Kulttuurivihkot 4-5/2014
Tätä kirjoittaessani on kulunut melko tarkkaan kymmenen vuotta siitä, kun muutin Helsingistä New Yorkiin. Toinen jalka on kuitenkin pysynyt koko ajan Suomessa, ja elämä kahden kotimaan välillä on antanut perspektiiviä moneen asiaan. Niistä yksi, erityisen kiinnostava, liittyy näiden maiden keskinäisiin suhteisiin ja suomalaisten käsityksiin amerikkalaisista.
Muutama vuosi sitten teimme veljeni Tuomas Kailan kanssa Ylelle radiosarjan Amerikan vastaisista asenteista Suomessa ja Euroopassa. Sitä tehdessä oli hämmästyttävää huomata, missä määrin meillä eurooppalaisilla on tarve kritisoida juuri Yhdysvaltoja – mieluummin kuin vaikka Kiinaa tai Venäjää. Asenteen takana on yhtäältä aitoa huolta Yhdysvaltojen toiminnasta maailmassa, mutta poliittinen kritiikki sekoittuu myös stereotyyppisiin ennakkoluuloihin valtavasta ihmisryhmästä ja jonkinlaiseen pikkuvelikompleksiin. Vaikka Yhdysvaltojen arvostelulle on usein hyvät syynsä, sen varjoon jää paljon tarpeellisempi ja rakentavampi asia: omien maiden ja Euroopan valtakoneistojen kritiikki.
Merkillisintä on kuitenkin se, että paljoa itsetutkiskelua saati intohimoja ei herää silloinkaan, kun EU tai Suomi vetävät samaa linjaa kuin Yhdysvallat. Kun yli 10 000 ihmistä osoitti mieltään Irakin sotaa vastaan Kaivopuistossa vuonna 2002, kuinka moni meistä tiesi Suomen roolista Irakin sotienvälisissä talouspakotteissa? Niistä seurannut humanitaarinen katastrofi aiheutti noin puolen miljoonan irakilaisen lapsen kuoleman, mikä hinta oli ulkoministeri Madeleine Albrightin mukaan ”sen arvoista”. Suomi, turvallisuusneuvoston silloinen jäsen, oli merkittävässä roolissa pakotteista päätettäessä ja niiden koordinoinnissa. YK-edustajamme Marjatta Rasi oli pakotekomitean puheenjohtaja.
Samoin amerikkalaisten sotaretkien kritisointi harvemmin kohdistuu niissä mukana oleviin lukuisiin eurooppalaisiin maihin. Eikä juuri koskaan kuule kyseltävän, miksi ihmeessä Suomella on joukkoja Afganistanissa, vaikkei kukaan tunnu enää ymmärtävän, mitä Afganistanissa ylipäätään yritetään saada aikaan.
Vastaavia esimerkkejä on loputtomiin.
CIA:n vankilentojen osalta Suomen valtiojohto on parhaansa mukaan pokkuroinut Yhdysvaltojen edessä. Tärkein tavoite on ollut pitää välit suurvallan kanssa hyvinä, ihmisoikeusloukkauksien vakavuudesta välittämättä. Vaikka oikeusasiamies Petri Jääskeläinen on tehnyt ison urakan tutkiessaan Suomen mahdollista osallisuutta, selvitys tekee ”liian vähän ja liian myöhään”, kuten Suomen Amnesty totesi. Selvityksessä on pääasiassa kyselty viranomaisilta ja poliitikoilta, onko meillä toimittu kaikin puolin moitteettomasti, ja vastaus on arvattavasti myöntävä. Samanaikaisesti julkinen keskustelu asian tiimoilta on ollut niin yliolkaista ja näennäisen neutraalia, että rikosten vakavuus on jäänyt suurimmalta osalta yleisöä täysin tiedostamatta.
Tämä on toinen teema, joka minua on kiehtonut: Suomi suurvaltojen ainaisena jees-miehenä. Tällaiselle pokkuroinnille on olemassa maailmalla tunnettu termikin: Finlandization.
Mistä vankilennoissa oli kyse?
Keskustelun sävy on aiheuttanut sen, että termit ”vankilento” ja ”erikoisluovutus” ovat alkaneet kuulostaa yhtä kuivilta kuin vaikkapa ”Schengen-kelpoisuus” tai ”yt-neuvottelut”. Oikeusasiamieskin syyllistyy ratkaisussaan merkillisen etäännyttävään kielenkäyttöön kutsuessaan tätä täysin suunnitelmallista ja rikollista toimintaa toistuvasti ”ilmiöksi”.
On välillä vaikea muistaa, mistä kohussa oli kyse: oikeusvaltion perusperiaatteiden järjestelmällisestä purkamisesta, laittomista vapaudenriistoista, kidutuksesta ja murhista. Yhdysvallat lähti tietoisesti rakentamaan järjestelmää, jolla se kiersi kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja omia lakejaan. Euroopan kautta kulkeneet ”erikoisluovutukset” ovat olleet sen tärkeä komponentti.
Suomen uutisia seuratessa on tuntunut siltä, että meillä pidetään epäsoveliaana kuvailla mistä vankilennoissa on ollut kyse, jos samassa yhteydessä selvitellään, missä määrin oma valtionjohto on saattanut antaa niille siunauksensa. Tarinan karmivimmat elementit on jätetty täysin raportoinnin ulkopuolelle, eikä edes sanaa ”kidutus” useimmiten mainita.
Viime kesänä julkaistuista löytämistäni Wikileaks-sähkeistä kävi ilmi, että Suomi oli pyytänyt useaan kertaan Yhdysvaltain apua vankilentokohun ”hautaamiseksi”. Silloinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk) oli henkilökohtaisesti vakuuttanut Yhdysvaltojen virkaatekevälle suurlähettiläälle, ettei halua ”haastaa” Yhdysvaltoja, vaan ”minimoida kummallekin osapuolelle koituvan vahingon” näistä paljastuksista, jotka olivat hänen omallekin hallitukselleen ”nolostuttavia”. Neuvotteluissa lähetystön väen kanssa Suomen hallituksen puolelta ilmaistiin huolta siitä, että oikeusapuun ja rikoksen johdosta tapahtuviin luovutuksiin liittyvistä sopimuksista käytävät neuvottelut voivat hidastua, jos media saa käsiinsä lisää todisteita vastaavanlaisista lennoista.
Muutama kuukausi tätä ennen uutiskynnyksen Suomessa oli ylittänyt diplomaattisähke, jossa Suomi, ja erityisesti ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd), saavat amerikkalaisilta päähäntaputtelua vankilentokohun ”vähättelystä”, ja alivaltiosihteeri Markus Lyra vakuuttaa, ettei hallitus halua tehdä asiasta ”isoa numeroa”. Tämä diplomaattisähke oli Open Society -säätiön keväällä 2013 julkaisemassa raporttissa, joka herätti paljon kansainvälistä huomiota.
Kun haastattelin raportin pääkirjoittajaa, vanhempaa oikeussihteeriä Amrit Singhiä, näytin hänelle aluksi löytämäni Wikileaks-materiaalin. ”Kuulostaa siltä kuin he olisivat hautaamassa ruumista!” hän puuskahti, ja kehotti julkaisemaan löydön mahdollisimman pian.
Sainkin tehtyä niistä viime kesänä jutun Aamulehteen. Se oli puolen sivun kokoinen ja julkaistiin myös useissa Alma Median yhteistyö- ja maakuntalehdissä, muun muassa Kalevassa ja Turun Sanomissa. Hyvä että julkaistiin. Mutta sitä edeltänyt turhauttava prosessi, ja lopputuloskin, vain vahvistivat käsitystäni meikäläisen vankilentokeskustelun ja -uutisoinnin tilasta. Helsingin Sanomia materiaali ei kiinnostanut lainkaan. Aamulehden väen kanssa oli tapeltava kuukausia, ettei tarinaa vesitetä hallitusta myötäilevällä ja kvasineutraalilla sävyllä, ja jopa ettei monia kiusallisimpia faktoja jätetä pois.
Monet uutisoinnin ulkopuolelle jätetyt yksityiskohdat ovat makaaberissa painajaismaisuudessaan kuin huonosta trilleristä. Edes niiden sensaatiomaisuus ei kuitenkaan ole motivoinut lehtiä kirjoittamaan niistä. Kidnappauksissa on usein seurattu toimintamallia, jossa joukko ”ninjapukuisia”, varpaista kasvoihin mustiin naamioituneita ja käsielein kommunikoivia agentteja vangitsee epäillyn; vangin vaatteet leikellään veitsellä ja riisutaan; hänelle annetaan huumausainetta peräaukon kautta; puetaan vaippoihin, kahlitaan ja laitetaan silmät sidottuna lentokoneeseen. Entinen CIA-agentti Bob Baer selvitti New Statesman -lehdelle: ”Jos vankia halutaan kiduttaa, hänet lähetetään Syyriaan. Jos joku halutaan ‘kadottaa’ – niin että hänestä ei enää ikinä kuulla – lähetetään Egyptiin.”
Kyse ei ole ollut muutaman erityisen tärkeän vangin altistamisesta vedellä tukehduttamiselle, kuten yleisesti kuvitellaan: kansalaisjärjestöt ja journalistit ovat dokumentoineet yli sata kuulusteluissa kuollutta ihmistä, ja oikea luku on varmasti paljon korkeampi. Eläkkeelle jäänyt Yhdysvaltain armeijan kenraali Barry McCaffrey on todennut: ”Kidutimme ihmisiä armottomasti. Me todennäköisesti murhasimme tusinoittain niiden aikana, sekä puolustusvoimat että CIA.”
CIA on kaapannut ihmisiä ilman minkäänlaista juridista prosessia tai todisteita syyllisyydestä, myös Euroopan kaduilta ja lentokentiltä, usein eurooppalaisten viranomaisten avustuksella. Lukemattomien täysin viattomien ihmisten elämä on tuhottu, ja syyt ovat joissain tapauksissa olleet kafkamaisia: uhrin nimi on muistuttanut terrorismista epäillyn nimeä, tai salakuunneltu arabiankielinen puhelinkeskustelu on käännetty englanniksi väärin.
Vankilennot jatkuvat Barack Obaman valtakaudella presidentin omalla erikoismääräyksellä, tosin diskreetimmin ja todennäköisesti ei enää Euroopan kautta.
Ei ole pienintäkään näyttöä siitä, että näistä brutaaleista keinoista on ollut mitään hyötyä – mikä seikka ei tietenkään vaikuttaisi niiden eettisyyteen muutenkaan –, mutta Yhdysvaltojen ja sen eurooppalaisten kumppanien piittaamaton asenne inhimillistä kärsimystä ja kansainvälistä lakia kohtaan ovat aiheuttaneet valtavaa vahinkoa kaikille osapuolille.
Suomen rooli ja avoimeksi jäävät kysymykset
Oikeusasiamies muistuttaa myös Euroopan parlamentin korostaneen vallitsevaa ”rankaisemattomuuden ilmapiiriä”. Suomen toiminnasta ei ratkaisun mukaan kuitenkaan löytynyt moitittavaa. Tätä rankaisemattomuuden ilmapiiriä kuitenkin vahvistaa se, jos Suomi Yhdysvaltojen liittolaisena tekee selväksi, ettei tapauksesta haluta koituvan edes minkäänlaisia diplomaattisia seurauksia – päinvastoin.
Siitä huolimatta, että kukaan ei kiistä Open Society -säätiön kidutusraportin arvovaltaisuutta tai uutisarvoa, sen tärkein teema – joka on ristiriidassa oikeusasiamiehen ratkaisun kanssa – on uutisissa lakaistu maton alle. Jo raportin otsikko Globalizing Torture viittaa selvin sanoin siihen, että Yhdysvaltain harjoittaman kidutuksen logistiikka muuttui pian globaaliksi yhteistyöprojektiksi. Kaikki raportissa mainitut 54 hallitusta antoivat sen mukaan lennoille myös valtuutuksen korkeimmilta tahoilta, Suomi muiden mukana.
Suomen Amnestyn summaus ”liian vähän, liian myöhään” pitää hyvin konkreettisesti paikkansa. Oikeusasiamiehen selvityksestä löytyy kiinnostavia yksityiskohtia, mutta myöhästyneen tutkinnan takia ne tulevat jäämään vain anekdooteiksi. Liikelentokeskuksen rajatarkastajan antaman lausunnon mukaan mahdollisia vankilentoja saattoivat olla ”noihin aikoihin yleiset öiseen aikaan välitankkauksen suorittaneet lennot, joiden reitti oli Jenkeistä Irakiin + muihin vastaaviin maihin – – [jotka] yleensä vaan tankkasivat ja jatkoivat matkaansa eikä ketään matkustajia tullut ulos koneista, vaikka matkustajienhan pitäisi tulla ulos koneista tankkauksen ajaksi.”
Kysymyksiä herättää myös, miksi Yhdysvaltojen lähetystön väellä oli erityisoikeus liikkua vapaasti Helsinki-Vantaan lentokentällä.
Tutkimus ei lopulta tuonut selvyyttä Suomessa käyneiden lentojen luonteeseen, sillä ”[m]erkittävää osaa lentoja yksilöivistä tiedoista ei kuitenkaan ole ajan kulumisen ja järjestelmämuutosten johdosta enää olemassa”, kuten raportissa todetaan. Lentotiedot olisivat kuitenkin olleet vielä saatavilla, kun niitä Suomelta pyydettin.
Keväällä 2006 Euroopan neuvoston tutkimuksia johtanut sveitsiläinen europarlamentaarikko Dick Marty lähetti EN:n Suomen valtuuskunnalle kirjeitse listan lennoista, joista pyydettiin yksityiskohtaisia tietoja. Tietoja ei kuitenkaan etsitty eikä annettu. Valtion omistama Finavia Oyj kieltäytyi antamasta tietoja epäillystä vankilennosta Amnestylle sillä perusteella, että kyseessä on ”yrityssalaisuus”. Repriev-ihmisoikeusjärjestön tietopyyntöihin vastattiin Suomesta niin haluttomasti, että viranomaiset rikkoivat hidastelullaan omia julkisuuslakejamme. Samoin Euroopan parlamentin kidutuslentoja tutkinut tilapäinen valiokunta lähestyi Suomea kirjeitse. Kirjeeseen ei vastattu.
Valiokunnan lopullisessa raportissa ilmaistiin kovin sanankääntein turhautuneisuutta hallitusten haluttomuudesta tehdä yhteistyötä tutkinnassa – mutta erityisesti siitä, että huippukokoustasolla oli käyty salaa neuvotteluja venkilennoista Yhdysvaltojen kanssa ja että neuvottelut oli pimitetty jopa Euroopan parlamentilta.
EU:n ja USA:n salaiset neuvottelut
Euroopan parlamentti ilmaisee päätöslauselmassaan ”pöyristyksensä” (”is outraged”) siitä, että neuvotteluissa oli ehdotettu ”yhteisen, erikoisluovutusten standardeja koskevan ‘viitekehyksen’ luomista USA:n kanssa”. Vielä päätöslauselmassa syyskuun 11. päivältä 2012 – jonka sysäämänä oikeusasiamies aloitti omat tutkimuksensa – muistutetaan tästä salailusta ja siitä, että huippukokouksen puolelta odotellaan edelleen asiasta ”virallista anteeksipyyntöä”.
Näissä salaisissa ministeritroikan keskusteluissa, Wienissä toukokuussa 2006, EU:ta edusti pieni delegaatio. Kaksi sen kuudesta jäsenestä olivat Suomesta: oikeusministeri Leena Luhtanen (sd) ja sisäministeri Kari Rajamäki (sd).
Yhdysvaltojen puolta johti Alberto Gonzales, jonka monien skandaalien tahraama maine, erityisesti kidutusjärjestelmän pääarkkitehtina ja luvattomien salakuuntelujen valtuuttajana, pakotti hänet lopulta eroamaan George W. Bushin oikeusministerin virasta. Tietoja tapaamisista vuodettiin Euroopan parlamentin lisäksi EUobserver-lehdelle, jonka mukaan keskusteluissa kävi myös John Bellinger III, ulkoministeri Condoleezza Ricen korkein neuvonantaja.
Suomalaisessa mediassa näistä tapaamisista ei ole kirjoitettu. Asiasta ei myöskään ollut saatavissa tietoja valtioneuvoston arkistoista.
Kari Rajamäen mukaan Wienissä ei puhuttu Yhdysvaltojen kanssa vankilennoista.
”Tämän tyyppisiä neuvotteluja ei minun läsnä ollessa kyllä käyty.”
Kysyin Rajamäeltä Euroopan parlamentin raivostuneesta kannanotosta sekä EUobserverin yksityiskohtaisista kuvauksista, jotka koskivat neuvottelujen sisältöä ja niistä vuodettuja dokumentteja.
”Tietolähteiden luotettavuutta voi aina kysyä. Mä en tunnista tuollaista.”
Kysymykseen siitä, miksi neuvotteluista jäänyt pöytäkirja on EU:n puolelta sensuroitu, Rajamäki ei osannut vastata.
”En ymmärrä. Tekee kyllä mieli itsekin kysellä sen perään.”
Kysyin asiasta myös Leena Luhtaselta, joka toimii nykyään Espoon kaupunginvaltuutettuna. Luhtanen ei halunnut sanoa muistavansa asiasta mitään suuntaan tai toiseen.
”En todellakaan koe enää voivani kymmenen vuoden takaisiin asioihin, enkä halua, eikä mulla ole aikaa, lähteä niitä penkomaan”, Luhtanen sanoi. ”Jos teillä on dokumentteja ja muuta niin asia on sitten niin.”
Oikeusasiamiehen ratkaisussa mainitaan, että jotkin asianosaisilta saaduista tiedoista pidetään salaisina. Epäselväksi jää, ovatko Rajamäen ja Luhtasen juttutuokiot Gonzalesin kanssa näitä salaisia asioita vai jäikö tämä seikka oikeusasiamiehen raportissa huomioimatta. Alkuperäisessä lausuntopyynnössä neuvotteluista kuitenkin tiedusteltiin epäsuorasti oikeusministeriöltä (oikeampi osoite olisi varmaankin ollut sisäministeriö). Vastauksessa asiaa sivutaan ylimalkaisesti:
”Dialogin tavoitteena oli lisätä molemmanpuolista ymmärtämystä ja keskustella keinoista, joilla voidaan paremmin turvata ihmisoikeuksien toteutuminen terrorismin vastaisessa sodassa.”
EUobserverin artikkeli kuitenkin maalaa kuvan hyvin erilaisista keskusteluista. Lehden mukaan Bellinger valitti uhmakkaasti, että ”ihmisoikeuslobbaajat sanelevat hallitusten politiikkaa vankisiirroissa” ja että päämääränä pitäisi olla ”hysterian tason vähentäminen” Euroopassa. Ehdotus yhteisen linjan muotoilusta tuli EU:n silloiselta puheenjohtajamaalta Itävallalta. Tällä haluttiin välttää sitä ”vaaraa”, että ”tiedustelutoimintaa koskeva yhteystyö vähenisi USA:n kanssa”.
Ulkoministeriön vastauksessa väistetään kysymys siitä, käsiteltiinkö tapaamisissa vankisiirtoja (kursiivi lisätty): ”Dialogissa ei ole keskusteltu yksittäisistä lennoista tai niihin liittyvistä epäilyksistä.”
Suomella oli samaan aikaan Yhdysvaltojen kanssa useampia keskinäisen oikeusavun tiivistämiseen tähtääviä sopimusneuvotteluja, joiden hidastumisesta vankilentokohun takia hallitus oli Wikileaks-sähkeen mukaan huolissaan. Luhtanen ja Rajamäki neuvottelivat samana vuonna Gonzalesin kanssa myös Suomen ja Yhdysvaltojen kahdenvälisestä tietojenvaihdosta Eurojust-sopimuksen puitteissa. Suomessa tästä nousi perustuslailliseen käytäntöön liittyvä kohu – mutta kysymyksiä herätti myös, miksi hallitus ylipäätään pyrki tiivistämään tällaista yhteistyötä maan kanssa, joka paraikaa rikkoo ihmis- ja kansalaisoikeuksia.
Tämä kaikki on siis tapahtunut samaan aikaan, kun Suomen hallitus on vakuutellut mediaa ja kansalaisjärjestöjä pyrkimyksistään saada kaikki mahdollinen selville laittomista vankisiirroista: anteeksipyytelevään sävyyn tehdyt ystävyyden ja yhteistyön vakuuttelut Yhdysvalloille; oikeusapua ja luovutuksia koskevien sopimusten runnominen eteenpäin Yhdysvaltojen kanssa tilanteessa, jossa niiden soveliaisuutta olisi pitänyt kriittisesti uudelleen arvioida; salaiset neuvottelut kidutusoperaation rakentajien kanssa vankilennoista; sekä kaikkeen tähän verrattuna vähintäänkin vastentahtoinen yhteistyö vankilentoja käsittelevien tutkimusten kohdalla, minkä seurauksena olennaisimmat tiedot Suomen kautta kulkeneista lennoista ovat kadonneet.
”Kyse on asiasta, jonka suhteen yksi valtio, kuten Suomi, voi vaikuttaa vain rajallisesti”, oikeusasiamiehen ratkaisussa surraan. Kaikki tämä toiminta on kuitenkin ollut asiaan vaikuttamista – valitettavasti juuri vääränlaista.
