Kaksi klassikkoa, Trubaduuri ja Parsifal, olivat Kansallisoopperan esityskauden kovaa kärkeä, samoin Measha Brueggergosmanin laaja-alainen konsertti.
Verdin Trubaduuri on tarina Leonoran (Elena Stikhina) ristivedosta häneen rakastuneen Lunan kreivin (Claudio Otelli) ja todellisen rakkauden Manricon (Aquiles Machado) välissä – ja mustalaisen Azucenan (Sari Nordqvist) traagisesta poikansa menetyksestä. Trubaduuri jaksaa miellyttää vuosisadasta toiseen bravuurimaisilla aarioillaan ja samaistuttavalla tarinallaan. Esitys oli myös toisenlaista ristivetoa nuorempien ja kypsien äänten välillä. Itseäni jäivät enemmän miellyttämään kypsät äänet, vaikkeivät nuoretkaan tehtävästään huonosti suoriutuneet.
Näyttämötyöskentelyn osalta pää- ja sivuroolien haltijat suoriutuivat laulun lisäksi osistaan mallikkaasti. Azucenan kaipaus poikaansa kohtaan ja Manricon havahtuminen totuuteen kosketti lapsetontakin katsojaa.
Monikulttuurisen työryhmän kokonaistoteutus oli mainio, vaikka Goyan maalausprojisoinnit olisin jättänyt suosiolla pois. Ne tuntuivat pelkästään päälleliimatuilta.
Viiden tunnin Parsifal imaisi mukaansa
Wagnerin teoksista suurimpiin ja kypsimpiin kuuluu hänen uransa loppuvaiheen Parsifal, jossa erilaisten myyttiperinteiden hyödyntäminen on viety pisimmilleen. Wagner nimitti sitä Bühnenweihfestspieliksi, joka on suomennettu muun muassa näyttämönpyhitysjuhlanäytelmäksi. Näyttämö olikin täynnään montaa eri tekniikkaa ja taidemuotoa taustan Goya-projisoinneista valaistuksen avulla toteutettuun polkuun (elämänpolku?) ja suurilla kankailla aikaansaatuun pitkäperjantain lunastustunnelmaan. Viiden tunnin mitta ei haitannut kenties lähimmäksi kokonaistaideteosta päässyttä Wagner-oopperaa, koska tekstuurit soljuivat luonnollisesti ja vakuuttava laulu- ja näyttämötyö imaisi immersiivisesti näyttämön lumoon.
Kansallisoopperan Parsifal oli tähditetty sekä habitukseltaan että äänivaroiltaan erinomaisilla laulajilla: Gurnemanzilla (Jyrki Korhonen), Kundryllä (Tuija Knihtilä) ja Parsifalilla (Nikolai Schukoff). Roolitus oli siis erinomaisesti suunniteltu. Myös Parsifalin monologi häntä houkuttavan lumotun puutarhan keskellä – joka rinnastettiin erotiikkaan ja feminiiniseen vetovoimaan – kosketti: sellaisella aitoudella Schukoff esitti viatonta luonnonlasta.
Graalin maljan etsintä oli Wagnerin viimeisen oopperan keskeinen aihe, mutta samalla erilaiset Wagner-oopperoille tyypilliset dikotomiat, jotka myös risteävät: viattomuus – eroottinen turmeltuneisuus, uskonto – rakkaus, ylösnousemus ja uudelleensyntymä – kuolema, liha – henki. Wagnerin oopperat ovat täynnä eri kansojen mytologioiden ja uskontojen sekoitusta. Lopulta voittanee usko sovitukseen ja siihen, että synnit on mahdollista saada anteeksi, minkä tahansa maailmanuskonnon nimissä.
Lyyrinen kanadalaissopraano vakuutti
Kanadalainen sopraano Measha Brueggergosman päätti Kansallisoopperan kevään konsertissa, jonka ohjelma ulottui ranskalaisesta oopperasta gospeliin, jazziin ja musikaaliin. Väliin oli ripoteltu Kansallisoopperan orkesterin instrumentaaleja Šostakovitšistä Bernsteinin Candiden alkusoittoon.
Meashan äänessä pistää ensin korvaan sen lyyrisyys, erikoinen vibrato ja horisontaalinen äänentuotanto. Hän osoitti kantokykynsä yli orkesterin Bizet´n Carmenin aariassa, jossa tukena oli iskukykyinen Kansallisoopperan kuoro. Konsertin kohokohtia oli Frank Johansenin kanssa laulettu Porgy & Bess sekä kolmen gospel-kappaleen sikermä Swing Low, Amazing Grace ja Ride on King Jesus, jossa kuorokin pääsi revittelemään kuulaan taustan sijasta. Pianisti Jukka Nykänen esitteli bravuuritaitojaan Gershwinin I got rhytm -kappaleessa, joka svengasi swingin hengessä.
Projisoinnit eivät tuoneet lisäarvoa, ellei ota lukuun Brueggergosmanin Weill-tulkintojen kabaretvaloja.
Atlantiksen maailmanhistorialliset näkymät
Kevään teatteritarjonnan huippua oli Juha Mustanojan käsikirjoittama ja ohjaama Aurinkoteatterin Atlantis, jota esitettiin Kansallisteatterissa. Se oli tarina kääpiöiden suistumisesta onnettomuuteen kupari- ja rauta-ajan kahlittua heidat työrooleihin, jotka ruumiillistuivat Ravelin rumpumarssiin. Inhimillisistä heikkouksista, sienien ja kullanhimosta alkoi heidät ja heidän esinaisensa Suurmanaajan merenpohjaan suistunut onnettomuus. Kullan valmistuksen onnistuttua siirryttiin vahvempiin aineisiin: plutoniumiin ja napalmiin. Kullanhimo suisti kääpiöt merenpohjalle, jossa heillä ei ollut enää älylliseen toimintaan kykeneviä peikkoja apunaan.
Toisella puoliajalla käytiin läpi tiedon ja tieteen historia sen alkuajoista tuhoon saakka dystooppisessa hengessä. Kääpiöiden 2 500 vuoden aikana kirjoihin keräämät virheet saivat kyytiä, kun demoni käski Suurmanaajan tuhota koko kirjasto plutoniumin avulla kääpiöiden hallitsemiseksi. Loppu päättyi musiikilliseen demokraattisen, kaikille saatavilla olevan koulutuksen ylistykseen.
Mustanojan mielikuvitus on rajaton: sieltä pursuaa jopa maailmanhistorian läpäiseviä visioita ja allegorioita.
Rita Dahl
Verdi: Trubaduuri. Ohjaus Joan Anton Rechi, musiikinjohto Patrick Fournillier. Esitykset Kansallisoopperassa maalis-huhtikuussa 2018.
Richard Wagner: Parsifal. Ohjaus Harry Kupfer, musiikinjohto Pinchas Steinberg. Esitykset Kansallisoopperassa toukokuussa 2018.
The Many Sides of Measha. Solistit Measha Brueggergosman ja Fred Johanson, musiikinjohto Nick Davies. Konsertti Kansallisoopperassa 30.5.2018.
Aurinkoteatteri: Atlantis. Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Mustanoja. Rooleissa Sanna Hietala, Paul Holländer, Miko Kivinen, Leea Klemola, Jussi Lehtonen, Karin Pacius, Antti L. J. Pääkkönen, Vilma Putro ja Nora Raikamo. Esitysdramaturgia Outi Lahtinen. Lavastus Anne Karttunen. Esitykset Kansallisteatterissa keväällä 2018.
