataiteen maisteri ja Vuoristo-Karabahin taiteilijaliiton jäsen.
Kuvat ovat vuodelta 2010.
