Iso paha julkinen sektori

Kulttuurivihkot 2/2015

”Ikivanha varmaan ja samalla uus, se on luokkataistelu”, lauloivat Akateemisen sosialistiseuran nuoret 1970-luvulla tunnettua iskelmää uudella kertosäkeellä. Yhteiskunnallista taistelua eduista käydään, kun yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitut edustajat jakavat veroina kerättyä osuutta kansantulosta hallituksessa, eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa. Jokaiseen ratkaisuun sisältyy eturistiriitoja: keneltä kerätään, kuinka paljon kerätään, kenelle tai mihin annetaan ja kuinka paljon. Koulutukseen, kulttuuriin, terveydenhuoltoon ja sosiaalimenoihin kohdistuneet tulot ja leikkaukset ovat urbanisoituneen yhteiskunnan toiminalle aivan ratkaisevan tärkeitä asioita ja määrittävät kaikkien kansalaisten elämänlaatua. Julkisen sektorin laajentuminen on herättänyt suurta pahennusta oikeiston keskuudessa lähes koko 1900-luvun ajan ja herättää edelleen 2000-luvulla.

Hiipivää Sosialismia

”Pyritään eräiden ryhmien kannettavaksi sälyttämään menoja, jotka aiheutuvat toisten ryhmien suosimisesta. Tähän sisältyy selvästi pyrkimys eri yhteiskuntaryhmien tulojen ja varallisuuden tasaamiseen verotuksen avulla. Sillä tavoin on loitonnuttu verotuksen alkuperäisestä tarkoituksesta, joka oli valtionhallinnon välittömien kustannusten peittämiseen tarvittavien varojen hankinta.” (Helsingin Sanomat 11.2.1956, Pääkirjoitus.)

Kun kolmen suuren hallitus oli kaatunut vuonna 1948 ja sotakorvaukset saatu maksetuksi vuonna 1952, alkoi maassamme raju kampanja. Tavoitteena oli palata vanhaan sotia edeltävään tilanteeseen, niin kutsuttuun yövartijavaltioon, kaventaa valtion taloudellista toimialaa ja leikata sosiaaliturvaa.ⁱ Asiaa edistettiin valtavalla propagandavyöryllä, seminaareilla ja julkilausumilla. Helsingin Sanomien valtiontalouden supistamista vaatineita kirjoituksia oli esimerkiksi vuonna1956 noin sata ja 1957 vielä enemmän.ⁱⁱ Kasvava valtion toimeliaisuus nähtiin lukuisissa artikkeleissa sosialismina, jossa yrittäjiltä ja pankeilta vietiin niille kuuluvaa omaisuutta ja päätäntävaltaa. Vuoden 1958 talousarviota Helsingin Sanomat mm. arvioi mm. otsikolla ”Talousarvioesityksen todelliset kasvot. Salaista tulonsiirtoa hiipivän sosialismin hyväksi.”ⁱⁱⁱ

Supistusten välttämättömyys

1950-luvulla Maalaisliiton, SDP:n ja SKDL:n yhteinen kannatus oli suuri ja oikeistolla oli vaikeuksia ajaa tahtoaan läpi eduskunnassa. Enemmän tai vähemmän keinotekoisilla rakennelmilla luotiin mielikuva siitä, että valtio oli konkurssin partaalla ja menoja oli pakko säästää. Ehkä absurdein esimerkki tällaisesta oli 15.3.1957, kun Suomen valtio julisti itsensä maksukyvyttömäksi, vaikka valtion talous oli kyseisenä vuonna ylijäämäinen.^iv Budjettivaroista suuri osa kulki erillisiin rahastoihin, jonka takia kansanedustajat joutuivat ikään kuin pakon edestä tekemään säästöpäätöksiä. Valtiovarainministeri Aarre Simonen esitteli valtion tulo- ja menoarvioesitystä vuodelle 1957 arvostellen että Suomen kansa on kuin hullu mies Huittisista, syö enemmän kuin tienaa.^vHelsingin Sanomat valitti kerta toisensa jälkeen kuinka hallitusten ja eduskunnan olisi jo aika herätä huomamaan, että valtio elää yli varojensa.^vi Teurastuskomiteat, eli valtiontalouden supistamiskomiteat istuivat vuosi toisensa jälkeen tekemässä kymmenien miljardien markkojen leikkausehdotuksia, joista suuri osa myös toteutettiin.^vii Kesällä 1957 valtionvarainministeri Martti Miettunen esitteli eduskunnalle uutta säästöohjelmaa ja selvitti jo tehtyjä valtiontalouden säästötoimenpiteitä: ”esimerkkinä jo suoritettujen talouspoliittisten toimenpiteiden suuruusluokasta voi mainita, että jos näillä ohjelmilla yhteensä toteutetut tulonlisäykset olisi peritty yksistään tuloverona yksityisiltä henkilöiltä, olisi tulovero pitänyt korottaa kaksinkertaiseksi, ennen kuin olisi päästy samaan tuottoon”.^viii

Sosiaaliavustusten rapauttava luonne

Aikakauden kirjoituksille oli tyypillistä, että sosiaalietuuksien pelättiin heikentävän niiden saajien moraalia. HS:n artikkeleissa kuvattiin, kuinka yksityiset asiantuntijat ja kansalaiset ovat huolestuneita siitä, oliko silloisilla avustus- ja tukitoimenpiteillä kielteistä vaikutusta ihmisyksilöiden oma-aloitteisuudelle ja toimintavalmiudelle.^ixHelsingin Sanomien pääkirjoituksessa vuodelta 1954 pidettiin valitettavana, että hallitusvalta kohdistaa huomionsa vain niiden kansalaisten olojen kohentamiseen ja toimeentulon parantamiseen, joilta ”itseltään puuttuu halu ponnistella eteenpäin”.^x Sosiaaliturvan taso arvioitiin liian korkeaksi ja otaksuttiin, että elintason noustessa tulee sosiaalimenoja alentaa. Toisaalta nähtiin, ettei yhteiskunta tule koskaan rikastumaan niin paljoa, että valtionvelat kyettäisiin maksamaan, vaikka ne olivat kansainvälisesti tarkastellen pieniä. Lehtikirjoituksissa toisteltiin ennustusta, että tulevaisuus vääjäämättä pakottaisi päättäjät talouden supistuksiin ja sosiaalimenojen leikkauksiin.^xi

Kansantaloustieteen metafysiikkaa

Oikeistolaista suppean valtiotalouden ja leikkausten linjaa pidettiin myös luonnonlakina, jonka rikkomisesta tulisi automaattisesti seuraamaan kova rangaistus. Valtiovarainministeri Simonen arvioi helmikuussa 1957, ettei Suomi voi muodostaa erillistä saareketta, jossa talouspoliittiset lait eivät pätisi.^xii Vasemmiston vaalivoiton jälkeen tätä ajattelua kritisoitiin ja Professori Mikko Tamminen totesi puheessaan Kansantaloudellisen yhdistyksen vuosikokouksessa vuonna 1960 että, ”yleisesti esiintyy myös ns. sosiaalista metafysiikkaa, joka ilmenee siten, että talouspoliittisten toimenpiteiden päämääräksi ilmoitetaan jokin tarkemmin määrittelemätön ’kokonaisuuden etu’”.^xiii

Leikkausten ja supistusten ongelmia ratkottiin uusilla leikkauksilla

Edellä kuvatut rajut valtiontalouden säästötoimet synnyttivät työttömyyttä, köyhyyttä ja tyytymättömyyttä. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tammikuussa 1958 arvosteltiin tilannetta, mutta syntyneiden ongelmien hoitoon vaadittiin edelleen samoja lääkkeitä: ”Kun kokonaistuotantomme ennen vuotta 1956 lisääntyi noin kuudella prosentilla vuodessa ja vuonna 1956 yleislakosta huolimattakin kolme prosenttia, niin viime vuonna tuotanto ei lisääntynyt lainkaan – – Kaiken lisäksi kahden viime vuoden heikko tulos on syntynyt aikana, jolloin kansainväliset suhdanteet ovat lähes koko ajan suosineet ulkomaankauppaamme”. Lehti päätyi kuitenkin toteamaan, että valtiontalouden jatkuva kasvu on pysäytettävä. ”Tämäkään tuskin riittää, vaan valtiontaloutta pitäisi supistaa, koska vain verotusta alentamalla saadaan säästäminen kasvamaan ja siten luotua edellytyksiä tarpeellisille sijoituksille,..”^xiv

Supistusten ja leikkausten linja johti kuitenkin Suomessa protestivaaleihin, SKDL:sta tuli maan suurin puolue ja eduskuntaan itsenäisyyden ajan ensimmäinen vasemmistoenemmistö kesällä 1958. Siitä alkoi käänne ja ristiriitainen kehitys kohti hyvinvointivaltion rakentamista. Kyseinen budjettipolitiikkakin otettiin Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa vuonna 1959 itsekriittiseen tarkasteluun: ”Meillähän on harjoitettu erittäin ankaraa budjettipolitiikkaa siinä mielessä, että kaikki valtion menot on pyritty kattamaan veroilla tai muilla veroluonteisilla tuloilla…Valtion liikelaitoksiin ja yleensä valtion tuloa tuottavaan omaisuuteen tapahtuneet sijoitukset on meillä rahoitettu verovaroin eikä niin kuin Ruotsissa ja useissa muissa maissa pääasiassa lainoilla, joiden korot ja kuoletukset voidaan aikanaan maksaa sijoitusten tuotosta…”^xv

Ikivanha varmaan ja samalla uus

1990-luvun alusta voimistuneen julkisen sektorin vastaisen hyökkäyksen perusajatus on edelleen sama kuin 1950-luvulla: ärtymys siitä, että julkinen sektori siirtää osan kansantulosta pois yksityiseen voitontavoitteluun perustuvasta omistuksesta ja liiketoiminnasta. Taloudellinen ja poliittinen eliitti on aiempien aikojen tapaan onnistunut asettamaan demokraattisesti valitut päättäjät pakon eteen – kun ei ole rahaa, on pakko supistaa ja leikata. Helsinkiläinen lautakunnan jäsen kokee voimattomuutta rahapulan edessä ja niinpä vanhusten ateriasta vähennetään leipä, levite ja maito. Rahapulan taustalla ovat oikeistolaisen talousdeterminismin paineessa kymmenissä eri hallinnonelinten päätöksissä rakennetut pakot, yrityksille myönnetyt verohelpotukset, veroprogression muutokset, kuntien valtionosuuksien leikkaukset, tehtävien siirto valtiolta kunnille sekä valtion ja Helsingin raamipäätökset, joista moniin vasemmistokin on sitoutunut ja sitoutettu. Tämän poliittisilla päätöksillä rakennetun ketjun surkeana lopputuloksena vauraan maan rikkaassa kunnassa lautakuntien jäsenet vievät vanhuksilta leipäpalan, ”koska siihen ei ole varaa”.

Meidän maamme on tutkimuksissa rankattu erääksi maailman parhaaksi yhteiskunnaksi ja selityksenä asialle on esitetty tasa-arvoista luottamukseen perustuvaa yhteiskuntaa, hyvinvointivaltiota. Susan George ja monet muut Yhdysvaltojen vasemmistolaiset tutkijat ovat arvioineet, että rikkaat aloittivat luokkataistelun ja ovat jo voittamassa sen Yhdysvalloissa. Onko tämä tapahtumassa myös Suomessa? Itse näen muutamia myönteisiä asioita, jotka viittaavat toisen suuntaiseen kehitykseen. Suuri ilo on ollut havaita, että sekä vanhemmat että nuoremmat kansantaloustieteilijät ovat alkaneet voimalla kyseenalaistaa uusliberalismin doktriineja ja esittää parempia vaihtoehtoja. Samoin on ilahduttanut se, että vasemmistopuolueiden nuorisoaktiivit ovat lähteneet liikkeelle suojelemaan hyvinvointivaltiotaan, jolla on myös kansalaisten enemmistön tuki.

iHeikkinen-Tiihonen 2006 ja Häggman 2006.