Kulttuurivihkot 2-3/2013, kirja-arviot
Panu Pulma (toim) (2012): Suomen romanien historia. SKS:n toimituksia 1372. 496 sivua.
»Kesti kuitenkin viisi vuosisataa ennen kuin ensimmäinen, romanien kanssa yhdessä tehty yhtenäinen historiankirjoitus tuli todeksi», toteavat historiatoimikunnan romaniedustajat esipuheessaan Suomen romanien historia -teoksen merkityksestä. He korostavat, että teos tarkoittaa »Suomen romanivähemmistölle heidän olemassaolonsa tunnustamista ja arvostamista» sekä tekee heidän kulttuuriaan tunnetuksi ja tunnustetuksi.
Jos kansallisen vähemmistökulttuurin historian esilletuominen on merkityksellistä romaneille itselleen, niin sitä se on myös valtaväestölle. Se toimii valtaväestölle eräänlaisena yhteiskunnallisena peilinä siitä, miten suomalainen yhteiskunta on suhtautunut eri aikoina erilaisissa historiallisissa tilanteissa romanivähemmistöön. Näin se auttaa meitä valtakulttuurin edustajia ymmärtämään ja analysoimaan itsekriittisesti omia yhteiskunnallisia arvostuksiamme ja toimintaamme. Teosta lukiessa voi miettiä Pirjo Markkolan esittämään marginaalihistorian kysymystä: »Onko marginaalisen tai poikkeavan kautta tavoitettavissa sellaista olennaista tietoa yhteiskunnasta, joka jäisi pimentoon ilman näiden ulkopuolisten ryhmien avaamia näkökulmia?»
Teoksen kirjoittajat ovat tehneet mittavan työn, vaikka tutkimustyölle ja kirjoittamiselle on ollut käytettävissä varsin lyhyt aika. Teos antaa hyvän yleisesityksen Suomen romanien vaiheista sekä kielen ja kulttuurin muutoksesta. Teos haastaa aiemman historiankirjoituksen esittämiä »itsestäänselvyyksiä». Kirjoittamisessa mukana olleet tutkijat painottavat, että tavoitteena ei ole ollut kirjoittaa »lopullista totuutta Suomen romanien historiasta».
Suomen romanien historian tutkiminen on lähteiden osalta haastavaa. 1500-luvulta aina 1900-luvun alkuun asti tutkijoiden käytössä on jäljellä pienen pieni tosiasiakokoelma kaikista niistä lukemattomista tosiasioista, jotka romanit aikoinaan ovat eläneet ja kokeneet. Tuula Rekola, joka kirjoittaa Suomen romanien historiasta 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin, toteaa joutuneensa tukeutumaan pääasiassa oikeudenkäyntimateriaaliin. Hän korostaa, että täten »menneisyydestä hahmottuu helposti liian ristiriitainen ja väkivaltainen kuva». Samaan ongelmaan törmää myös Miika Tervonen kirjoittaessaan romanien historiaa 1800-luvun lopulta toiseen maailmansotaan. Hänen mukaansa yllättävää oli muun muassa se, »kuinka vähän viittauksia romanien kokemiin vaikeuksiin, paleltumisiin ja nälkään kovien katovuosienkin osalta lopulta löytyy». Tämän vuoksi heidän tutkimuksensa valaisee pelkistetysti sitä, miten valtaväestö pyrki koko ajan romanien ulkopuolelle sulkemiseen, assimilaatioon ja jopa eliminoimiseen. Kuopiolainen Tapio-lehti (14.11.1863) leimasi kaikki romanit vaarallisiksi ja kysyi: »Eiköhän olisi aika jo häwittää koko nämä ihmiswastukset maasta…»
Suomen romanien historian katvealueeseen jäävät aina 1900-luvun alkuun asti lähes täydellisesti heidän arkipäivänsä elämän ja kulttuurin kuvaus sekä romanien vastarinnan muodot. Toisaalta teos valaisee mielenkiintoisella tavalla romanien selviytymiskeinoja hyvin vaikeissa olosuhteissa. 1700-luvulla osalle miespuolisesta romaniväestöstä armeija toimi ainoana laillisena suojan antajana. 1800-luvulla torppa tarjosi romaneille laillisen suojan. Miika Tervonen puolestaan korostaa, että vakuuttava todiste romanien selviytymistaidoista oli se, että valtaosa ilman omaa asuntoa kiertäneistä romaneista selvisi ylipäätään talvi toisensa jälkeen.
Suomen romanien varhaisvaiheiden historiassa korostuu erityisesti romanien vainonhistoria ja heidän konfliktinen suhteensa valtaväestöön. Räikein esimerkki tästä oli vuonna 1637 säädetty laki, jonka mukaan »käskynhaltijoiden» tuli vangita romanit ja ilman mitään oikeudenkäyntiä hirttää miespuoliset romanit ja »kaikki heidän naisensa ja lapsensa» oli ajettava »tiehensä kihlakunnasta kihlakuntaan ja ulos maasta». Vaikka lakia lievennettiin myöhemmin, niin tappomääräys kumottiin lopullisesti vasta vuonna 1784. Tosin tuon ajan politiikka romanien suhteen oli Tuula Rekolan mukaan ristiriitaista. Hänen mukaansa tuomiokirjamaininnat eivät piirrä aivan näin synkkää kuvaa silloisesta todellisuudesta.
Suomalaisen kansallisuusaatteen nousu ei merkinnyt romaniväestölle positiivista kehitystä. 1860-luvulta eteenpäin keskustelua leimasi rasistinen »mustalaiskysymyksen» käsittely. Ns. Wallen komiteanmietintö vuodelta 1900 esitti romaniväestön sulauttamista valtaväestöön ja »mustalaiskielen hävittämistä» avaimina »mustalaiskysymyksen» lopulliseen ratkaisuun »ahtaamassa mielessä». Romanien onneksi sortovuodet antoivat suomalaisille muuta ajattelemisen aihetta ja estivät Wallen komiteamietinnön toimenpiteiden toteutuksen. Vastaavasti Siirtoväen huollon keskuksen johtaja »Pekka Peitsen» nimimerkillä kirjoittanut Urho Kekkonen esitti romanien pakkotyöllistämisajatuksen jatkosodan aikana. Panu Pulma toteaa artikkelissaan, että »Urho Kekkosen johtama Siirtoväen huollon keskus ryhtyi aktiivisiin toimiin johtajansa keskitysleirialoitteen toteuttamiseksi». Samoihin aikoihin kansallissosialistisen Saksan hallitsemilla alueilla käynnistyi romanien kansamurha. Ehkä voisi sanoa, että Suomen romanien ja myös suomalaisten juutalaisten pelastukseksi viime kädessä tuli Saksan armeijan tappio Stalingradissa.
Sotienkin jälkeen valtaväestön romanipolitiikka oli vielä pitkään kiinni sen rasistisessa perinnössä. Ylipäätänsä »mustalaiskysymyksen» rasismia käsitellään teoksessa ristiriitaisesti. Miika Tervosen mukaan »varsinainen rotuoppi ei kuitenkaan juuri rantautunut suomalaisiin keskusteluihin». Mutta kirjoittaessaan 1890-luvun valtiopäivien keskustelusta hän toteaa rotuopin vaikuttaneen siihen, että romaneita kuvattiin kovia lääkkeitä vaativana »tautina» tai »syöpävammana». Yksi tutkimuksen jatkokysymys olisikin romaneihin kohdistuneiden ja kohdistuvien rasististen stereotypioiden analyysi.
Teos täyttää hyvin Panu Pulman asettaman tavoitteen luoda »perusaineisto, josta tuleva tutkimus voi ammentaa sekä luotettavaa tietoa että hedelmällisiä uusia tutkimuskysymyksiä». Teoksessa valaistaan autonomisen ajan valtiopäivillä eri säätyjen kannanottoja ja näkemyksiä romanikysymyksessä. Jatkotutkimuksen paikka olisi se, miten eri puolueet itsenäisessä Suomessa ovat ottaneet kantaa romanikysymykseen.
Historiatoimikunnan romaniedustajien esipuheessa todetaan teoksen merkitsevän romaniväestön olemassaolon tunnustamista »kansallisen historiankirjoittamisen kaanonissa». Yhtä tärkeää olisi nyt tuoda Suomen romanien historia osaksi koulun historianopetusta. Edelleenkin kansallisen historianopetuksen ja kouluopetuksen tilaa kuvaa Miranda Vuolasrannan kokemus: »Romaneista tai heidän kulttuuristaan ei koulun kirjoissa kuitenkaan mainittu sanallakaan». Sen vuoksi romanilapset tuntevat itsensä edelleenkin usein kummajaiseksi, kuten Vuolasranta omat kouluaikansa tunnot ilmaisee.
