Kirja-arviot
Ossi Päärnilä (2024): Vaarassa mennen ja tullen – Talvisodan sotalapset Norjassa. Atena. 211 sivua.
Filosofian tohtori Ossi Päärnilän kirja Vaarassa mennen ja tullen – Talvisodan sotalapset Norjassa (Atena, 2024) on järkyttävää ja jännittävää luettavaa alusta loppuun ja pitäisi kuulua jokaisen sotahistoriasta kiinnostuneen lukulistalle. Kirja on riipaiseva tietokirja talvisodan lapsipakolaisista, jotka joutuivat Norjassa keskelle uutta sotaa. Suomessa ei juurikaan aiemmin ole keskusteltu viime sotien sotalapsista, joita lähetettiin talvisodan alta muiden pohjoismaiden tapaan myös Norjaan.
Sotien aikaisten lastensiirtojen suomalaistutkija Bertel Nyberg, joka itse oli silminnäkijä, kirjoitti Sosiaaliseen Aikakauskirjaan 1941: ”Helmikuun 29. päivänä (1940) matkusti Tanskaan 93 ja Norjaan 107 lasta ja äitiä saattajien seuraamina. Norjassa lapset sijoitettiin hajalleen eri osiin maata, mikä seikka suuresti vaikeutti äkillistä takaisin evakuointia, kun Norja joutui sodan tuhon kohteeksi.” Artikkeli kertoo hyvin sen, miten lastensiirrot toteutettiin talvisodan aikana ja sen jälkeen.
Talvella 1940 Etelä-Norjaan lähetettiin turvaan suuria määrä lapsia Suomesta. Natsi-Saksan hyökkäys Norjaan keväällä 1940 muutti äkisti kaiken. Kirja kertoo tästä ja siitä, miten taisteluiden keskelle joutuneita lapsia jäi sekasorrossa heitteille ja miten pian heitä ryhdyttiin hakemaan takaisin kotimaahan. Pelastusoperaatioista tuli dramaattisia ja usein jopa hengenvaarallisia.
Norja toimi esimerkillisenä aloitteentekijänä tunnetun pakolaisguru Fridtjof Nansenin hengessä Suomen auttamisessa, sillä jo heti talvisodan syttymisen ensimmäisinä päivinä norjalaisissa sanomalehdissä oli ollut vetoomuksia pakolaisten ottamiseksi perheisiin. Se koski sekä Pohjois-Norjaa että etenkin Etelä-Norjaa, jonne oli odotettavissa paljon suomalaisia pakolaislapsia.
Päärnilän mukaan Norjan panosta Suomen auttamiseksi ei ole syytä väheksyä, vaikka se norjalaisista riippumattomista syistä jäikin aika lyhytaikaiseksi ja määrällisesti Ruotsin laajaa apua vähäisemmäksi, sillä Norja otti urheasti ensimmäisenä maana vastaan suomalaisia sotapakolaisia. Se tapahtui Lapissa jo talvisodan ensimmäisinä päivinä. Etelä-Suomestakin alkoi joulukuun 1939 kuluessa lapsikuljetuksia Norjaan, aluksi yksityishenkilöiden järjestämänä.
11.12.1939 perustettiin Norske Fellesutvalget for finska flyktningar, mutta nimeä pidettiin turhan koukeroisena ja järjestöstä alettiin käyttää nimitystä Norske Finlandshjelp – NF, jonka arkistoista löytyy 4 150 diaarioitua kirjettä ja lomaketta. Yleisin norjalaisten toive NF:lle oli 1–2-vuotias tai 3–4-vuotias lapsi, mieluummin tyttö, joka osasi ruotsia. Hieman vanhemmat tytötkin kelpasivat. Näistä ei virallisissa tiedotteissa mainittu mitään.
Lastensiirtojen riskejä piiloteltiin
Pakolaisten vastaanotto Pohjoismaissa oli poikkeuksellista ja perustui yhteenkuuluvuuteen, solidaarisuuteen, vapaaehtoistyöhön ja yhteiseen hyvään sekä keskinäiseen luottamukseen sotien aikaan Pohjoismaissa. Suomen avun tarpeessa olevat lapset ja äidit halusivat saada apua, ja kutsu oli niin kauan voimassa Norjassa, kunnes natsi-Saksan miehitys muutti painajaismaisesti kaiken.
Lastensiirtoihin sisältyi monia suurelta yleisöltä piilossa pidettyjä riskejä, kuten vaarallisten tarttuvien tautien leviäminen. Myös merikuljetuksissa oli suuri riski joutua miinoihin tai venäläisten sukellusveneiden upottamaksi, eivätkä rautatietkään olleet turvallisia. Mitä oikein tapahtui, ja miksi lastensiirroista Norjaan on niin vähän tiedetty ennen Päärnilän kirjaa? Siitä kirja kertoo.
Norjassa apu oli nimeltään lyhyesti kutsuttuna Norska Finlandshjelpen-NF: suomalaislapsia vietiin Osloon ja lähikuntiin; Gulbrandsdalen 19 lasta, Aker 11 lasta, Moddi 6 lasta, Vestopland 7 lasta (kaikki samasta perheestä), Oslo 6 lasta, Sandefjord 1 ja Norodden 3 lasta.
Päärnilä huomasi Etelä-Norjan sotalasten jääneen huomioitta. Häntä alkoi vaivata myös se, ettei sotalapsikirjallisuudessa mainittu Petsamon käsivarresta lähteneitä lapsipakolaisia, vaikka he nostavat Norjassa talvisodan aikana olleiden suomalaislasten lukumäärän nelinumeroiseksi. Suomalaislapset olivat sotapakolaisia, vaikka sodanaikainen propaganda antoikin eri kuvan heistä.
Päärnilä ei ole pyrkinytkään etsimään haastateltavia Norjassa olleista sotalapsista, sillä nuorimmatkin olisivat tänään jo yhdeksänkymppisiä. Päärnilän mukaan Petsamon lapsia perheineen lähti rajan yli Norjaan kiireellä, eikä suunnitteluun ollut aikaa, kun taas Etelä-Suomen lapset lähetettiin Norjaan melko suunnitellusti ja ilman kiirettä. Paluumatkalla osat sitten vaihtuivat.
Historian unohdettu luku
Myöhemmin kun natsi-Saksa miehitti Norjan, suomalaisvanhemmat alkoivat paniikissa yksitellen noutaa lapsiaan. Niistä muodistui usein vaarallisia seikkailuja niin vanhemmille kuin lapsillekin. Tämä on yksi syy, miksi asiasta on pitkään vaiettu tai puhuttu vähän. Lasten tarinat jäivät sotien aikaan kertomatta. Silloista aseveljeä natsi-Saksaa ei turhaan haluttu ärsyttää, olihan kysymys arkaluontoinen miehitetyssä maassa pitkään. Ehkä siksi Norjan suomalaisista sotalapsista tuli historian unohdettu luku, joka kerrotaan kirjassa vasta nyt. Herää kysymys: Miksi vasta nyt?
”Norjalaisten lehtien pääsivut olivat täynnä Suomesta saatuja sotauutisia, ja lukijoiden kirjeissä mietittiin mitä konkreettista voitaisiin Suomen hyväksi tehdä. Oslossa pidettiin Suomea tukevia tilaisuuksia ja suomalaisille sotilaille lähetettiin joulupaketteja, suksia, tupakkaa sekä reppuja, jotka oli palkattu täyteen talvivaatteita. Jo 6. joulukuuta 1939 kehotti Aftenpostenissa nimimerkki ’gammel abonnent’ (vanha tilaaja) pakolaisten opettajia varaamaan tuleville suomalaislapsille joululahjoja.”
Norjalaisilla oli paljon kokemuksia pakolaisavusta jo maailmansodan ajoilta 1930-luvulta, jolloin maa avusti ja vastaanotti Saksasta, Itävallasta, Tsekkoslovakiasta ja Espanjasta tulleita vainottuja ihmisiä. Päärnilän mukaan Suomesta tulevien ymmärrettiin lähteneen pakoon Neuvostoliiton hyökkäyksen aiheuttaman hengenvaaran takia eikä heitä pidetty poliittisina pakolaisina.
”Ei kulunut kuin muutama päivä, kun yli sata norjalaista kotia ilmoittautui vapaaehtoisiksi sijoittamaan sotapakolaisia. Etelässä ilmoittautuneita perheitä kertyi lopulta neljä tuhatta, mutta läheskään kaikki eivät ehtineet saada lasta tai lapsia. Pohjoisessa lapset oli jo tulleet.” Mutta vain murto-osa suunnitelluista perheistä sai lapsensa, kun Norja joutui natsi-Saksan miehittämäksi.
”Kirkkoniemeen ja muualle Varankiin tulvivat suomalaiset pakolaiset pakottivat hallituksen toimiin, sillä taakka oli liian suuri paikallisille asukkaille ja viranomaisille. Oli järjestettävä pakolaisten kuljetuksia, majoitusta, ruokailua ja sairaanhoitoa myös muihin Norjan pieniin rannikkokaupunkeihin, aina Narvikiin, Bodöhön ja Trondheimiin saakka. Norjan Punainen Risti (Röde Kors) kantoi tässä työssä suurimman taakan.”
Laajaa auttamista talkoohengessä
Norjan ulkoministeri Halvdan Koht oli aluksi spontaanista innostuksesta hieman hämillään, ja joutui aluksi vakuuttelemaan virallisesti Norjan puolueettomuutta Neuvostoliiton reaktioiden pelossa. Hän kuitenkin kehotti yksityisiä henkilöitä parhaansa mukaan auttamaan Suomea. Päärnilä huomauttaa, että ehkä jopa tarkoituksellisesti ajan hengessä hän jätti mainitsematta, että pakolaisten auttamiseksi oli jo perustettu Norjan oikeus- ja poliisiministeriön johtama NF-komitea.
Eivät vain perheet, vaan myös koko norjalainen yhteiskunta tuntui Päärnilän mukaan halukkaalta osallistumaan pakolaistalkoisiin, kuten muun muassa Risörin lastenkoti Oslovuonon länsirannalla, kun se tarjoutui ottamaan neljä lasta. Pensionat Lysakerissa tarjoutui ottamaan viisikymmentä lasta. Norjan kauppiasseura kertoi ottavansa lapsia, jotka mieluiten olisivat suomalais-ruotsalaisista kauppiasperheistä. Ammattiliitot, vapaamuurariloosit ynnä muut kehottivat jäseniään ottamaan lapsia.
”Suomen Oslo-lähetystön henkilökunta kantoi kortensa kekoon kyselemällä tuttaviltaan halukkuutta ottaa lapsia. Norjan korkeakoulujen rehtorit perustivat Norsk Hjelp for Finske Videnskap -yhteistyökomitean, jonka työvaliokunta ilmoitti Norske Finlandshjelpille, että tiedeyhteisön jäsenet voisivat ottaa koteihinsa noin sata suomalaista pakolaista, pääosassa äitejä ja lapsia. Oslon yliopiston historiallis-filosofinen tiedekunta toimitti suomea osaavien oppilaiden ja opettajien yhteystietoja, jotta näitä tarvittaessa voitaisiin pyytää tulkeiksi. Kymmeniä vapaaehtoisia ilmoittautui.”
Yksi ongelma oli myös lasten kirjava luokkatausta.
”Vielä ei keskusteltu siitä, haluttaisiinko tiettyjen yhteiskuntaluokkien lapsia mieluummin kuin toisten. Myöhemmin jatkosoan aikana ruotsalaiset antoivat ymmärtää, että olisi viisainta tuoda varakkaimpien perheiden lapsia, jolloin muutos ei heillä olisi niin suuri. Suomalaiset puolestaan hienokseltaan suosivat lähetettäväksi työväenluokkaisten perheiden lapsia. Talvisodan aikaan Norjaan tulleet lapset lähtivät pääosin keski- ja ylempien luokkien perheistä.”
Tässä on Päärnilän kirjan yksi heikkous. Hän sivuuttaa muutamalla lauseella kysymyksen mahdollisesta poliittisesta sekä sosioekonomisesta syrjinnästä. Ruotsalaiset sanoivat sen melko suoraan: sotalasten auttaminen oli myös ”rikkaiden perheiden lasten oikotie turvaan”, sillä yksityisiä ja turvallisia reittejä käyttivät yhteiskunnalliseen eliittiin kuuluvat, kuten vapaaherratar Dagmar Ruin-Ramsayn kaksi lasta Mjösajärven saarella, lähellä Hamaria. Tätä olisi ollut syytä tutkia myös hieman tarkemmin.
Norjassa ei tiettävästi ”samanlaista syrjintää” esiintynyt, vaikka pakolaisia oli alettu vakoojien pelossa tarkistaa rajoilla. NF-komitean puheenjohtajaksi valittiin poliisi -ja oikeusministeriön toimistopäällikkö Eivind Rognlien ja jäseniksi ylilääkäri sekä Röde Korsin puheenjohtaja Nicolai Paus, Forening Nordenin johtaja Harald Grieg, Norske Kvinners Sanitetsforeningenin johtaja Martha Larsen Jahn ja Norsk Folkehjelpin johtaja Albert Raaen sekä terveysviraston johtaja Karl Evang.
Työväenpuolueen (AP) johtajan, Johan Nygaardsvoldin hallituksen poliisi- ja oikeusministeri Terje Wold seurasi ja ohjaili aktiivisesti komitean työtä, joten sillä oli merkitystä ja sitä pidettiin tärkeänä Norjassa. NF:n yhteistyökumppaneita olivat muun muassa Nansen-Hjelp for statsrettslöse sekä Norjan seurakuntien oma pakolaisia avustava järjestö, kenttärovasti Laurentius Koren johtama Kristen Broderhjelp for krigens offer, jolla oli kolmekymmentä alaosastoa ympäri Norjaa. Alaosastot keskittyivät suomalaisten pakolaisten auttamiseen muun muassa jakamalla suomalaislapsille suomenkielisiä kirjoja.
Turvatarkastusten puute huoletti
Oslolaiset sanomalehdet julkaisivat mielellään pakolaisia koskevia virallisia tiedotuksia ja toivoivat Päärnilän mukaan samalla, että saisivat oikeusministeriöltä tuoreita pakolaisia koskevia uutisia. Norjasta lähti Suomeen 140 vuodepaikkaa käsittävä ja ambulanssi, eli kenttäsairaala kaikkine tarvittavine välineineen, ja vapaaehtoisia norjalaissotilaita pataljoonan verran eli 725. Neuvostoliiton hyökättyä oli muissakin Pohjoismaissa käynnistynyt kansanliike Suomen auttamiseksi. Se osaltaan selittää sitä intoa, mikä silloin vallitsi Suomen auttamiseksi.
Päärnilän mukaan ase- ja muu materiaalinen apu sekä vapaaehtoiset lentäjät ja sotilaat otettiin Suomessa mielihyvin vastaan, mutta hanke lasten siirtämiseksi Pohjanlahden taakse tuli suomalaisille pyytämättä ja suomalaiset täysin yllättäen. Silti lastensiirrot aloitettiin melkein heti ja norjalainen avustusorganisaatio käynnistyi ennen kuin suomalaiset ja ruotsalaiset ehtivät järjestäytyä. Lastensiirrot oli tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi eikä perheille luvattu lasten adoptio-oikeutta.
Sotilasviranomaisilla oli myös suuri huoli siitä, että pakolaisia ei juuri turvatarkastettu. Esimerkiksi Harstadiin sijoitetun 6. divisioonan esikunnasta välittyi viesti, että Narvikin pakolaisten joukossa oli havaittu epäilyttäviä tyyppejä. Päärnilän mukaan kyse oli avoimesta neuvostomyönteisyydestä tai epäilystä vakoilusta. Kyse oli ehkä pelätyistä kommunisteista, joita ei haluttu maahan.
Norjan poliisipiirit saivat ohjeet tarkkailla pakolaisia ja ainakin Bodössä heidät valokuvattiin. Sijoituskaupungeissaan heitä myös rekisteröitiin. Tammikuussa Norjan Punaisen ristin pääkonttori kysyi Suomen Punaiselta ristiltä taustatietoja kahdestakymmenestä suomalaispakolaisesta. Norjalla oli syytä epäillä Petsamosta tulevien pakolaisten seassa olevan Norjaan pyrkiviä vakoojia.
Norjalaiseen kommunismin ja venäläisten pelkoon oli syynä sosiaalidemokraattien (AP / Arbeiderparti) hairahtuminen työväenliikkeen hajaannuksessa erehdyksessä hetkellisesti kommunistien Kominterniin, jonka ensisijainen tehtävä oli ”eliminoida reformistiset poliittiset puolueet työväenliikkeestä sekä lyödä taantumuksellinen työläisaristokratia ammattiyhdistyksistä”.
AP:ssa noudatettiin aluksi Kominternin ohjeita. Mutta kominternilaisessa retoriikassa sosiaalidemokratia ja fasismi eivät olleet toistensa vastakohtia, vaan ikään kuin siamilaiset kaksoset, jotka piti molemmat tuhota, jotta ikuinen onnela nimeltään proletariaatin diktatuuri onnistuisi. Norjalaiset erosivat Kominternista tämän huomatessaan. Stalin käytti Kominterniä häikäilemättömästi käsikassaranaan poliittisia vastustajiaan vastaan vakoilemalla ja murhaamalla.
”Juuri ennen talvisotaa paljastunut Petsamon suuri vakoilujuttu, johon Suomen rajavartiosto oli sekaantunut, oli huolestuttava merkki Neuvostoliiton toimeliaisuudesta Norjan rajan lähellä. Norjan Helsingin-konsulaatin henkilöstö lähti paniikissa ja ehti viimeisenä tekonaan myöntää Norjan passit kahdelletoista suomalaiselle. Heidän saavuttuaan Trondheimiin sai kaupungin poliisipäällikkö aiheen valittaa asiasta ministeriöönsä ja ihmetellä, miksi Norjan passeja myönnetään muille kuin Norjan kansalaisille, jotka eivät edes osaa norjaa.”
Yläluokalla omat kanavansa?
Ruotsiin ja Tanskaan menneistä sotalapsista on tehty aiemmin paljon sekä tutkimuksia että kirjoja ja jopa elokuvia, kuten Klaus Härön koskettava Äideistä parhain (2005). Tutkimuksista kattavin on Heikki Salmisen kirja Lappu kaulassa yli Pohjanlahden – suomalaisten sotalasten historia (2007, https://urn.fi/URN:ISBN:978–951–9266–91–6).
Pentti Kavenin 70 000 pientä kohtaloa – Suomen sotalapset (Otava, 1985) keskittyi vain jatkosodan aikana tehtyihin lastensiirtoihin Suomesta Ruotsiin. Sota kesti pidempään kuin uskottiin ja lasten oleskelu Ruotsissa venyi suunniteltua pidemmäksi. Ruotsiin jäi noin 15 000 suomalaislasta ja Tanskaan noin 500, Norjaan ei tiettävästi kukaan. Verkko-osoitteessa www.sotalapset.fi on näyttely, joka sisältää useita linkkejä sotalapsikirjallisuuteen asiasta lisää kiinnostuneille.
Päärnilän kirja sokeeraa monella tavalla lukijaansa. Ensinnäkin on ihmeellistä ja kummaa, ettei asiasta ole ennen tätä kirjaa juurikaan puhuttu. Toiseksi on yhtä ihmeellistä, ettei Norjaan lähetetty Suomesta lainkaan Suomessa asuneita Östvoldista läheltä Ruotsin rajaa tulleiden norjalaisten perheiden lapsia. Ja kolmanneksi on vielä kummempaa, etteivät norjalaismediat ole yhtään sen enempää kiinnostuneita ongelmasta ja sen penkomisesta kuin suomalaismediat.
Kotka oli talvisodan pommitetuin kaupunki, josta myös lapsia lähettiin muihin Skandinavian maihin turvaan samoin kuin koko Itä-Suomesta. Norjaan päätyi ainakin kolme sisarusta: Elinor (12 vuotta), Gladys (10) ja Daisy (4) Baltscheffsky, lääkärin lapsia. Kotkasta lähti Ruotsiin kaikkiaan 1 500 lasta ja Tanskaan 100 lasta. Tässä kohdin tuleekin kirjan kiinnostavin tieto. Näyttää nimittäin siltä, että sen ajan yläluokka yritti saada lapsiaan Norjaan turvaan omia kanaviaan pitkin. Kirjassa vihjataan tästä. Onkohan näin? Mistä asian voisi tarkistaa? Kiinnostavaa!
”Georg Baltscheffsky määrättiin rintamalle lääkäriksi. Tässä tilanteessa hänen tuttavansa Anders Kramer ja Leif Glöersen ehdottivat perheelle lasten lähettämistä Norjaan. Kramer oli vuorineuvos ja Ahlströmin tehtaiden toimitusjohtaja. Glöersen puolestaan Ahlströmin Karhulassa olevan tehdasosaston norjalaistaustainen johtaja ja myöhemmin hyvin tunnettu teollisuuspatruuna Varkaudessa. Norjassa paperitehtaan johtaja Halvor B. Holtan perhe majoittaisi lapset.”
Suomen äärioikeisto aiheutti jännitteitä
Suomessa oli ollut jo 1800-luvun lopulta lähtien norjalaisvähemmistö, jonka tunnetuin jälkeläinen on entinen presidentti Martti Ahtisaari – omaa sukua Adolfsen. Norjalaiset suvut olivat tulleet pieneen Kotkan kaupunkiin perustamaan Gutzeit-nimistä sahatehdasta. Heille yritettiin taata myöhemmin lailla erikseen 1920-luvulla Suomen kansalaisuus. Jotkut ottivat sen, toiset taas palasivat takaisin Norjaan. Norjalaisilla oli vielä 1920- ja 30-luvuilla Suomessa paljon kontakteja.
Niistä olisi ollut paljon hyötyä, ja olisi luullut monen Kotkassa asuneen mutta Norjaan palanneen norjalaisperheen ottaneen sotapakolaisina suomalaislapsia hoitaakseen. Kävikö näin? Ei ilmeisesti. Syitä on monia. Yksi tärkeimmistä saattaa kuitenkin olla suomalaisen äärioikeiston äänekäs ja aggressiivinen toiminta 1920- ja 30-luvulla norjalaisia vastaan. Välit olivat aika jännitteiset.
Suomen mahdollisesta hyökkäyksestä Pohjois-Norjassa oli vihjattu lehdistössä Tarton rauhan jälkeen 1920-luvulla. Se lisäsi pelkoja kotkannorjalaisissa. Lisäksi suomalaisten heimopropaganda kiihdytti epäluuloja norjalaisten keskuudessa, kun suomalaislehdistö alkoi vuonna 1928 kiivaan hyökkäyksen norjalaisia vastaan. Oliko tässä yksi mahdollinen syy epäluuloon puolin ja toisin?
Norjalaisia syytettiin venkoilusta kauppaneuvotteluissa ja kveenien syrjimisestä. Suomalaiset epäilivät myös ”tiettyjen piirien” havittelevan pohjoisessa Kolttakönkään luovuttamista. Mutta on ollut myös toisin. Kun esimerkiksi venäläiset yrittivät pakolla venäläistää Suomen, Norjan kulttuuripersoonat kuten Bjönstjerne Björnson, Fridtjof Nansen, Alexander L. Kielland, Edvard Grieg, Jonas Lie, Henrik Ibsen sekä W. C. Brögger tukivat urhoollisesti Suomea. Suomalaiset sosiaalidemokraatit taas tukivat taustalla norjalaisia aatetovereitaan natsimiehityksen aikana.
Päärnilä selittää sotalapsiasiaa konkreettisten esimerkkien avulla. Kyse ei ole avaruustieteestä vaan useinkin kiireestä ja käytännön pakosta syntyneistä ratkaisuista. Ongelmana on se, ettei Norjaan menneitä ja sieltä palautettuja suomalaislapsia koskevaa aineistoa ole koottu mihinkään erilliseen kansioon tai arkistoon. Vain hajanaisia mainintoja heistä löytyy sieltä täältä eri dokumenteissa ja lisäksi yksittäisiä artikkeleita monissa norjalais- ja suomalaismedioissa.
Päärnilä onnistuukin yllättävän hyvin asettamassaan tavoitteessa pyrkiä selittämään Norjan osalta lastensiirtojen syyt, organisaation, kuljetustavat ja tapahtumat. Kirja on selkeästi kirjoitettu reportaasi noista tapahtumista. Lisää inhimillistä koskettavuutta Päärnilä saa kirjaansa muutaman sotalapsen kokemien tapahtumien kuvauksien avulla, millaista lasten elämä Norjassa tuolloin oli.
Harald Olausen