Kirja-arviot, Kulttuurivihkot 1/2014
”Suomi on sotaa käyvä siirtomaavalta”, kirjoitti kirjailija Antti Tuuri osuvasti Helsingin Sanomissa 19.9.2009. Hän viittasi Suomen mukanaoloon Yhdysvaltojen sodassa Afganistanissa ja suomalaisten yhtiöiden kolonialistisiin bisneksiin esimerkiksi Etelä-Amerikassa. Näistä asioista tulisi Tuurin mukaan puhua oikeilla nimillä eikä käyttää sellaisia siloittelevia kiertoilmaisuja kuin rauhanturvaaminen ja kansainvälistyminen.
Suomessa elää edelleen mielikuva, että emme olisi mitenkään osallisina maailman levottomuuksissa – tai jos joskus jossain olemmekin, niin vain edistämässä rauhaa ja kehitystä. Nyt tällaisen kuvan särkee tutkija Jarmo Pykälän teos Suomalainen asekauppa. Tämä ensimmäinen perusteellinen kirja aiheesta 30 vuoteen on täynnä faktatietoa suomalaisten osuudesta yhä globaalimmassa sotabisneksessä. Osuus ei ole vähäinen: väkilukuun suhteutettuna Suomi on maailman 18. suurin asekauppias.
Vaikka Suomen kehityspoliittisessa ohjelmassa todetaan, ettei Suomi salli asevientiä konfliktialueille, käytännössä näin ei ole. Amnesty Internationalin mukaan Suomi on heti Yhdysvaltojen jälkeen toiseksi suurin ohjusteknologian toimittaja palestiinalaisalueita laittomasti hallussaan pitävälle Israelille. Vuonna 2010 edelleen varsin kaoottiseen Irakiin vietiin lähes miljoonalla eurolla sotilasviestijärjestelmän komponentteja. Vaisala Oy on 2000-luvulla myynyt Intian asevoimille sotatuotteita vajaalla 25 miljoonalla eurolla huolimatta sodasta Kashmirissa toisen ydinasevallan Pakistanin kanssa ja hallituksen joukkojen väkivallasta siviilejä kohtaan.
Suomi aseistaa Persianlahden öljymaita
Sotatuotteiden vientipolitiikka on Suomessa 2000-luvun mittaan vain vapautunut: vuosikymmenen alkupuolella vientiä oli 44 maahan, vuosikymmenen lopussa jo 56:een. Pelkästään vuoden 2008 jälkeen uusiksi vientimaiksi ovat nousseet Irakin ohella Kazakstan, Libanon, Ecuador, Tunisia, Taiwan, Peru ja Meksiko.
Sotatuotteita viedään myös Persianlahden autoritaarisesti hallittuihn öljymaihin. Tarkkuuskiväärien vienti Bahrainiin vuonna 2011 ei ollut puolustusministeriön mukaan taloudellisesti niin merkittävää, että se olisi vaatinut valtioneuvoston päätöksen. Suomen viennistä osuus olikin vain 0,85 prosenttia, mutta sen sijaan Suomen osuus Bahrainin asehankinnoista oli tuona vuonna 35 prosenttia. Bahrainilla oli suomalaisia tarkkuuskivääreitä ennestäänkin.
Poliittisesti asevientipäätöksistä vastaa ulkoministeriö. Se otti kielteisen kannan Patria Oyj:n kranaatinheittimien vientiin Saudi-Arabiaan vuonna 2011, mutta valtioneuvosto pyörsi päätöksen. Tätä edelsi muun muassa Metalliliiton voimakas lobbaus aseviennin puolesta. Pykälä toteaa hieman sarkastisesti, että Saudi-Arabiassa ay-liike ei lobbannut asian puolesta, sillä maan lainsäädäntö kieltää ammattiyhdistystoiminnan. Yhdysvaltojen tärkeänä liittolaisena tunnettu Saudi-Arabia on erään demokratiaindeksin mukaan maailman kahdeksanneksi vähiten demokraattinen valtio, ja pelkona on ollut aseiden käyttö siviiliväestöä vastaan mahdollisten sisäisten levottomuuksien yhteydessä.
Silloisen puolustusministerin Stefan Wallinin (r.) mukaan viennille ei ollut estettä, koska Saudi-Arabia ei ollut EU:n ja YK:n asevientikieltolistoilla. Pykälä huomauttaa, että pelkkä kansainvälisen lain minimistandarien noudattaminen on valtion ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi linjaukseksi »aika köyhä».
Panssarivaunuja Georgiaan ja Afrikkaan
Edellä mainittuihin maihin suomalaiset sotatuotteet ovat päätyneet laillista tietä. On myös yksityisten käymää laitonta asekauppaa. Lisäksi ensin laillisesti johonkin maahan viedyt tuotteet saattavat päätyä myöhemmin hämäriä reittejä aivan muualle, varmennuksena käytettävistä loppukäyttäjätodistuksistakin huolimatta. Georgian asevoimilla sekä Ukrainan ja Valko-Venäjän terrorismin vastaisilla joukoilla on suomalaisen Sakon tarkka-ampujan kiväärejä, vaikka Suomesta ei vientilupatilastojen mukaan ole viety näihin maihin aseita. Vuonna 2007 Ukrainassa sikäläinen vaikutusvaltainen liikemies murhattiin suomalaisella TRG-tarkkuuskiväärillä, joka oli alkujaan viety laillisesti urheilu- ja metsästyskäyttöön Itävaltaan. Indonesian Itä-Timorin vuoden 1998 yhteenottojen jäljiltä löydettiin Lapualla valmistettujen patruunoiden hylsyjä, vaikka sellaisia ei virallisten tietojen mukaan pitänyt siellä olla.
Kun vanhoja itäsaksalaisperäisiä panssarivaunuja romutettiin Suomessa uusien Leopardien tieltä, niiden osia myytiin Patrialle, joka puolestaan myi ne Tšekkiin. Tšekki taas on itse ahkera aseviejä, ja osia on saattanut päätyä sen Georgiaan ja Afrikkaan myymiin panssarivaunuihin.
Myös aseiden laillinen vastaanottaja saattaa käyttää niitä eri tarkoitukseen kuin mihin vientiluvat on myönnetty. Esimerkiksi Uuteen-Kaledoniaan on viime vuosinakin viety Suomesta aseita »urheilu- ja metsästyskäyttöön», ja vienti kasvoi samaan aikaan, kun jännitys eurooppalaistaustaisten ja kanak-alkuperäiskansan kesken kiristyi ja purkautui levottomuuksina.
Yhdysvaltojen intressit vientivalvonnassa
Pykälä esittelee aseviennin puolesta ja sitä vastaan esitettyjä argumentteja monipuolisesti. Aseiden valmistusta ja vientiä puolustetaan usein talous- ja työllisyyssyillä sekä sillä, ettei omien asevoimien kysyntä riitä vastaamaan tuotantokapasiteettiin. Vastaavat panostukset siviilituotantoon tarjoaisivat kuitenkin usein enemmän työpaikkoja ja olisivat kansantaloudellisesti kannattavampia.
Pykälä ei tuomitse asevientiä kategorisesti: jokainen tapaus on arvioitava erikseen. Viejäyritysten tulisi kuitenkin ottaa suurempi vastuu myymiensä tuotteiden käytöstä, Pykälä korostaa. Niiden tulisi antaa koulutusta paitsi aseiden käytössä ja ylläpidossa, myös kansainvälisten normien noudattamisessa sekä ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksissä. Viranomaisten olisi puolestaan tunnettava tarkkaan esimerkiksi globaalin asekaupan moninaiset virtaukset, jos aseiden päätyminen konflikteihin halutaan estää.
Kirjasta selviää, että kansainväliset vientivalvontasopimukset eivät ole niin pyyteettömin perustein solmittuja kuin maallikko voisi kuvitella. Niiden avulla säädellään sitä, keitä otetaan mukaan samaan asetekniikkaperheeseen. Esimerkiksi Yhdysvalloilla ne kytkeytyvät vahvasti maan oman asetekniikan myyntiin. Maa kouluttaa ulkomaisten asevoimien upseereita toiveenaan, että nämä levittävät kotimaissaan Yhdysvaltojen näkemyksiä taistelutavoista ja tietoa tarjolla olevasta niihin sopivasta tekniikasta. Näin lisätään sekä aseiden myyntiä että muiden maiden riippuvuutta Yhdysvalloista saatavasta tekniikasta. Suomen Hornetitkaan eivät toimi ilman Yhdysvaltojen merivoimien muutaman vuoden välein toimittamia ohjelmistopäivityksiä.
Aseteollisuus EU:n painopisteeksi
Elämme nyt »täsmäohjusten» ja »älykkäiden» aseiden aikaa. Usein täsmäiskutkin kohdistuvat syystä tai toisesta myös siviileihin. Viime vuosina esimerkiksi Yhdysvaltojen miehittämättömät lennokit ovat kylväneet tuhoa ja kauhua varsinkin Pakistanissa. Brittiläisen tutkivan journalismin järjestön raportin mukaan Pakistanissa näissä iskuissa vuosina 2004–2012 kuoli noin 2 500 – 3 200 ihmistä, joista 19–26 prosenttia oli siviilejä. Huomattavasti suurempiakin arvioita siviiliuhrien määrästä on esitetty. Suomalainen Vaisala Oyj valmistaa tällaisiin lentokoneisiin säähavaintolaitteita. Robonics Oy puoestaan vuokraa Kemijärvellä miehittämättömien lentokoneiden lentokenttää ja testialuetta muun muassa ranskalaisille ja israelilaisille aseyhtiöille – siellä kun ei yhtiön mainoksen mukaan ole liian monia kiinnostuneita seuraamassa testejä.
Suomen omassa puolustuksessa korostetaan usein varustelumäärärahojen merkitystä, kun aseteknologia kehittyy ja tulee yhä kalliimmaksi. Toisaalta Afganistanissa paikalliset kapinalliset ovat pärjänneet alkeellisilla tienvarsipommeilla Isaf-joukkojen miljardien arvoista korkeaa teknologiaa vastaan. Pykälän mukaan puolustusvoimille tärkeintä eivät ole uudet hävittäjät tai ohjusjärjestelmät, vaan osaaminen ja tietotaito. Tältä kannalta hän nostaa aiheellisesti pöydälle puolustusvoimissa tehdyt valtion yleisen linjauksen mukaiset ulkoistukset. Niiden myötä olennainen tietotaito siirtyy yksityisille yhtiöille ja puolustushallinto tulee riippuvaiseksi niiden osaamisesta ja niiden antamista suosituksista. Muutenkin sodankäynti on kaupallistunut, ja asevoimien ja yritysten yhdentyminen syventynyt. Kun yksityinen sotapalvelutoimiala tuo valtioille joustavampia resursseja, poliitikkojen kynnys voimankäyttöön alenee, Pykälä pelkää.
Euroopan unioni on asevientikysymyksissä Suomelle keskeinen toimintaympäristö, raamien asettaja ja auktoriteetti. EU:ta hehkutetaan edelleen rauhanprojektina, mutta se on alkanut panostaa miljardeja sotilaallisten voimavarojen kehittämiseen. Tämän suuntauksen yksi keskeinen alullepanija oli EU-komissaarina toimiessaan Erkki Liikanen. Liikasen omin sanoin tavoitteeksi asetettiin ”luoda ympäristö, jossa eurooppalaiseen puolustukseen liittyvät yritykset voivat antaa parempaa tuottoa rahalle ja kasvattaa yritysten kilpailukykyä”.
Vaikka toukokuun EU-vaalien alla kuullaan varmasti taas lukuisia kertoja yleisluontoista hyminää EU:sta korvaamattomana rauhanprojektina, ehkäpä silti myös Pykälän käsittelemät teemat löytävät tiensä keskusteluihin.