Kulttuurivihkot 3/2014, kolumnit
Huhtikuun Le Monde diplomatique kirjoittaa otsikolla »L’obsession antirusse» (»Venäläisvastainen pakkomielle») mitä ajankohtaisimmasta aiheesta: lähtökohdista, näkökulmasta ja tavoista, joilla tiedotusvälineet Länsi-Euroopassa, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta, käsittelevät Venäjää Ukrainan tapahtumien yhteydessä. Ranskan vertailevan strategian laitoksen (ISC) tutkija Olivier Zajec toteaa muun muassa: »– – Konfliktin ymmärtämisen edellytyksenä on, että kaikkien toimijoiden kilpailevat näkökulmat otetaan huomioon. Mutta läntisissä ministeriöissä moralisoivat julistukset korvaavat usein analyysin. Viime viikkojen aikana tapa käsitellä Ukrainan tapahtumia tiedotusvälineissä on vahvistanut tämän näkemyksen: osalle länsimaista diplomatiaa kriisit eivät enää paljasta epäsuhtaa etupyrkimysten ja järkeä käyttävien toimijoiden näkemysten välillä, vaan ne edustavat yhtä kaikki viimeisintä Hyvän ja Pahan välistä vastakkainasettelua, jossa pelissä on historian tarkoitus.»
Zajec lainaa B-H Lévyn, pitkän linjan äärikonservatiivin sotaintoilijan juttua. Siinä todetaan: »Monille tarkkailijoille Venäjä on barbaarivaltio, joka muistuttaa menneisyyden puolimongolien näköisten kasakoiden hallitsemaa maata. Sitä johtavat KGB:n oppilapset, jotka punovat pimeitä juoniaan neuroottisten tsaarien palveluksessa ja rypevät itsekkäiden laskelmien jäisessä vedessä – –». Zajec itse jatkaa: »Jos kootaan yhteen länsimaisen lehdistön käyttämät kliseet viimeisten 15 vuoden ajalta, tuloksena on kansantarinoiden kirjo, jota tarjotaan tavalliselle lukijalle oppina Venäjän liittotasavallan politiikasta. Kokonaan kielteinen, pilakuvaksi vajoava näkemys paljastaa jo vakiintuneen perinteen. Se perustuu tarkasteluihin, jotka korostavat milloin venäläisen kulttuurin pakonomaista vetoa totalitaarisuuteen ja ’valheellisuuteen’, milloin oletettuun jatkumoon Stalinin ja Putinin välillä. Sen juuria löytyy vuosisatojen takaisista matkailijoiden kertomuksista, joissa rinnastettiin venäläiset barbaarit ja Antiikin kesyttömät skyytit.»
On syytä harkiten valikoida ulkomaisten kommentaattorien kommentoimista ja pääasiassa välttää niistä kirjoittamista. Onhan tämä palsta jo sellaisenaan Venäjän kannalta ulkomaan kirjoittelua.
Koska muutamat »länsieurooppalaisen» kulttuurin näkyvät edustajat ovat ihastuttaneet toistelemalla venäläisvastaisten tiedotusvälineiden mantraa ilman sen kummempaa analyysia, voisi olla aihetta poiketa linjasta ja sanoa pari sanaa siitä mistä ei puhuta: historiankirjoituksen kulttuurista ja mediakulttuurista.
Mediakulttuurin asema on kokonaan muuttunut. Kylmän sodan pitkän linjan aivopesun ajoista mediatuotteista on tullut kokonaisvaltaista kauppatavaraa. Sille on ominaista kuvallisen tiedottamisen nopeus ja runsaus, saatavuus ja yksipuolisuus. Sähköisen teknologian kehitys on tuonut »tositapahtumat» lukutaidottomienkin ulottuville. Näin on ollut Vietnamin sodasta alkaen, ja Persianlahden sodassa 1990–91 tiedottaminen kehittyi huippuunsa, vedenjakajaksi, joka sai nimen The First War of the Global Village: se voitiin ilman riitasointuja tuoda kotien tv-ruutuihin, jolloin kaupattava kokonaispaketti perusteluineen, kuvauksineen ja tuloksineen oli tarjolla. Mediateollisuus on nykyisin aikamme arkitodellisuutta; siitä on tullut toinen luonto. Samalla se on integroitu kapitalistisen tuotantojärjestelmän erottamattomaksi osaksi.
Historiankirjoituksen kansanomaistetun kiinnekohdan voisi kiteyttää kahteen, yhä tiuhempaan toistuvaan medialliseen iskusanaan, fasismi ja demokratia. Vaan onko demokratia vain äänioikeutta ja oikeutta poikkeavaan mielipiteen ilmaisuun? Onko fasismi vain näkyvää, 30-luvun tapakulttuuria ja perinteisten tunnusmerkkien esillepanoa? Sanojen vilkastuva käyttö näyttää olevan kääntäen verrannollinen niiden sisältöön; yhä harvemmat historiankirjoittajat ja lehdistön edustajat tulevat pohtineeksi mitä nämä sanat käytännössä merkitsevät.
Huonon häviäjän heikko itsetunto löytää ja omaksuu piilevän rasismin silloin kun ylhäältä ruokittu ja sallittu, iltalehdistä sivistystään täydentävän laajan yleisön muukalaisviha kohtaa kohtalokkaita ja traagisia poliittisia valintoja kaunistelevan historiankirjoituksen. Silloin historiallisen todellisuuden tiedollinen totuus pelkistyy vain kahdeksi vaihtoehdoksi, joista tulee totuuden ainoa koetinkivi ja spekulaation ainoa lähtökohta.
Martti Berger on helsinkiläinen kustantaja, kääntäjä ja kulttuurin monitoimimies. Hän kirjoittaa tällä palstalla Venäjään liittyvistä aiheista.
