Kirja-arviot
Aimo Minkkinen (2014): Lenin – Helmirasia. Wanhatkirjat.fi. 160 sivua.
Vladimir Iljitš Lenin (1870–1924) lienee yksi eniten tunteita herättäviä ja mielipiteitä jakavia historian merkkihahmoja. Tampereen Lenin-museon pitkäaikainen johtaja Aimo Minkkinen kirjoitti eläkkeelle jäätyään kirjan muotoon poimintoja Leninin elämästä, politiikasta ja ajattelusta.
Lenin – Helmirasia -kirjasta selviää, että niin Neuvostoliitossa myöhemmin luotu kiiltokuva-Lenin kuin porvarillisen historiankirjoituksen paholais-Lenin perustuvat samoihin virheellisiin käsityksiin Leninistä sen valtion isänä, jollaiseksi Neuvostoliitto Stalinin johdolla muotoutui. Minkkinen kuvaa monin esimerkein, kuinka Lenin vastusti johdonmukaisesti etenkin ”isovenäläistä šovinismia” ja myös yhtenäisen, autoritaarisen hallintokoneiston luomista. Stalin tukijoineen sai kuitenkin jo Leninin eläessä tiukan otteen vallankahvasta, ja Lenin eristettiin lopulta kotiarestiin politiikanteosta syrjäytettynä. Kirjan ehkä yllättävin tieto suurelle yleisölle on se, että Lenin vastusti Neuvostoliiton perustamista, ainakin siinä muodossa kuin sitä Stalinin johdolla vuoden 1922 lopulla alettiin toteuttaa.
”On jo korkea aika kaivaa Lenin esiin stalinilaisen kuorrutuksen ja historiankirjoituksen väärennöksen takaa”, Minkkinen kirjoittaa.
Monet dokumentit, joihin Minkkinen kertomansa perustaa, ovat tulleet päivänvaloon vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Ne koskevat etenkin Leninin elämän loppuvaiheita. Neuvostokansalaisille maalattiin noista ajoista valheellisen idyllistä kuvaa. Toisaalta nämä tiedot eivät sovellu myöskään länsimaiseen porvarilliseen historiankirjoitukseen, jossa Lenin on demonisoitu ja niputettu yhteen Stalinin kanssa. Siksi Minkkisen kertoma tarina on yhä varsin tuntematon.
Lenin-setä asuu kotiarestissa
Joulukuussa 1921 sairastellut Lenin joutui salaisen poliisin ”suojeluksessa” muuttamaan Kremlistä Gorkin kylään Moskovan ulkopuolelle. Jo tätä ennen hänet oli pyritty sairauden varjolla eristämään politiikan teosta. Vuoden viimeisenä päivänä puolueen poliittinen toimikunta määräsi hänelle kuuden viikon ”pakkoloman” ja kielsi Moskovaan töihin tulon ilman puolueen sihteeristön eli käytännössä Stalinin lupaa. Sittemmin pakkolomaa jatkettiin.
Lenin kirjoitti salaisen poliisin puheenjohtajalle: ”Minut on käytännössä eristetty puolueesta ja yhteiskunnasta. Eilen vartiostoa kaksinkertaistettiin. Nyt heitä on jotakuinkin sata ihmistä. Minulle on jopa määrätty polut, joita myöten minun, katsokaas, täytyisi kulkea. – – Nyt peräti kolmeen kuukauteen ei luokseni ole päästetty ketään. Täydellinen eristäminen. Puhelin on katkaistu.”
Kirjeeseen sisältyi myös kaukonäköinen poliittinen ennustus: ”Tämä johtaa yhden ryhmittymän diktatuuriin puolueessa kaikista muista ja päättyy yhä suurempaan verenvuodatukseen.” Lenin totesi, että hänestä oli tullut Stalinin ”henkilökohtainen vihollinen”. Kesällä 1922 hän sanoi: ”En ole vielä kuollut, mutta he, Stalinin johdolla, ovat jo haudanneet minut.”
Leniniltä kiellettiin politiikasta puhuminen, ajoittain myös sanomalehtien lukeminen. Tovereitaan hän sai tavata vain harvoin ja sillä ehdolla, ettei puhuttaisi politiikkaa. Lenin totesi, ettei hänellä ole elämässään muuta kuin politiikka ja ilman sitä hän tuntee itsensä tarpeettomaksi. Leninin vaimon mukaan tämä käyttäytyi kotiarestissa samalla tavoin kuin vankilassa ennen vallankumousta.
Stalin kertoo Leninin huomauttaneen hänelle pilkallisesti: ”Minä en saa lukea sanomalehtiä – – en saa puhua politiikasta, minä kaarran huolellisesti jokaisen pöydälle jätetyn paperinpalasen peläten, ettei se vaan olisi sanomalehti ja ettei siitä tulisi kurinrikkomusta.” Stalin puolestaan kommentoi tähän: ”Minä nauran ääneen ja ylistän taivaaseen asti toveri Leninin tottelevaisuutta.” Eräässä vaiheessa Lenin kirjoitti Stalinille sarkastisesti: ”Onnitelkaa minua: olen saanut luvan lukea sanomalehtiä!”
Puolueen poliittinen toimikunta rajoitti myös sairaan Leninin mahdollisuutta sanella kirjeitä ja asiakirjoja, kirjeenvaihto kiellettiin välillä kokonaan. Kun kaikki sanelu yritettiin kieltää, Lenin uhkasi jättää lääkkeensä ottamatta.
Vaikka Lenin oli yhä muodollisesti valtiojohtaja, käytännössä hänet oli syrjäytetty.
Salattu vastalause Neuvostoliiton perustamiskokoukselle
Minkkinen korostaa, kuinka Lenin lokakuun vallankumouksen jälkeisissä kirjoituksissaan varoitti jatkuvasti isovenäläisen suurvaltašovinismin vaarasta ja puolusti kansakuntien itsemääräämisoikeutta. Leninin ja Stalinin poliittiset ristiriidat liittyivät keskeisesti tähän, ja ne alkoivat itää jo pian vallankumouksen jälkeen vuonna 1918. Stalin esitti tuolloin autonomisointisuunnitelman, jossa reuna-alueet olisi liitetty Venäjään autonomisina alueina. Suomen ja Puolankin hän mainitsi tulevan Venäjän federatiivisen tasavallan ”subjekteina”. Lenin vastusti autonomisointisuunnitelmaa, ja Stalin puolestaan pyrki saamaan poliittisen toimikunnan muut jäsenet puolelleen Leninin ”kansallista liberalismia” vastaan.
Paradoksaalisesti merkittävä ristiriita syntyi vuonna 1922 Gruusian asemasta: Lenin torjui venäläistämispolitiikan ja tähdensi joustavuutta ja paikallisten olojen huomioimista, kun taas itse gruusialaistaustainen Stalin kannatti Moskovan keskushallinnon vahvaa otetta. Lenin kytki asian laajemminkin liittotasavaltojen asemaan suunnitteilla olleessa Sosialististen neuvostotasavaltojen liitossa. Rankkojen Gruusia-kiistojen aikaan Lenin sai ensimmäisen vakavan sairauskohtauksensa.
Kun Stalin oli runnomassa Kremlissä läpi päätöksen Neuvostoliiton perustamisesta 30.12.1922, Lenin saneli Gorkissa vastalausekirjeen. Lenin näki hankkeen Stalinin aiemman autonomisointisuunnitelman toteutuksena. Perustelut hallintokoneiston yhtenäisyyden tarpeesta Lenin yhdisti vanhaan venäläiseen valtiokoneistoon ja tsarismiin, jota oli ”vain hiukkasen maalattu neuvostolaiseen väriin”. Hän ehdotti, että seuraava neuvostojen edustajakokous palaisi takaisin entiseen malliin. Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto säilytettäisiin vain sota-asiain ja diplomatian alalla, ”kaikilla muilla aloilla palataan eri kansankomissariaattien täydelliseen itsenäisyyteen”.
Lenin valittiin poissaolevana Neuvostoliiton perustamiskokouksen kunniapuheenjohtajaksi, mutta hänen kirjettään ei välitetty kokouksen osanottajille. Senkin julkaisemisen kielsi Stalin.
Vallitsevassa historiankirjoituksessa Neuvostoliiton perustajaisänä siis pidetään miestä, joka tosiasiassa vastusti Neuvostoliiton perustamista!
Minkkisen vakuuttava selvitys Leninin ja Stalinin oppien eroista sai ainakin minut lukijana myös pohtimaan, kumman linjan mukaista Neuvostoliiton myöhempi kansallisuuspolitiikka on ollut. Esimerkiksi Tšekkoslovakian miehitys ja Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksien kohtelu myös Stalinin aikojen jälkeen antavat viitteitä siitä, että uusstalinismi-ilmauksella olisi sittenkin ollut oikeutuksensa, vaikka Leninin nimiin tuohon aikaan vannottiinkin. Vasta Gorbatšov palautti kansallisuuspolitiikan aidosti leniniläiselle tielle, mutta silloin oli jo sosialismin kannalta liian myöhäistä.
Terrorin kohteina niin tsaariperhe kuin Lenin
Minkkinen oikaisee kirjassaan myös väitteitä Leninin toimista vallankumouksen ja sisällissodan yhteydessä. Leniniä on syyllistetty esimerkiksi tsaariperheen surmaamisesta. Sähkeessään Uralin rintamakomentajalle Lenin kuitenkin nimenomaisesti kielsi kaiken väkivallan tsaariperhettä kohtaan. Päätöksen likvidoimisesta teki Uralin neuvosto vastoin Leninin määräystä. Minkkinen liittää teon samaan ultravasemmistolaisten harjoittamaan väkivaltaan, jonka kohteeksi joutui myös Lenin itse, kun häntä vastaan tehtiin murhayritys elokuussa 1918.
Niin sanotun punaisen terrorin, jota myös usein väitetään Leninin alullepanemaksi, bolševikkijohto puolestaan julisti silloin, kun Lenin makasi tajuttomana sairasvuoteella murhayrityksen jälkeen. Parannuttuaan Lenin totesi, että ”poikkeustoimenpiteissä” oli menty liian pitkälle.
Tietenkään verenvuodatukselta ei Lenininkään johdolla vältytty. Vallankumouksen jälkeiselle tilanteelle oli Minkkisen mukaan ominaista, että väliaikaisesta tuli pysyvää. Punainen terrorikaan ei jäänyt lyhytaikaisiksi poikkeustoimiksi.
”Sota ja terrori loivat tiettyä tapa- ja käyttäytymiskulttuuria sekä niitä tukevia laitoksia. Laillisuus alistettiin ’vallankumoukselliselle omalletunnolle’, mielivalta sai jalansijaa. Viha, epäily ja julmuus myrkyttivät yhteiskunnallista ilmapiiriä. – – Siirtyminen kansalaissodan ja luokkataistelun ajattelutavoista uudenlaiseen sovinnolliseen ajattelu- ja toimintatapaan ei onnistunut”, Minkkinen toteaa.
NEP-opit elävät Kiinassa
Merkittävä osuus kirjassa on Leninin Suomen-yhteyksillä. Minkkinen osoittaa, ettei Lenin tukenut Suomen itsenäistymistä ”ketunhäntä kainalossa”, vaan Suomen-politiikka oli hänen yleisen kansallisuuspoliittisen linjansa mukaista. Punakapinan raaka kukistaminen ja kostotoimet Suomessa tulivat puolestaan Leninille yllätyksenä. Hän mainitsi ne sittemmin esimerkkinä siitä, millaisia raakuuksia voi demokraattisissa sivistysmaissakin tapahtua. Hän oli uskonut sosialismiin voitavan siirtyä Suomessa rauhanomaisesti. Sen mahdollistaisivat ”Suomen työläisten suuren järjestäjänlahjat, korkea kehitystaso ja demokraattisissa laitoksissa saatu pitkäaikainen poliittinen kouliintuneisuus”.
Minkkisen mukaan Suomen sisällissodan kokemukset saattoivat osaltaan vaikuttaa punaisen terrorin aloittamiseen Venäjällä, vaikka Lenin itse makasikin silloin sairasvuoteella.
Leninin ajattelun vaikutuksista nykypäivään Minkkinen ottaa lopuksi esimerkiksi Kiinan. Siellä hurja talouskasvu on saavutettu ja köyhyyttä vähennetty kommunistisen puolueen kontrolloimalla markkinataloudella, kun kansalaisten taloudellisia oikeuksia ja aktiivisuutta on Leninin ideoiman NEP-politiikan mukaisesti lisätty. Huomio on kiinnostava, mutta Kiinan mallia voisi toki tarkastella muiltakin kannoilta: mikä esimerkiksi erottaa sen siitä valtiojohtoisesta kapitalismista, jolla useat muut Kaukoidän maat ovat menestyneet? Tuloerot ovat Kiinassakin isot ja työntekijöiden oikeudet usein heikkoja – järjestelmää onkin kutsuttu myös autoritaariseksi kapitalismiksi. Kansallisuuspolitiikkakaan esimerkiksi Tiibetissä ei taida olla aivan Leninin oppien mukaista.
Internet innostaisi Leniniäkin
Minkkisen yleistajuinen kirja on täynnä kiinnostavia, koskettavia ja humoristisia poimintoja vallankumousjohtajasta. Leninin elämäntapaa kuvaa hyvin kertomus hänen 50-vuotispäiviltään: kun Lev Kamenev oli juuri aloittanut juhlapuheen, Leninille tuotiin kansliasta papereita. ”Lenin näytti niitä ja sanoi pois mennessään ’töitä’. Kokousväki vaati häntä jäämään, mutta Kamenev joutui toteamaan, että menköön. Niin on helpompi puhua hänestä. Kuulijat purskahtivat nauruun.”
Kiivaasta työtahdista huolimatta Leniniltä riitti huomiota myös yksittäisille ihmisille. Kun hän kuuli, että häntä aikoinaan Helsingissä suojelleen poliisipäällikkö Kustaa Rovion vaimo oli kuollut kulkutautiin, hän muisti Rovioiden pienen pojan ja kirjoitti maailmanvallankumousta ja siirtomaakysymystä käsittelevien muistiinpanojensa lomaan: ”Eero Rovio, kolme vuotta. Äkkiä leikkikaluja!”
Taiteenaloista Lenin oli tunnetusti innostunut erityisesti elokuvasta. Elokuva monipuolisena ja voimakkaasti vaikuttavana välineenä oli hänelle taiteista tärkein. Lenin tunnetaan myös koko valtakunnan sähköistämishankkeestaan. Sähkön avulla hän tavoitteli paitsi teollisuuden levittämistä myös tieteen ja taiteen aarteiden saamista kaupungeista koko kansan käyttöön. ”Voi vain kuvitella, kuinka innostunut Lenin olisikaan internetisä”, Minkkinen kirjoittaa.
Nimensä mukaisesti helmirasiana Minkkisen kirja on onnistunut ja ehdottomasti perehtymisen arvoinen. Hiominen ja toimitustyö olisi voinut olla huolellisempaakin: hajanaisuus ja ajoittain samojen asioiden toistaminen hivenen häiritsevät. Minkkisen vahva ote asiaansa kantaa silti. Historiantutkimuksen kannalta on harmi, ettei kirjaa ole varustettu lähdeviittein. Toivottavasti akateemiset historiantutkijat innostuvat silti tarttumaan Minkkisen heittämään haasteeseen kaivaa todellista Leniniä esiin kuorrutuksen takaa, vaikkei se kovin poliittisesti korrektia taida ollakaan.
