Alan Rudolph (s. 1943) tunnetaan vinksahtaneista draamoistaan, joista Amerikkalaisia Pariisissa (1988) lienee tunnetuin. The Secret Lives of Dentists (2002) on hänen viimeisin ohjaustyönsä. Kun rahoituksesta on tullut elokuvahankkeiden merkittävin seikka, Rudolph on siirtynyt kuvataiteeseen.
Viime vuosina Rudolphin elokuvat on löydetty uudelleen ja hänen tuotantoaan on esitetty laajasti Karlovy Varyn elokuvajuhlilla (2009), Seattlessa (2010) ja Sodankylän elokuvajuhlilla tänä kesänä. Joviaalista, itseironisesta ja älykkäästä Rudolphista pulppusi tarinoita ilman mitään patisteluja.
Kasvot valkokankaalla
Alanin isä Oscar Rudolph (1911−1991) pääsi jo varhain mukaan Hollywoodin imuun, avustajaksi muun muassa Erich von Stroheimin Iloiseen leskeen (1925) ja William Beaudinen elokuvaan Little Annie Rooney (1925), jonka tähtenä oli Mary Pickford. Vähitellen Oscar Rudolph siirtyi apulaisohjaajan hommiin, Paramountin ”studion mieheksi”, ohjasi itsekin viisi pitkää elokuvaa ja teki varsinaisen uransa televisio-ohjelmien ja -elokuvien ohjaajana, yli 500 ohjelmaa ja vuosina 1966−68 Batman-sarjaakin luotsanneena ammattilaisena, työskennellen välillä muun muassa Raoul Walshin, Robert Aldrichin ja Martin Rittin apulaisohjaajana ja toisen kuvausyksikön ohjaajana.
Ei siis ole kovinkaan yllättävää, että myös Alan Rudolphista tuli elokuvaohjaaja. Isä vei Alanin Paramountin studioille Los Angelesissa ja antoi sekä Alanille että hänen veljelleen jopa pienet roolit elokuvassaan The Rocket Man (1954). Elokuvateatterissa valkokankaan suuret kasvot eli lähikuvat lumosivat Alanin, joka kävi elokuvissa ainakin kahdesti viikossa. William Cameron Menziesin Avaruuden pirut (Invaders from Mars) (1953) teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Järkyttävä tarina oli kerrottu pojan näkökulmasta. Vaikutus jäi pysyväksi, sillä Rudolphin elokuvat tunnetaan juuri lähikuvistaan, hitaasti liikkuvasta kamerasta, joka lopulta tavoittaa näyttelijän kasvot. Rudolphin mukaan kasvoihin ja näyttelijöihin liittyykin tiettyä ikuisuutta. Elokuvat säilyvät, Hollywood katoaa.
Myös televisio oli lapsen silmin silkkaa magiaa, ajan pysäyttävä ihmekone. Alan tutustui naapuriinsa, 50−60-vuotiaaseen mieheen, joka asui pölyisten kirjojen keskellä. Mies osoittautui Stan Laureliksi (1890−1965), Ohukaiseksi, joka oli lauantaisin televisiossa nuori ja naapurin setänä vanha.
Lopulta Alan kirjoittautui Los Angelesin yliopistoon, muttei oppinut siellä mitään. Viimeisenä vuotenaan collegessa hän tutustui kaveriin, joka halusi tehdä elokuvan, jotta pääsisi elokuvakouluun. Alan teki hänelle tuon elokuvan, ja kaveri pääsi elokuvakouluun.
Paramountin tsuppariksi
Alan ihaili lentotukialuksella lentäjänä palvelevaa veljeään, joka osti pikkuveljelleen kasimillisen elokuvakameran. Kun veljen lentokone ammuttiin alas Vietnamin sodan alkupuolella, parikymppinen Alan tunsi olevansa hänelle velkaa. Hänen oli saatava jotakin aikaan. Koska kirjoittamisen lisäksi vain elokuvat kiinnostivat Alania, hän haki ja pääsi elokuvakouluun. Hollywood eli laskusuhdannetta ja tilanteen ohjaajakeskeiseksi muuttanut Easy Rider valmistui vasta vuonna 1969, joten elokuvakoulusta valmistuvalle Alanille ei löytynyt koulutusta vastaavaa työtä. Isä järjesti hänet Paramountin postihuoneeseen. Alan vei moottoripyörällään postit mm. Henry Hathawaylle ja Otto Premingerille ja hiippaili studiolla katselemaan päivittäisotoksia mm. John Frankenheimerin elokuvasta Tapaus Wilson (1966). Samoin hän seurasi studiossa työskentelyä Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen (1968) parissa.
1960-luvun lopulla hän alkoi edetä apulaisohjaajana ja opiskeli työn perusteista lähtien. Tuolloin ainoa tapa tehdä alan töitä oli pestautua Roger Cormanin leipiin. Tämä ei kuitenkaan kiinnostanut Rudolphia, jonka idoli oli John Cassavetes.
Rudolph pääsi apulaisohjaajaksi halpiselokuvaan, johon oli maksettu kymmenen päivän kuvaukset etukäteen. Hanke jäi kesken, mutta jäljellä oli vielä viisi kuvauspäivää. Studion yövartija laati käden käänteessä käsikirjoituksen. Pitkien työmatkojen vuoksi Rudolphille jäi aikaa kuvauksiin neljä tuntia päivässä. Hän ei koskaan nähnyt itse otoksia.
Premonition (1972) oli Rudolphin ensimmäinen oma ohjaustyö, jota hän sanoo »surkeaksi kauhuelokuvaksi». Kutsumus oli kuitenkin löytynyt. Lopulta Alanille tarjottiin apulaisohjaajan vakanssia Martin Rittin elokuvassa. Ritt vaati Rudolphia leikkaamaan pitkän tukkansa, joten Alan jätti tarjouksen väliin.
Kun Robert Altman kutsui Rudolphin toiseksi apulaisohjaajaksi, ehtona oli jälleen tukanleikkuu. Tällä kertaa asia järjestyi – ja ilmeisesti Alan sai pitää tukkansa. Altmanin Pitkien jäähyväisten (1973) kuvaukset alkoivat Los Angelesissa.
Rudolph puhui lämmöllä Altmanista, hänen karismastaan, luovuudestaan ja omaperäisyydestään. Rudolph toimi apulaisohjaajana myös Altmanin Täyskädessä (1974) ja Nashvillessa (1975) sekä käsikirjoittajana Paul Newmanin tähdittämässä Buffalo Billissä ja intiaaneissa (1976). Altmanin elokuvista ovat peräisin monet Rudolphin suosimat näyttelijät, esimerkiksi Kris Kristofferson sekä Keith Carradine ja Geraldine Chaplin, jotka näyttelivät jo Rudolphin Enkelten kaupungissa (1976).
Altman ehdotti studiolle, että he saisivat muutamalla sadalla tuhannella kaksi elokuvaa. Diili syntyi, toinen elokuvista oli Rudolphin yksinkertainen kostodraama Remember My Name (1978). Todellisuudessa siitä ei ollut tuolloin edes mitään kunnon suunnitelmaa.
Rudolph sanoo olevansa velkaa ennen kaikkea näyttelijöilleen. Hän ei ole koskaan kertonut heille, kuinka heidän pitäisi näytellä, sillä se olisi uudelleen näyttelemistä, jolloin ohjaaja näyttelee ja näyttelijät kopioivat ohjaajaa.
Rudolph oppi paljon Altmanilta, myös matkimalla, vaikka Altman ei opettanut mitään. Ennen kaikkea hän oppi sen, miten rakennetaan kuvaustilanne, jossa näyttelijät luovat oman roolinsa. Erojakin löytyy; Altman käsittelee suuria teemoja, Rudolph taasen pieniä. Altmanin elokuvissa suunta on ulkoa sisään, Rudolphilla sisältä ulos.
Rudolphille kuvaustilanne on paikka, jossa fiktiosta tulee totta. Aikoinaan hän ajatteli, että elokuvatähti oli hahmo, jota voi imitoida. Näin ei enää ole. Ketä nykynäyttelijöistä voi imitoida?
Autiolle saarelle Alan Rudolph ottaisi Marcel Carnén Paratiisin lapset (1945).
