Luottamus-elokuva kertoo Suomesta 1917 ja 1970-luvulla

Kulttuurivihkot 1/2017

Painetussa Kulttuurivihkoissa tästä artikkelista oli erehdyksessä jäänyt kirjoittajan nimi pois. Siksi julkaisemme koko artikkelin uudelleen verkkolehdessä. 

Suomalais-neuvostoliittolainen yhteistuotantoelokuva Luottamus (1976) kertoo 1900-luvun alun tapahtumista. Se keskittyy vuoden 1917 viimeiseen päivään, jolloin P. E. Svinhufvud, Carl Enckell ja Gustaf Idman käyvät Leninin puheilla pyytämässä tunnustusta Suomen itsenäisyydelle. Henkilöhahmoihin kuuluvat lisäksi muun muassa Alexandra Kollontai, Rosa Luxemburg, Georgi Pjatakov, Kullervo Manner ja Jukka Rahja. Elokuva alkaa kuvilla kahdesta seinään kiinnitetystä laatasta, joista ensimmäisessä on teksti: ”Tässä Smolnan huoneessa asui V. I. Lenin vuoden 1917 marraskuun puolivälistä maaliskuun 3:nteen 1918.”

Toisessa lukee: ”Vladimir Iljitš Lenin allekirjoitti tässä talossa 31.12.1917 VSFNT:n [Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta] kansankomissaarien neuvoston asetuksen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustamisesta. Tällä jalolla teolla hän ansaitsi Suomen kansan kiitollisuuden.” Jälkimmäisen laatan alla lukee: ”Lahjoittanut Suomen presidentti Urho Kekkonen 24.1.1959.” Tämän jälkeen siirrytään kuvaamaan tapahtumia Pietarissa joulukuun 31. päivänä 1917. Näin elokuva vaikuttaa paljastavan korttinsa heti alussa ja ilmaisevan, kuinka sen tapahtumat tulisi nähdä. Elokuvakin alkaa näyttää muistolaatalta.

Luottamukselle myönnetyn valtionavustuksen käyttöä valvovan työryhmän puheenjohtaja, opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen kertoo julkaisun Luottamus­elokuva – syntyvaiheet ja valvon­ takoneisto saatesanoissa elokuvassa pyrityn ”kuvaamaan sekä Leninin ja Suomen suhteita, että Leninin kansallisuuspoliittisen ajattelutavan syntyä ja Suomen itsenäisyyden tunnustamista”. ”Kun nuori Neuvostovaltio vuoden 1917 viimeisenä päivänä tunnusti Suomen itsenäisyyden, pohjautui tämä päätös V. I. Leninin kehittämään etevään kansallisuuspolitiikkaan. Tämä kansallisuuspolitiikka on sittemmin osoittautunut erääksi Neuvostoliiton ideologisen rakennuksen kestäväksi kohdaksi. V. I. Lenin tunsi Suomen ja suomalaiset maanpakolaisvuosiensa ajoilta. – – Elokuvan avulla voidaan paremmin kuin muilla keinoilla osoittaa laajoille väestöpiireille historian kulkua. – – Tämän elokuvan valmistaminen on muun ohella luonut perinteitä ja edellytyksiä Suomen ja Neuvostoliiton väliselle elokuvayhteistyölle”, Numminen kirjoittaa.¹ Nummisen teksti tuo esiin retoriikkaa elokuvahankkeen taustalla. Elokuvan aikaansaamisen lisäksi hankkeen avulla haluttiin ehkä savuttaa myös muita hyötyjä,

osoittaa yhteistyöhalua ja -kykyä sekä samalla pyrkiä vaikuttamaan erilaisten yleisöjen käsityksiin historiasta ja muistuttaa Suomen itsenäisyydestä.

Elokuvan nimi viittaa luottamukseen Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa. Suomalais-neuvostoliittolaisia yhteistuotantoelokuvia pro gradu -tutkielmassaan käsitellyt Kimmo Räisänen havaitsee luottamus-termiä käytetyn idänpolitiikkaan liittyen esimerkiksi Kekkosen 1975 julkaistussa teoksessa Muutoksen vuosikymmenet – suomalaista sisäpolitiikkaa ja idänsuhteita tasavallan presidentin silmin. Luottamus oli ”ulkopoliittinen muotitermi” 1960ja 1970-luvuilla ja se voidaan yhdistää muun muassa Paasikiven-Kekkosen linjaan, Räisänen arvioi.² ”Tie luottamukseen ei ole helppo. Siihen tarvitaan työtä ja taas työtä. Mutta jokainen tie alkaa ensi askeleesta”, Lenin sanoo elokuvassa. Kekkosen mukaan Suomen ja Neuvostoliiton saavuttaman luottamussuhteen säilyttämiseksi oli työskenneltävä jatkuvasti. Luottamussuhteen oli ulotuttava koko kansaan sekä ”perustuttava tietoon naapurimaan oloista ja henkilökohtaisiin kosketuksiin sen kansan kanssa”. ”Tämä on tärkeää jo siitäkin syystä, että kansakunnan kuva syntyy usein ohi virallisten väylien”, Kekkonen totesi edellä mainitussa teoksessa lainatussa puheessaan.³ Ehkä elokuvan tekeminen tähtäsi tämänkaltaiseen kuvan luontiin ja kosketukseen neuvostoliittolaisten kanssa ja sen yhtenä motiivina oli mahdollisesti luottamuksen lujittaminen koko kansan osalta. Aluksi tavoitteena ei kuitenkaan ollut tehdä pelkästään historiallispoliittista elokuvaa, vaan suunnitelmissa oli jännittävistä tapahtumista Leninin Suomessa oleskelun aikana kertova seikkailuelokuva, jonka nimeksi idean isä, Kinosto Oy:n johtaja Väinö Mäkelä ehdotti Leninin seikkailut Suomessa.⁴ On herkullista pohtia, millaisen vaikutuksen seikkailuelokuvan sankarina esiintyvä Lenin olisikaan tehnyt.

Tehkää vain, kyllä valtio maksaa

Käsikirjoituksen tekeminen kesti kauan. Neuvostoliittolaiset eivät kelpuuttaneet Paavo Rintalan 1970 tekemää käsikirjoitusluonnosta. Samoin Daniil Alin ja Valerii Tšerpilan käsikirjoitusluonnos hylättiin. ”Lopullisen, Marxismi-Leninismin Instituutin Moskovassa hyväksymän käsikirjoituksen laativat” Mihail Šatrov ja Vladlen Loginov 1974. Suomenkieliset vuorosanat muokkasi Väinö Linna.⁵ Käsikirjoituksen tarkasti historian asiantuntijan ominaisuudessa Juhani Suomi.⁶

Elokuvan ohjaajiksi valittiin Edvin Laine ja Viktor Tregubovitš. Räisänen arvelee Laineen valitun siksi, että hänellä oli kokemusta historia-aiheiden toteutuksista, suurten produktioiden hallitsemisesta ja työväenaiheiden käsittelemisestä. Räisäsen haastattelema elokuvalle myönnetyn valtionavustuksen käyttöä valvovan työryhmän sihteerinä toiminut Kari Uusitalo otaksui lisäksi neuvostoliittolaisten mahdollisesti pitäneen siitä, ”että Laine oli ns. kansan syvistä riveistä noussut taiteilija”.⁷ Laineen valinta ohjaajaksi assosioi Luottamuksen viihteellisemmäksi ja vähemmän poliittiseksi. ”Oli aika šokki, kun minä sain tarjouksen lähteä tekemään sitä. Kyllähän me tiedetään, mikä on Neuvostoliitto. – – Henki oli koko ajan erittäin myönteinen. Eihän siellä näyttelijät ja taiteilijat politikoi, ne ovat mitä ovat. Jokainenhan meistä on jotakin ajatussuuntaa, mutta eihän sitä tarvitse otsassa leimaa olla”, Laine kuvasi kokemuksiaan elokuvanteosta Neuvostoliitossa.⁸ Myös muistelmissaan hän kertoo työskentelyn Neuvostoliitossa ja yhteistyön neuvostoliittolaisten kanssa sujuneen työskentelytapojen erilaisuudesta huolimatta kuitenkin hyvin, ongelmien ja yllätystilanteiden ratkotun ”yhteisymmärryksen ja hyvän tahdon vallitessa”.⁹

Elokuvan rahoituskuvio oli epätavallinen. Hanketta kehittämään lähtenyt FennadaFilmi Oy lähetti presidentti Kekkoselle kaksi kirjettä, joissa pyydettiin elokuvan teolle valtiovallan tukea. Kekkonen ilmoitti pitävänsä hanketta tärkeänä ja ”mielenkiinnolla odottavansa elokuvan valmistumista”.¹⁰ ”– – [T]ehkää vain [elokuva], kyllä valtio maksaa”, Väinö Mäkelän poika ja Luotta­ muksen tuottaja, Fennada-Filmin Mauno Mäkelä muistelee Kekkosen ilmoittaneen myöhemmin.¹¹ Opetusministeriö myönsi Fennada-Filmille ”kannatettavana sekä elokuvallisena toteutuksena että suomalaisneuvostoliittolaisen kulttuuriyhteistyön kannalta” pidettyä elokuvahanketta varten 1,5 miljoonaa markkaa valtionavustusta ja asetti sen käyttöä valvomaan sekä työryhmän että elokuvan tuotannonjohtoon Fennada-Filmin ja elokuvan neuvostoliittolaisen tuotantostudion Lenfilmin lisäksi valtion edustajaksi Matti Kassilan.¹² Lopuista tarvittavista varoista, noin 9,5 miljoonasta markasta, vastaisivat neuvostoliittolaiset.¹³ Fennada-Filmin saama avustussumma osoittautui kuitenkin riittämättömäksi muun muassa siksi, että se oli alun perin anonut opetusministeriöltä 2 503 375 markan suuruista avustusta, mutta saanut vain osan siitä, joka oli projektin vielä kesken ollessa jo lä

hes kokonaan käytetty, eivätkä yhtiön omat varat riittäneet elokuvan loppuunsaattamiseen. Lisäksi kuvaukset kestivät suunniteltua kauemmin.¹⁴ Fennada-Filmi sai elokuvahanketta varten opetusministeriöltä yhteensä 2 008 168 markkaa avustuksia, joista yhtiö maksoi takaisin Luottamuksen levitystuloina ansaitsemansa 321 635 markkaa.¹⁵

Mauno Mäkelä oli pettynyt elokuvaprojektin lopputulokseen. Hänen mukaansa yhtenä syynä osittaiseen epäonnistumiseen olivat suomalaisten ja neuvostoliittolaisten erilaiset näkemykset siitä millainen elokuvan tulisi olla, joiden takia Luottamuk­ sesta tuli lopulta kompromissi. ”En ymmärtänyt, että venäläiset halusivat tehdä propagandaelokuvan eli Luottamuksen eli yya:n”, Mäkelä kuvaa muistelmissaan.¹⁶ Luotta­muksen arvokkuutta ja auktoriteettia varmaankin pyrittiin lisäämään tekemällä siitä paikoin ”tylsähkön asiallinen” ja virallisen oloinen, dokumenttia muistuttava elokuva. ”– – Suomen kansa ei kuuntele pitkiä juttuja, kuten mikä on tämän idea ja mikä tämän ja miksi tämä sanoi näin; suomalaiset haluavat katsella tapahtumia, seikkailuja”, Mäkelä arvioi.¹⁷

”Alkuperäisen suunnitelman mukaan elokuvan olisi pitänyt loppua itsenäisyyden tunnustamiseen ja uuden vuoden 1918 merkiksi lyöviin Kremlin kelloihin”, Uusitaloa haastatellut Räisäsen kertoo. Uusitalon mukaan neuvostoliittolaiset lisäsivät suomalaisilta kysymättä elokuvaan uudeksi lopuksi dokumenttijakson, joka kuvaa Euroopan turvallisuusja yhteistyökokousta Helsingissä 1975. Luottamus näyttää jatkuvan vuodesta 1917 elokuvan tekoaikaan. Tästä eivät kaikki lehdistössä pitäneet, koska tällä tavoin katsottiin unohdetun näiden ajankohtien väliin sijoittuvat vähemmän luottamukselliset ajat, Räisänen kirjoittaa haastattelun pohjalta.¹⁸ Toisaalta uusi loppu voidaan ymmärtää myös ilmauksena siitä, että nyt on jälleen luottamuksen aika. Loppujaksossa nähdään muun muassa Leonid Brežnev kättelemässä Kekkosta. Jakso korostaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ystävällismielisyyttä. Kuitenkin lopun omavaltainen muuttaminen myös ilmentää Neuvostoliiton ylivoimaa valtasuhteissa, esimerkiksi Räisänen tulkitsee sen olevan ”osoitus neuvostoliittolaisen osapuolen hallitsevasta asemasta elokuvan teossa”.¹⁹ Se kuinka tarina lopulta päättyy, on Neuvostoliiton käsissä.

Luottamusta herättävä Lenin-hahmo

Luottamusta ennen elokuvateattereissa esitetty Sergei Jutkevitšin ohjaama Lenin

Puolassa -elokuva (1965) voitti palkinnon Cannesissa 1966 ja sai Jussi-palkinnon 1970. ”Kun taiteilija haluaa kuvata Leninin kaltaista suurta vallankumouksellista uudistajaa, on aina etsittävä uudenlainen muoto miten kuvata häntä. Joka kerta kun olen alkanut käsitellä Lenin-aihetta, olen yrittänyt löytää jotakin uutta. – – Minusta on jo ajatuksena kauheaa, että suuresta merkityksellisestä ihmisestä tehdään ei elävää elokuvaa vaan kuollut muistomerkki”, Jutkevitš kertoo näkemyksistään Lenin-elokuvien suhteen. Jutkevitšin elokuvassa kuullaan Leninin sisäistä monologia. ”– – [M] iksi ihmeessä jättäisimme sen [sisäisen monologin] keinot vain porvarillisen taiteen käyttöön, kun voimme yhtä hyvin soveltaa sitä omaan vallankumoukselliseen taiteeseemme”, ohjaaja pohtii.²⁰ Venäläistä elokuvaa tutkineen Birgit Beumersin mukaan Jutkevitšin elokuva esittää Leninin sankarin sijaan tavallisena ihmisenä.²¹

Luottamuksessa Kirill Lavrovin näyttelemä Lenin on elokuvan sankari ja varsin perinteinen suurmieshahmo. Lenin esitetään periaatteellisena, epäitsekkäänä ja päätöksiään tarkkaan harkitsevana henkilönä. Vilho Siivolan näyttelemä P. E. Svinhufvud ei ole yhtä vilpittömän ja turvallisen tuntuinen kuin Lenin, vaan pikemminkin melko jääräpäinen ja äreä. Luottamuksessa Leninin ajatuksia ei kuulla, mutta hän käy keskustelua muun muassa Rosa Luxemburgin ja Alexandra Kollontain kanssa. Näin hänen ajatusmaailmaansa avataan katsojille, mutta samalla hän yhä pysyy etäisenä hahmona. Vaikutelmaa etäisyydestä suomalaisten katsojien osalta korostaa myös se, että Lenin puhuu elokuvassa venäjää, kun sen sijaan esimerkiksi Svinhufvud pääosin suomea.

Elokuvan kohtaus, jossa Lenin keskustelee Rosa Luxemburgin kanssa Kuokkalassa 1906, perustuu Leninin ja Luxemburgin väliseen kirjeenvaihtoon. Niinpä se on fiktiivinen, vaikka perustuukin kirjeitse käytyyn keskusteluun.²² Arvioin kohtauksen olevan painoarvoltaan suuri, koska se on haluttu lisätä muuten historialliseen todenmukaisuuteen pyrkivään elokuvaan. Keskustelun aiheena on elokuvan teema, kansallisuuskysymykset ja Suomen itsemääräämisoikeus, jota Lenin kannattaa ja Luxemburg vastustaa. ”Kansallisuusliikkeiden tukeminen yllyttää rähinöintiin. – – On vain proletariaatti ja porvaristo, me ja he”, Luxemburg sanoo Leninille. ”– – Taistelua kansan sortoa vastaan tuen kyllä. Kansallisten ennakkoluulojen puolesta en taistele”, Lenin huomauttaa. ”– – Pieni valtio on vain syy sotiin, suurvaltojen leikkikalu. – – Tulevaisuus kuuluu suurille keskitetyille valtioille”, Luxemburg toteaa. ”– – Mutta ilman kansakuntien eroamisoikeutta [esimerkiksi Venäjästä] kansojen vapaa yhdistyminen on mahdoton”, Lenin vastaa. ”– – Kirotun itsevaltamme takia meistä venäläisistä tuli sortajia. Suurvaltasovinismimme kauhistuttaa meitä”, hän lisää hieman myöhemmin. Luxemburg puolustaa samassa yhteydessä oikeutta avioeroon, jota Lenin vertaa kansojen itsemääräämisoikeuteen. Kohtauksen avulla, kuten elokuvassa kokonaisuudessaankin, painotetaan Leninin merkitystä Suomen itsenäisyyden saavuttamisessa ja korostetaan hänen asemaansa Suomelle edullisena hahmona.

Kehuista murskakritiikkiin

Luottamuksen Suomen teatteriensi-ilta oli 20.8.1976. Elokuvan näki teatterikierroksen aikana 88 207 katsojaa.²³ Se oli vuoden 1976 kahdeksanneksi katsotuin elokuva ja kotimaisista elokuvista kolmanneksi katsotuin. Luottamuksen jättivät taakseen muun muassa Ere Kokkosen ja Spede Pasasen Lot­ tovoittaja UKK Turhapuro (417 374 katsojaa) sekä Risto Jarvan Mies, joka ei osannut sanoa ei (168 170 katsojaa).²⁴ Elokuvaa esitettiin myös koululaisnäytöksissä, joiden katsojamäärä lukuvuonna 1977–1978 oli 116 305 henkilöä. Luottamuksen ensiesitys televisiossa 6.11.1979 keräsi runsaasti katsojia, ruudun ääressä oli 1 095 000 henkilöä. Seuraava televisioesitys 30.11.1997 sai 198 000 katsojaa.²⁵ Katsojalukuja tarkasteltaessa huomataan, että teatterikierroksen katsojamäärä ei ole kovin suuri verrattuna vuoden 1976 suosituimpiin elokuviin. Tästä huolimatta Luottamus sijoittuu tilastossa melko korkealle. Niinpä se on ilmeisesti kuitenkin herättänyt jonkin verran mielenkiintoa. Koululaisnäytösten katsojamäärä on suuri verrattuna teatterikierroksen katsojamäärään, mikä kertoo elokuvan katsotun soveltuvan opetusvälineeksi ja historian havainnollistajaksi. Televisionkatsojia Luottamus vaikuttaa 1979 kiinnostaneen kovasti. Toisaalta on otettava huomioon, että television ohjelmatarjonta oli tuolloin vähäisempää, eikä elokuvia ollut mahdollista nähdä niin helposti ja monesta mediakanavasta kuin nykyään. Niinpä ohjelmien katsojamäärät olivat varmaankin suhteellisesti suurempia kuin nykyään ja monet varmaankin katsoivat useimmat televisiossa esitetyt elokuvat, olipa elokuva mikä tahansa.

Luottamus esitettiin myös elokuvafestivaaleilla Riikassa 1977 ja Kööpenhaminassa 1978. Riikassa se ”sai tuomariston erikoispalkinnon taiteellisista ansioistaan kuvauksena rauhanomaisen rinnakkaiselon alkuvaiheista kahden naapurimaan välillä”.²⁶ Palkinnon perustelulause antaa kuvan siitä, miten elokuva nähtiin tai haluttiin nähdä.

”Lehdistökritiikki otti Luottamus­-elokuvan Suomessa vastaan varsin suopeasti, osin suorastaan innostuneesti”, Uusitalo kirjoitti 1979.²⁷ Luottamuksesta kirjoitettuja arvioita tarkasteltaessa huomataan, kuten myös Räisänen toteaa pro gradu -tutkielmassaan, että teatteriensi-illan yhteydessä kirjoitetuissa arvioissa elokuvaan suhtauduttiin pääosin positiivisesti, vaikka myös jonkin verran kritiikkiä, muun muassa Etyk-loppua kohtaan, esitettiin.²⁸ Erityisen myönteisesti elokuvasta kirjoitti vasemmistolaisten lehtien lisäksi keskustalainen Suomenmaa, mutta myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa Luottamuksen luonnehdittiin olevan harvinainen onnistunut yhteistuotantoelokuva.²⁹ Lehdissä Luottamusta pidettiin historiasta kertovana ja opetustarkoituksiin sopivana. Lisäksi Luottamuksen kerrottiin olevan jännittävä, ja elokuvayhteistyölle Neuvostoliiton kanssa toivottiin jatkoa. Tosin elokuvan mainittiin myös olevan vaikeaselkoinen ja lattea. Muutaman lehden mukaan se kuvasi Neuvostoliiton näkökulmaa. Vuoden 1997 televisioesityksen yhteydessä elokuvaan sen sijaan suhtauduttiin lehdissä pääosin kielteisesti, kuten myös Räisänen panee merkille.³⁰ Luottamuksen kerrottiin muun muassa kiteyttävän ”puistattavan muiston rähmällään rämpimisen vuosikymmeneltä” ja olevan ”järkyttävän huono” elokuva.³¹ Erot lehdistön näkemyksissä elokuvasta eri aikoina ovat mielenkiintoisia. Syynä niille voisi olla ainakin se, että koska elokuva ei ole enää uusi, se on menettänyt jännittävyyttään, se ei ole enää Suomen ja Neuvostoliiton välisen kommunikaatioketjun ”viimeisin kommentti”, eikä siten enää kerro maiden suhteen uusimmasta käsitystavasta. Samoin elokuvien käyttämä ”puhetapa” on muuttunut. Asiallisuus ja ”tylsyys” varmaankin merkitsivät uskottavuutta historiakuvauksessa enemmän Luottamuksen tekoaikana kuin 1990-luvulla. Luottamuksella on nykypäivänä erityisen huonon elokuvan maine, mihin varmaankin yksi syy on se, että elokuva käsittelee poliittista historiaa ja se on helppo leimata suomettumisen malliesimerkiksi. Elokuvan ”mainetta ovat ryvettäneet koulujen pakkonäytökset ja poliittiset suhdanteet”, tutkija Jari Sedergren kuvaa.³²

Luottamuksesta suunniteltiin aluksi seikkailuelokuvaa. Ilmeisesti erityisesti neuvostoliittolaiset halusivat elokuvasta kuitenkin staattisen arvokkaan ja siten uskottavamman historiankuvauksen. Luottamuk­ sen Lenin kannattaa Suomen itsenäisyyttä ja antaa sille vahvistuksensa. Näin Lenin näyttäytyy eräänlaisena takuumiehenä. Tässä mielessä muistolaattamaisuudesta ja dokumenttia muistuttavasta tyylistä varmaankin oli Suomelle hyötyä. Luottamus ”tuo esiin sen – – mistä rauhanomaisen rinnakkaiselon ja luottamuksen käsite on lähtöisin”, Markku Tuuli kirjoitti Katso­lehdessä.³³ Tällä tavoin elokuva valaisee sen tekoajan poliittisen tilanteen historiaa. Myös Etyk-loppu muutti elokuvan sävyä. Yhteistyöaspekti korostuu, ajankohtaisuus painottuu ja elokuvasta muodostuu yhä vahvemmin kuva tekoajastaan. Samoin lehtien suhtautumisen Luottamukseen 1976, kuten myös 1997, voidaan nähdä kertovan paitsi elokuvasta, myös heijastavan omaa aikaansa.

Iina Schwanck

Viitteet

¹ Numminen 1979, 7–8.
² Räisänen 2003, 67–68.
³ Kekkonen 1975, 90–91.
⁴ Mäkelä 1996, 196–197 ja 188.

⁵ Luottamus (1976), KAVI:n Elonet-elokuvatietokanta. Uusitalon mukaan Rintala teki käsikirjoitusluonnoksensa vasta käytyään Mauno Mäkelän kanssa Moskovassa syyskuussa 1971 neuvottelemassa elokuvasta. Uusitalo 1979, 11.

⁶ Laine 1983, 92.’

⁷ Räisänen 2003, 62.

⁸ Laine, Holopainen & Lehdistö 1979, 64.

⁹ Laine 1983, 95–101.

¹⁰ Uusitalo 1979, 12.

¹¹ Mäkelä 1996, 190.

¹² Uusitalo 1979, 14–15.

¹³ Törhönen, SK 12/1975; Udd, HBL 18.2.1975.

¹⁴ Uusitalo 1979, 20–22.

¹⁵ Uusitalo 1979, 41.

¹⁶ Mäkelä 1996, 196–197.

¹⁷ Mäkelä 1996, 196.

¹⁸ Räisänen 2003, 70.

¹⁹ Räisänen 2003, 70.

²⁰ Von Bagh 2008, 165–166.

²¹ Beumers 2009, 142.

²² Esim. Räisänen 2003, 78.

²³ Luottamus (1976), KAVI:n Elonet-elokuvatietokanta.

²⁴ Kari & Uusitalo 1977.

²⁵ Luottamus (1976), KAVI:n Elonet-elokuvatietokanta.

²⁶ Luottamus (1976), KAVI:n Elonet-elokuvatietokanta.

²⁷ Uusitalo 1979, 42.

²⁸ Räisänen 2003, 90.

²⁹ Stålhammar, Suomenmaa 21.8.1976 ja 25.8.1976 sekä Talaskivi, HS 21.8.1976.

³⁰ Räisänen 2003, 92.

³¹ Eronen, AL 30.11.1997 ja Lehtonen, HS Nyt-viikkoliite 28.11.–4.12.1997.

³² Sedergren, Sedis Blog -blogi 28.3.2008. 33 Tuuli, Katso 36/1976.

Lähteet

Peter von Bagh (2008): Nuoren miehen kuusi vuosikymmentä – Sergei Jutkevitšin haastattelu. Teoksessa Filmihullu vuodet 1968–1978. Toim. Peter von Bagh, Eero Tammi, Lauri Timonen ja Sakari Toiviainen. Like.

Birgit Beumers (2009): A History of Russian Cinema. Berg.

Pekka Eronen (1997): Kuningas Edward II:n tragedia. Aamulehti (AL) 30.11.1997.

Pirkko Kari & Kari Uusitalo (1977): Elokuvatilastoja 1976. Suomen elokuvasäätiö.

Urho Kekkonen (1975): Muutoksen vuosikymmenet – suo­ malaista sisäpolitiikkaa ja idänsuhteita tasavallan presi­ dentin silmin. Toim. Antero Kekkonen, Arvo Ahlroos, Risto Heikkilä ja Eino S. Repo. Weilin + Göös.

Edvin Laine, Pekka Holopainen & Leo Lehdistö (1979): Edvin Laine. Itse asiassa kuultuna ­sarja. Haastattelusta tekstin viimeistelleet Raimo Meltti ja Ritva Forslund. WSOY.

Edvin Laine (1983): Tuntematon sotilas ja Pylvässänky – elämäni esirippuja ja valkokankaita. Aineiston koonnut ja muistiin merkinnyt Ritva Heikkilä. Tammi.

Veli-Pekka Lehtonen (1997): Luotettiin Leniniin. Helsin­ gin Sanomien (HS) Nyt-viikkoliite 28.11.–4.12.1997.

Luottamus (1976). Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Elonet-elokuvatietokanta. http://www.elonet.fi/fi/elokuva/117866 (luettu 3.12.16).

Mauno Mäkelä (1996): Kerrankin hyvä kotimainen – elokuvatuottajan muistelmat. Toim. Kalevi Koukkunen. WSOY.

Jaakko Numminen (1979): Saatesanat. Teoksessa Luot­ tamus­elokuva – syntyvaiheet ja valvontakoneisto. Toim. Kari Uusitalo. Lenin Suomessa elokuvan työryhmä.

Kimmo Räisänen (2003): ”Tehkää vain, kyllä valtio mak­ saa!” – suomalais­neuvostoliittolaiset yhteistuotantoelo­ kuvat. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto.

Kimmo Sarje (2016): 1970-­luvun marxilainen estetiikka Suomessa. Luentosarja Helsingin yliopistossa estetiikan oppiaineessa keväällä 2016.

Jari Sedergren (2008): Edvin Laineen elokuvat. Sedis Blog -blogi 28.3.2008. http://sedis.blogspot.fi/2008/03/edvin-laineen-elokuvat.html (luettu 3.12.16).

Leo Stålhammar (1976): Luottamus-elokuva tärkeä ja kiinnostavaa tietoa antava. Suomenmaa 21.8.1976.

Leo Stålhammar (1976): Luottamuksessa jännittävää kat­seltavaa moneen kertaan. Suomenmaa 25.8.1976.

Paula Talaskivi (1976): Luottamus on yhteinen. Helsingin Sanomat (HS) 21.8.1976.

Markku Tuuli (1976): ETYK­elokuva. Katso 36/1976.

Lauri Törhönen (1975): Suurfilmi Leninistä korostaa suo­ malaisen elokuvan kurjuutta. Suomen Kuvalehti (SK) 12/1975.

Eirik Udd (1975): Entusiastisk Edvin reser österut: ”Tänk att få filma – utan att behöva vända på slantarna!”. Huf­ vudstadsbladet (HBL)18.2.1975.

Kari Uusitalo (1979): Luottamus­elokuva – syntyvaiheet ja valvontakoneisto. Toim. Kari Uusitalo. Lenin Suomessa -elokuvan työryhmä.