Pitkän ja merkittävän uran toimittajana tehnyt Hannu Taanila kuoli maanantaina 4. maaliskuuta 84 vuoden iässä. Taanila työskenteli Yleisradiossa eri tehtävissä 1960-luvulta (vakituisesti vuodesta 1975) eläkkeelle jäämiseensä vuoteen 2003 saakka. Hän käsitteli ohjelmissaan laajalla sivistyspohjallaan niin kirjallisuutta, Hegelin ja Marxin filosofiaa kuin Martti Lutheria ja urkumusiikkiakin. Hän kommentoi kärkkäästi monia ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja ilmiöitä ja oli innokas keskustelija ja väittelijä – alkaen jo 1960-luvun Jatkoaika-tv-ohjelmasta, jota hän juonsi Lenita Airiston ja Aarre Elon kanssa.
Taanilan kuolemasta kertoi ensimmäisenä Yle.
1970-luvun lopulla Taanila oli mukana myös Kulttuurivihkojen laajapohjaisessa toimituskunnassa, vaikkei lehden ydinjoukkoihin lukeutunutkaan. Kulttuurivihkoissa julkaistiin häneltä muun muassa kirjailija Paavo Haavikon haastattelu.
Vuonna 2020 teimme Kulttuurivihkoissa Lenin-teemapaketin, kun V. I. Leninin syntymästä oli tullut kuluneeksi 150 vuotta. Taanila osasi taitavasti käsitellä kieltä ja muodostaa omia uudissanojaan ja -käsitteitään. Olin kuullut hänen käyttävän nykyisestä yhteiskunnallisesta olotilastamme käsitettä ”kapitalismi-leninismi”. Niinpä mieleeni tuli pyytää häneltä pientä kolumnia aiheesta: mitä on kapitalismi-leninismi? Taanila innostui oitis. Pieni kolumni ei kuitenkaan hänelle riittänyt; syntyi kaksi, peräkkäisissä numeroissa julkaistua laajaa artikkelia, jotka herättivät runsaasti huomiota.
Sarjan oli tarkoitus jatkua vielä kolmannella artikkelilla, mutta se jäi toteutumatta Taanilan terveydentilaan liittyneistä syistä.
Artikkelien saamasta vastaanotosta Taanila mainitsi, että professori Matti Klinge oli lukenut ne ja antanut hyvin kiittävää palautetta. Tämä ilahdutti Hannua kovasti, koska ystävänsä Klinge oli yleensä kitsas jakelemaan kehuja.
Nopeaa on ajan riento. Klinge siirtyi ajasta ikuisuuteen 5. maaliskuuta 2023. Vuotta myöhemmin oli Taanilan vuoro. Osanottomme läheisille.
Hannu Taanilaa lämmöllä muistaen julkaisemme nyt myös verkkolehdessämme hänen kaksi artikkeliaan kapitalismi-leninismistä. Ne ovat edelleen aivan yhtä ajankohtaisia kuin neljä vuotta sitten.
Elias Krohn
Marxismi-leninismistä kapitalismi-leninismiin
Teksti Hannu Taanila
Sekä Neuvostoliitossa että nykyisessä kapitalistisessa maailmassa oli kummassakin oma ideologiansa, oikea oppi, ja sen varjossa vain epävirallisesti olemassaoleva reaalimaailma.
Loppusyksystä 2017 olimme Esko Seppänen ja minä sienessä. Aurinko paistoi jumalaisesti, maailma oli kirkas ja Vihdin ja Nummi-Pusulan maisemat suloiset, melkein kuin Toscanassa. Sieniä emme saaneet oikeastaan yhtään. Siinä turistessamme kävi ilmi, että huomiseksi ovat Kirsti ja Esko Seppänen perinteiseen tapaan kutsuneet kotiinsa Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän. Minä siitä marmattamaan, että herrajumala kun ne vasemmistoliittolaiset suostuisivat edes vähän lukemaan Marxin Pääomaa, että jotenkin pääsisivät jurulle sen fundamentalistisen kapitalismin olemuksesta, jonka pakkovallan alla elämme ja kuolemme. Sillä kapitalismi on olemassa voimallisempana ja kaikkiallisempana kuin mikään marxismi-leninismi missään Neuvostoliitossa milloinkaan: me elämme kapitalismi-leninismissä.
Esko siihen, että mitä siinä sauhuat: kirjoita ja lähetä tervehdys niille kansanedustajille sinne meille. Minä että käykö käyttää termiä ”kapitalismi-leninismi”, että ymmärtyykö se, semminkin kun ne tuskin ovat marxismi-leninismistäkään mitään lukeneet. Esko että anna mennä vain.
Näin mynttäytyi termi ”kapitalismi-leninismi”. Se on marxismi-leninismin parafraasi samoin kuin vaikkapa marxismi-feminismi. Se taas mölähtyi minulta kerran 1983 Berliinissä klo 8:n aamuvodkamaljapuheessani DDR:n radiojohtajaporukalle, jossa tusinan miehen lisäksi oli yksi nainen. Puheeni päätteeksi kohotin maljan: Es lebe der Marxismus-Feminismus! (Tämä termi on sitten ihan adekvaatisti ja adekvaattina itsellänsä Frigga Haugilla; ks. Das Argument 314/2015.)
Leninismi Stalinin työkaluna
Marxismi-leninismi on tietenkin neuvostoliittolaista tekoa. Sen elegantein julkaisu on legendaarinen Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet, jonka rinnalla esimerkiksi opukset sellaiset kuin M. A. Suslovin Marxismi-leninismi – työväenluokan kansainvälinen oppi (suom. 1975) tai Boris Ponomarjovin Marxismi-leninismi, elävä ja vaikuttava oppi (suom. 1983) ovat alkeellisen affirmatiivista ideologiamölyämistä.
Tämän 1970- ja vielä 1980-luvun marxismi-leninismin huomionarvoinen ominaisuus on, että se ei sanallakaan kerro syntyperästään, luojastaan, isästään, eikä siten historiastaan. Marxismi-leninismin luojahan ei ole Marx, ei Engels eikä Lenin – jotka, Lenin vallankin, kyllä marxismi-leninismin teoksissa taustalla figureeraavat ja siteerautuvatkin – vaan J. Stalin, jota marxismi-leninismin sittemmissä teoksissa ei (eikä niiden Neuvostoliiton-historioissa) yhtäkkiä ole enää lainkaan edes olemassa. Tästä J. Stalinin olematta olemisesta huolimatta ei kuitenkaan voi mitään sille, että ilman häntä ja hänen luomistyötään ei marxismi-leninismiä olisi olemassa.
Kun Lenin oli kuollut, NKP:n johdossa alkoi taistelu vallasta. Sen voitti Stalin. Hän valtasi Leninin, asetti hänet pyhimykseksi ja julisti itsensä hänen perillisekseen, omaishoitajakseen ja edunvalvojakseen – peräti Uudeksi Leniniksi, niin kuin Nikita Hruštšov myöhemmin kertoi. Stalin loi termin leninismi ja alkoi sillä mätkiä jokaista, joka oli ajattelussaan tai toimissaan tehnyt leninisminvastaisen virheen eli jonka hän halusi suistaa. Mätkittäviä piisasi, eikä Stalin väsynyt.
Virheen palkka oli kuolema. Saattoikin Stalin siten 10.3.1939 toimintaselostuksessaan NKP(b):n XVIII edustajakokouksessa todeta, että neuvostojärjestöt oli puhdistettu ”vakoilijoista, murhamiehistä ja tuholaisista, sellaisista kuin Trotski, Sinovjev, Kamenev, Jakir, Tuhatševski, Rosenholz, Buharin ym. roistot” – 1937 oli nimittäin ”tuomittu ammuttaviksi Tuhatševski, Jakir, Uborevitsh ja muut roistot. Sen jälkeen suoritettiin Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston vaalit. Vaaleissa annettiin Neuvostoliiton puolesta 98,6 prosenttia kaikista äänistä. Vuoden 1938 alussa tuomittiin ammuttaviksi Rosenholz, Rykov, Buharin ja muut roistot. Sen jälkeen suoritettiin liittotasavaltain Korkeimpien Neuvostojen vaalit. Vaaleissa annettiin Neuvostovallan puolesta 99,4 prosenttia kaikista äänistä.”
Nämä saavutukset olivat sen voiman työtä ja ansiota, jonka nimi oli leninismi. Siihen oli Lenin-rievulta pääsy kielletty. Aivan erityisen ehdottomasti oli pääsy kielletty kuitenkin Marxilta, joka huolellisesti pimitettiin, pahoinpideltiin ja häväistiin bolševismin perustajapatriarkaksi.
Tämä leninismi oli ylihistoriallinen prinsiippi ja voima, joka käytti maanpäällisenä työvälineenään, aseenaan ja ilmimuotonaan Stalinia, joka puolestaan oli keksinyt tämän ylihistoriallisen voiman itselleen, omiin maanpäällis-historiallisiin tarkoituksiinsa.
Mitä siis on tämä leninismi? Sverdlovin yliopistossa 1924 pitämillään luennoilla Stalin lausuu: ”Leninismi on imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen marxilaisuutta. Täsmälleen sanoen: leninismi on yleensä proletaarisen vallankumouksen teoriaa ja taktiikkaa, erikoisesti proletariaatin diktatuurin teoriaa ja taktiikkaa. – – Juuri tämän tähden leninismi on marxilaisuuden edelleenkehittämistä.”
Tämä näin kirkkaan konkreettisesti ja yksiselitteisesti hospotipomiloitu leninismi oli siis ”marxilaisuuden edelleenkehittämistä” stalinismiksi eli Stalinin terrorismiksi. Sitä ei kuitenkaan ollut tarkoitettu niinkään ihmiskunnan tai historian yleiseksi direktiiviksi kuin Neuvostoliiton sisäiseksi järjestys- ja ohjesäännöksi. Ja sitä totisesti pantiin toimeen.
Uskonpuhdistuksen aika
Mutta kun sitten Neuvostoliitto joutui kohtaamaan sen tilanteen, että sen piti pärjätä ilman Stalinia, alkoi myös varovainen uskonpuhdistus. Opin virallisista esityksistä häivytettiin paitsi jo pelkkä Stalinin nimi myös kaikkein ehdottomin julistus NKP:n esikuvallisuudesta ja johtoasemasta proletariaatin maailmanlaajuisessa (globalisaatiota ei vielä silloin ollut hoettavana) vallankumouksessa. Myöskään ei sisäisiä vihollisia eikä virheitä ollut enää likikään niin paljon kuin Stalinilla; ketään ei myöskään enää tuomittu ammuttavaksi. Tämä uskonpuhdistettu marxismi-leninismi tuli kyllä olemaan tieteellinen ja ainoa oikea oppi siitä, mikä on maailman menon yleinen olemus, vaikkakaan se ei siis ollut enää niin kiivas ja kiukkuinen kuin ennen. Niinpä (Ponomarjov 1983, s. 14) ”[m]arxilais-leniniläisen teorian ja politiikan periytyvyys kuvastaa yleismaailmallisen historianprosessin objektiivista kansainvälistä yhtenäisyyttä ja sen eri vaiheiden syvää keskinäistä yhteyttä. Marxistien-leninistien teoreettisten asenteiden olemuksen ja heidän menestyksensä ratkaisevan ehdon taistelussa työväenluokan asian puolesta muodostavat erottamattomana ykseytenä kaksi periaatteellista momenttia: uskollisuus tieteellisen vallankumouksellisen maailmankatsomuksen perusperiaatteille ja tietoinen tarve kehittää luovasti tuota maailmankatsomusta todellisuudessa tapahtuvien muutosten mukaisesti.” On kuitenkin selvää (s. 220), että ”[j]atkuvasti kehittyvänä tieteenä ja vallankumouksellisena ideologiana marxismi-leninismi on yhtenäinen ja jakamaton”.
Näkyy, että tämä Stalinin jäljiltä uskonpuhdistettu marxismi-leninismi käsittää ja ilmoittaa nyt olevansa oppi, joka koskee koko ihmiskuntaa eli on sekä universaali että ainoa oikea. Se käsittää olevansa myös ”kaiken teoria” hieman samalla tavalla kuin mistä teoreettisen fysiikan fundamentalistipiireissä nykyään unelmoidaan. Koska se on ainoa oikea oppi, se ei keskustele muiden oppien kanssa, ei ole niihin argumentatiivisessa eikä dialektisessa suhteessa, vaan tyytyy yleensä vain tulemaan surulliselle mielelle niiden puutteellisuuksista, jotka historia ja kehitys kylläkin aikaa voittaen tulevat paljastamaan.
Vallanpitäjien instrumentti
Filosofian ja intelligenssin kompetenssiltaan on tämä stalinittomankin Neuvostoliiton virallinen marxismi-leninismi melkein liikuttavan alkeellista, jotakin Björn Wahlroosin, Jyrki Kataisen, Bengt Holmströmin, Olli Rehnin tai Juha Sipilän niin sanotun ajattelun tasoa. Se ei kuitenkaan ole pelkkä maailmaa koskeva yleinen, väljänabstrakti filosofia vaan myös operatiivinen yhteiskuntaoppi, joka tuli panna konkreettisesti käytäntöön: sanan täytyi tulla lihaksi ja reaalimaailman ilmaantua opin mukaiseksi ja näköiseksi, mikä opin näköismukaisena oleminen olikin reaalisosialistisen maailman suuri historiallinen sekä tehtävä että ominaisuus.
Marxismi-leninismi oli hegemonistinen instrumentti niiden hallussa ja niiden käyttää, joilla oli sen saarnaamisen valta eli joilla siis oli valta ja siten myös ideologiavalta. Mutta sen takana, sen verhoamana, sen peittämänä oli konkreettisten ihmisten jokapäiväinen, arkinen ja konkreettinen reaalimaailma. Se oli yleensä tabu. Kaikki tiesivät sen olevan olemassa mutta siitä ei ollut mahdollista julki puhua. Joskus kuitenkin pulpahti: niinpä – näin kertoo Helsingin Sanomain 50 vuotta sitten -palsta – oli Pravdassa 1970 kirjoitus, jossa vaadittiin neuvostoliittolaisille enemmän ja parempia kulutustarvikkeita ja arvosteltiin viranomaisia ja yrityksiä siitä, että ne tähtäävät vain viisivuotissuunnitelmien toteuttamiseen eikä kuluttajien todellisten tarpeiden tyydyttämiseen. ”Joskus on mahdotonta saada ompelukoneen neuloja, vahakangasta, posliinia, lasia, tulitikkuja ja muita varsin välttämättömiä tarvikkeita.”
Ei kuitenkaan ole järkevää saatanallistaa marxismi-leninismiä niin kuin ei tietysti ole järkevää saatanallistaa mitään muutakaan. Ihmisten tekoahan Neuvostoliiton marxismi-leninismikin oli. Se oli myös konkreettinen instrumentti, jonka jos ei välttämättä avulla vaan jonka ainakin vallitessa saatiin aikaan se monessa katsannossa hämmästyttävän suuri saavutus, jonka nimi oli Neuvostoliitto. Nyt jälkikäteen ja ulkopuolelta on helppo ja – jotta kävisi kunnon ihmisestä – pakko ei ainoastaan kummeksua vaan kammoksua Neuvostoliittoa: nykyisen kapitalismin vulgaari-ideologiassahan Neuvostoliitto ja kaikki, mikä siihen kuvitellaan liittyvän eli mikä siihen liitetään, on ainoastaan kaiken sen absoluuttinen negaatio, minkä ajatellaan olevan täällä niin sanotussa markkinataloudessa oikein ja hyvää. (Kun tämän niin sanotun markkinatalouden eli kapitalismin identiteetti siis on negatiivinen eli negaationa ilmaistu, seuraa, että identiteettiä ei tarvitse lausua positiivisesti: ei tarvitse lausua, että yhteiskunta ja sen talousjärjestelmä pitää laittaa niin, että joka ainoalla kansalaisella on ne konkreettiset oikeudet ja olot, jotka on vanhastaan lausuttu julki jo työväenliikkeen poliittisissa ohjelmissa ja sitten – yleisemmin – esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa.)
Virallinen oppi, epävirallinen reaalimaailma
Nyt olemme siinä jamassa, että Neuvostoliittoa (joka oli Venäjän yksi historiallinen eksistenssimuoto) ei enää ole olemassa muualla kuin kapitalismin (”markkinatalouden”) itseymmäryksessä, eikä ole marxismi-leninismiäkään.
Mutta kapitalismi on, ja sehän se vasta onkin. Ja kun sanon ”kapitalismi-leninismi”, ajattelen, että kapitalismin olemismuodot ovat muutamissa tärkeissä kohdin samankaltaiset kuin olivat marxismi-leninismin olemismuodot: entinen marxismi-leninismi ja nykyinen kapitalismi-leninismi ovat joiltakin osin funktionaalisesti analogisia tai ainakin samannäköisiä. Muistakaamme kuitenkin, että marxismi-leninismi oli eri asia kuin konkreettinen Neuvostoliitto ja että kapitalismi-leninismi on eri asia kuin konkreettinen kapitalismi.
Marxismi-leninismi ja nykyinen kapitalismi-leninismi näyttävät kyllä päältä katsoen ja ulkonaisen muodon puolesta olevan tyyten eri maata. Kapitalismissahan ei ensinnäkään ole mitään oikean opin virallista instanssia, itsensä tietoiseksi etujoukoksi asettanutta nerokaartia, mitään puoluetta, joka sekä tietää että varsinkin ilmoittaa, miten maailma on ja miten sen niin muodoin pitää olla ja joten se siis tulee olemaan. Kapitalismissa ei oppia ja opissa pysymistä mikään virallinen taho vahdi, valvo eikä sanktioi. Kapitalismissa ei siten myöskään ole mitään kiinteätä, kodifioitua ja eksplikoitua oppia tai ideologiaa. Marxismi-leninismin oppiproosa oli ummettuneen kirjallista, dogmaattista, julistavaa, affirmatiivista, usein hikisen alkeellista ja tönkkösanaisen amatöörimäistä. Kapitalismi sen sijaan ilmoittaa itseään arkisen selväjärkisiltä ja konkreettisilta tuntuvin käsittein: kilpailu, markkinat, sijoittajat, globalisaatio, yritys. Kaikesta tästä huolimatta vallitsee meidän nykyisessä kapitalismi-leninismin Suomessamme virallisen ja isoäänisen yhteiskuntaopin ja vain epävirallisesti olemassa olevan äänettömän reaalimaailman välillä hyvin samanlainen suhde kuin oli virallisen opin ja vain epävirallisesti olemassa olevan reaalimaailman välinen suhde marxismi-leninismin Neuvostoliitossa.
Täydellinen hegemonia
Kapitalismi on oppina ja ideologiana meidän yhteiskunnassamme olemassa yhtä lailla hegemonistisesti kuin marxismi-leninismi oli Neuvostoliitossa – kapitalismin hegemonian täyteys on meillä itse asiassa vahvempi kuin marxismi-leninismin Neuvostoliitossa. Neuvostoliitossahan oli arkielämän samisdatinsa eli sen konkreettinen kokeminen, että virallinen oppi ei reaalimaailmassa usein likikään täsmää; oli myös se, mitä kapitalismissa sanottiin ja usein ihan hyvin perustein myös ylistettiin toisinajattelemiseksi. Meidän yhteiskunnassamme ei samisdatismia eikä toisinajattelemista (joka termi kantaa mukanaan sen, että vallitseva oppi siten on ei-toisinajattelemista) ole. Kapitalismin ideologinen automatia vain näyttää sikiävän itsestään, ja kaikkialle. Se on hegemonistiseksi syväasennettuna jo peruskoulun opetussuunnitelmaan (”yrittäjyys”), se on vaikkapa Suomen Pankin valistustoiminnassa (”Suomen Pankki haluaa edistää suomalaisten mahdollisuuksia hallita omaa talouttaan paremmin”; ”Talouslukutaito 2020-luvulla”), se on yliopistoissa ”taloustieteenä” eli kapitalismin systemaattisena teologiana, sen muutamat harvat käsitteet ovat niin sanotuissa talousuutisissa ja talousjournalismissa taloustoimittajien eli näiden kapitalismin alttiitten evankelistojen, politrukkien, tk-miesten ja -naisten ainoina maailman havaitsemisen ja ymmärtämisen tai luultavasti vain esittämisen hokemisvälineinä. Kaikkialla niin sanotussa sisällöntuotannossa eli tajunnantuotannossa on kapitalismi oppina ja ideologiana implisiittisesti asennettuna ja sisäänrakennettuna. Sen ylevän läsnäolon yhteiskunnassa viimeistelee kapitalismin ylimmän papiston, niiden niin sanottujen analyytikkojen ja asiantuntijain arvovaltaisten lauseiden vakaanvakavana jatkuva vuo.
Kapitalismi-leninismin sekä ideologinen että reaalinen hegemonia on täydellinen. Sen peitossa, virallisesti havaitsemattomissa eli olemattomissa on reaalimaailman suuri takapiha. Siellä ovat ihmisten yhä enenevä köyhyys, heitteillejättö, osattomuus, eriarvoisuus. Niinpä ei nyt, vuoden 2020 kevätpäivän tasauksen aikoina, koronavirus uhkaa maan avuttomimpia ja köyhimpiä ihmisiä vaan valtakunnan taloutta, talouselämää ja – herrajumala! – pörssikursseja.
Miten on kapitalismi-leninismi Suomeen tullut? Mikä on sen reaalisisältö? Siitä kirjoitan ensi numerossa, jos Elias Krohn ja koronavirus sallivat.
Kapitalismi-leninismin kysymyksiä II
Teksti Hannu Taanila
Missä on se rahan mahti,
joka puuttuu eduskunnalta?
Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa (Kulttuurivihkot 2/2020) selvitettiin, mitä oli marxismi-leninismi ja mitä ehkä on tämän päivän kapitalismi-leninismi. Tällä kertaa aloitamme Neuvostoliiton ja Suomen perustuslakien vertailusta ja luomme katsauksen siihen, miten on Suomessa takavuosikymmeninä pyritty valaisemaan piilossa olevaa taloudellista valtaa.
Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton Korkein neuvosto hyväksyi 7.10.1977 Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton uuden perustuslain. Sen I luvun 2 § lausuu: ”Kaikki valta SNTL:ssä kuuluu kansalle. Kansa toteuttaa valtiollista valtaa kansanedustajien neuvostojen kautta, jotka ovat SNTL:n poliittinen perusta. Kaikki muut valtioelimet ovat kansanedustajien neuvostojen valvonnan alaisia ja niille selontekovelvollisia.”
Tuleepa sitten 6 §: ”Neuvostoyhteiskunnan johtava ja suuntaava voima, sen poliittisen järjestelmän sekä valtiollisten ja kansalaisjärjestöjen ydin on Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue. NKP on olemassa kansaa varten ja palvelee kansaa. Kommunistinen puolue, aseistuksenaan marxilais-leniniläinen oppi, määrittelee yhteiskunnan kehityksen perusnäköalat, SNTL:n sisä- ja ulkopolitiikan linjan, johtaa neuvostokansan suurta rakentavaa toimintaa, antaa suunnitelmallisen ja tieteellisesti pohjustetun luonteen sen taistelulle kommunismin voiton puolesta. Kaikki puoluejärjestöt toimivat SNTL:n Perustuslain puitteissa.”
Käy huomata, että Neuvostoliiton perustuslaki asettaa eksplisiittisesti erikseen ja erilleen kaksi instanssia: ensinnäkin kansan, jolla on ”kaikki valta”, toiseksi NKP:n , joka on ”neuvostoyhteiskunnan johtava ja suuntaava voima” ja joka – vaikka tietenkin toimii ”perustuslain puitteissa” – on perustuslain ylä- ja ulkopuolella. Puolue on kuitenkin lisäksi ja ennen muuta perustuslain sisäpuolella: lain mukaanhan NKP on myös kaiken ydin, melkein kuin Suomi, joka väliaikaisesti nyt Firenzeen loppusijoituspaikkaansa odottelemaan siirrettävän suuren filosofin ja professorin Alexander Stubbin mukaan on ei suinkaan EU:n ytimessä vaan EU:n ytimen ytimessä. NKP ei siis ole missään kansanedustuslaitoksessa toimiva kansalaisten organisaatio muiden vastaavien organisaatioiden rinnalla, vaan kansalle kuuluvan kaiken vallan ja siten myös kaiken kansanedustuksellisuuden ulko- , ylä- ja sisäpuolella oleva konkreettinen yhteiskunnallinen valta ja voima. Sen asiaintilan, että kaikki valta kuuluu kansalle, asettaa, myöntää ja lausuu tälle kansalleen NKP, joka ei ole valtioelin eikä myöskään yhteiskunta: se on NKP. Mutta NKP:tä ei aseta kansa. Kansa ei sellaiseen pystyisikään, koska sillä ei ole mitään muuta kuin ”kaikki valta”. Neuvostoliiton kansa ja sen valtio ovat NKP:n funktioita, tai ne ovat NKP:stä, ytimestä. Houkuttelevalta tuntuukin miettiä: jos NKP johti yhteiskuntaa ja asetti kansan mutta kansa ei asettanut NKP:tä ja jos siis yhteiskunta ja kansa itse asiassa johtuivatkin tästä ytimestä, niin kuka tai mikä asetti NKP:n? Mikä oli NKP:n synty? Alkuräjähdys? Vai olisiko NKP syntynyt peräti neitseestä?
Yhtä kaikki: Neuvostoliitossa olivat siis ensinnäkin yhteiskunta ja toiseksi valtio. Yhteiskuntaa johti marxilais-leniniläisen opin elin. Tällä yhteiskunnalla oli valtio, jossa taas kaikki valta oli kansalla, joka ei kuitenkaan johtanut yhteiskuntaa.
Tämä yhteiskunnan ja valtion erikseen oleminen ei suinkaan ollut eikä ole ainoastaan Neuvostoliiton ominaisuus, vaan se pätee kaikkiin yhteiskuntiin. Jokaisella yhteiskunnalla on oma valtionsa. Ei ole olemassa pelkästään erilaisia yhteiskuntia vaan on olemassa niillä myös erilaisia valtioita. Euroopan unioni on tältä kannalta katsoen unelmallinen ryhtymys tuottaa tukulle erilaisia yhteiskuntia ensin kaikille samanlaiset valtiot; jossakin toiveikkaassa tuonpuolisuudessa häämöttää sitten se onni, että historia vääjäämättä tuottaisi EU:sta vain yhden, kaikille yhteiskunnille yhteisen valtion, niin että ”Euroopassa” toki olisi erilaisia yhteiskuntia mutta vain yksi valtio. Siinäpähän unelmoivat.
Tärkeintä on kuitenkin tämä: miten ovat nämä asiat meillä kapitalismi-leninismin Suomessa?
”Julkinen valta” Suomen perustuslaissa
Uudistettu sitä on perustuslakia meilläkin, viime vuosikymmeninä tiuhankinlaisesti. Toistaiseksi viimeisin versio tuli voimaan 1.3.2012. Niinpä Suomen perustuslain 1 luvun 1 § aloittaa ja lausuu ensin, että ”Suomi on täysivaltainen tasavalta” ja tokaisee lopuksi, että ”Suomi on Euroopan unionin jäsen” – siitä, mikä otus se sellainen Euroopan unioni on, perustuslaki ei tiedä tai tahdo sanoa mitään.
Tämän jälkeen lausuu 2 §: ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.”
Suomen perustuslain yksi keskeisiä termejä ja käsitteitä on ”julkinen valta”. Se tarkoittaa kansalaisille kuuluvan valtiollisen vallan ylläpitämistä ja toimeenpanemista. Niinpä on julkisen vallan (16 §) ”turvattava – – jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada – – myös muuta kuin perusopetusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä”. Julkisen vallan on (18 §) ”edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön” (mikä on tärkeätä, semminkin kun – niin kuin Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissa kirjoittavat – ”työläiset voivat elää vain niin kauan kuin saavat työtä, ja saavat työtä vain niin kauan kuin heidän työnsä lisää pääomaa”). Lisäksi on (19 §) julkisen vallan ”turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu.” Samoin on (19 §) julkisen vallan tehtävänä ”edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä”. Julkisen vallan on myös (20 §) ”pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon”. Kaiken kaikkiaan on julkisen vallan (22 §)”turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen”.
Suomen perustuslain ero Neuvostoliiton perustuslakiin on selvä: Suomen perustuslaissa ei ole minkäänlaista määräystä mistään puolueesta tai muusta perustuslain ulko- tai sisäpuolisesta oliosta, joka olisi suomalaisen yhteiskunnan sisäinen, johtava ja suuntaava voima ja joka määrittelisi yhteiskunnan kehityksen perusnäköalat sekä maan sisä- ja ulkopolitiikan linjan. Myöskään ei laki aseta mitään oppia, joka viime kädessä olisi ohjaamassa Suomea tai jonka mukaan Suomea joku ohjaisi. Liioin ei laissa ole mitään sellaista mainintaa, että Suomen kansa taistelisi jonkin asian voiton puolesta.
Kun kuitenkin perustuslaki minkäänlaisitta selityksittä lausuu, että on olemassa ”julkinen valta”, tulee tätä myöten lausutuksi, että on olemassa myös ei-julkinen valta. Sen olemassaolemisesta perustuslaki ei lausu mitään, ei myöskään sen tehtävistä. Tässä ei ole mitään omituista. Positiivinen perustuslaki – eksplikoitu, ilmi- ja aukikirjoitettu – voi olla olemassa vain sen ehdoilla ja sen perustalla, mikä yhteiskunnassa on hegemonistisesti ja legitiimisti totta. Perustuslaki on sen maksimi, minkä ei-julkinen valta – jonka näkyvä ilmiasu mutta ei todella konkreettinen sisältö on kansalaisyhteiskunta – sallii julkisen vallan yhteiskunnasta valtion puitteissa ja nimissä lausua. Se on korvaamattoman tärkeä yhteiskunnallisen olemisen ja toimimisen tuki ja takuu kaikille kansalaisille – sekä niille, jotka haluavat muuttaa yhteiskuntaa, että niille, jotka haluavat sen entisellään säilyttää tai vaikkapa muinaisemmilleen digiloikata.
Neuvostoliitossa tällä perustuslain ulkopuolisella mahdilla oli sekä nimi että virallinen asema: Neuvostoliiton kommunistinen puolue, jolla taas oli marxilais-leniniläiseksi opiksi kutsuttu ajatus- ja ideologiasisältö. Suomessa ei tällä kansan valtiollisen vallan eli julkisen vallan ulko- tai yläpuolella olevalla mahdilla ole nimeä eikä virallista asemaa.
Jokaisella perustuslailla on kaksi sisältöä. On ensinnäkin se, mitä ja minkä se julki lausuu. Tämä ensimmäinen sisältö on Suomen perustuslaissa olennaisesti julkinen valta. Perustuslain toinen sisältö on se, mitä ja mistä se ei mitään lausu eli kaikki se, minkä se jättää sanomatta. Tämä toinen sisältö on loogiselta nimeltään ei-julkinen valta. Vaikka sen nimistä valtaa ei laissa tietenkään mainita, se on, laissa lausumattomana, olemassa. Perustuslain yksi efektiivinen sisältö ja merkitys onkin juuri se, että ei-julkinen valta ei salli tehtävän itsestänsä kuvaa.
Tv-kabaree rikkoi tabun
Olen tässä esittämässä, että tätä toisen sisällön nykyistä ei-julkista valtaa voi hyvin perustein sanoa kapitalismi-leninismiksi. Sen asema ja voima on Suomessa ja muuallakin maailmassa melkein huvittavan samankaltainen kuin erään muinaisen seemiläisen paimentolaiskansan jumalalla Jahvella, joka kansalleen ilmoitti (2. Moos. 20:2-4), että ”[m]inä olen Herra, Sinun Jumalasi – –. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa.”
Mutta kun kuitenkaan emme voi mitään sillä, että paitsi julkista valtaa on olemassa myös ei-julkinen, lausumattomana mutta voimallisena ja melkein totaalisena, pitää kysyä: missä se on? miten se on? mitä se on?
Tämä kysymys pamautettiin kaikelle kansalle selväkielisesti ja kaihtelemattoman suorana, kun Kristiina Halkola esitti 24.9.1969 Televisioteatterin Oma-kabareessa Petri Revon sanoittaman ja Kaj Chydeniuksen säveltämän Laulun 20 perheestä:
”Silloin tällöin tuntee kansa vallan mahdin suonissaan,
vallan mahdin,
jonka kansa käyttää vaaliuurnilla.
Mutta kuinka ollakaan:
tuo valta kulkee narussa,
jossa se ei pääse suuren rahan voimaa puremaan.
Missä on se mahti, joka puuttuu eduskunnalta?”
Ensimmäisen säkeistön kysymys – missä on se mahti, joka puuttuu eduskunnalta – siis lausuu, että on olemassa mahti, joka puuttuu eduskunnalta. Tämä lause oli epälegitiimi, ja sen esittäminen tuomittiin heti propagandaksi ja kaikin tavoin turmiolliseksi ja epäisänmaalliseksi. Tuomitsijat olivat juuri sen mahdin edustajia, joka puuttuu eduskunnalta. Huomionarvoista on, että nämä suuriääniset ja -valtaiset tuomitsijat eivät ryhtyneet osoittamaan, että laulun väite on väärä ja että ei ole olemassa mitään sellaista mahtia, joka puuttuu eduskunnalta. Väitettä ei osoitettu vääräksi. Väärää oli väitteen esittäminen. Se oli virhe. Se oli virhe täsmälleen siinä merkityksessä, joka myös J. Stalinille oli sekä rakas että tehokas. Aikaa voittaen Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo erotettiinkin. Ei sentään ammuttu.
Laulu 20 perheestä ei kuitenkaan ollut pelkkä virhe. Se oli myös rikkomus sitä muinaisten israelilaisten Jahve-jumalan määräystä vastaan, että sen enempää jumalista (joita vielä tuolloin selvästikin oli viljalti mutta joita ei saa muita olla kuin hän itse) kuin Jahvesta itsestäänkään ei saa tehdä kuvaa. Törkeästi rikkookin Petri Repo nyt tätä Jumalan käskyä heti toisessa säkeistössä: Kivekäs, Walden, Wihuri …
Tapahtuu, että Petri Repo alkaa luetella nimeltä niitä konkreettisia suomalaisia ihmisiä tai sukuja, joilla on se mahti, joka puuttuu eduskunnalta. Tämä mahti on ollut tabu. Repo sekä rikkoo tabun itsensä että halventaa yhteiskunnan virallisesti olemisen väittämällä, että siinä vallitsee tällainen tabu. J. Stalin ja Israelin jumala joutuvat laulun edetessä melkein rökäleellisen rienan kohteiksi: ”Missä on se rahan mahti, joka puuttuu kansalta?” Kun nimittäin perustuslakimme mukaan ”[v]altiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”, kysymys palautuu muotoon ”missä on se rahan mahti, joka puuttuu valtiopäiville kokoontuvalta eduskunnalta?” eli siis ”missä on se rahan mahti, joka puuttuu valtiovallalta?”.
Yleisradion Televisioteatterin Oma-kabareen sinkauttama Petri Revon kysymys ei tietenkään tullut tyhjästä eikä tyhjään. Rahan – mutta ei pääoman – mahdista sinänsä oli ollut lupa ja mahdollisuus joissakin yhteiskunnallisesti ja poliittisesti vähemmän ahtaissa vaiheissa puhua jo kauan. Niinpä oli Eino Leino 1912 julkaissut romaanin Rahan orja ja 1914 romaanin Pankkiherroja. Niissä ”raha” ja ”pankki” olivat kuitenkin vain abstraktien yleisyyksien ylimalkaisisia tyyppinimiä ja siis yhteiskunnallisesti sallittuja: ne olivat yleisluontoisia olioita tai olionimiä eivätkä yhteiskunnan konkreettiseen analysoimiseen sen enempää tarkoitettuja kuin kelpaaviakaan käsitteitä. Sama pätee myös Ilmari Turjan näytelmään Raha ja sana (1950) ja siihen, mitä Urho Kekkonen Turjan sananvapaustaistelun johdosta 1952 Veljenpojan pakinassaan kirjoitti: ”Valvokaa kansalaiset – –, että sananvapaudesta ei tule irvikuva, valvokaa, että sananvapaus ei kehity rahanvapaudeksi. Silloin laissa juhlallisesti turvattu sananvapaus on jokapäiväisessä todellisuudessa muuttunut rahan vapaalle sanalle asettamaksi suukapulaksi. Jos asiat johdetaan ns. vapaassa yhteiskunnassa tähän, on tietä tasoitettu sille monopolisoidulle sananvapaudelle, jota kommunismi julistaa.” Tätä konkreettisemmin ei Kekkosen ei ollut ainakaan poliittisesti mahdollista kuvata ei-julkista mahtia. (Eipä silti: kyllä hän oikeassa oli. Kirjoittaakin näinä koronavirusliikekannallepanon juhlallisen vakavina päivinä Dentsu Aegis Network -markinointiviestintäyhtiön johtaja Pauli Aalto-Setälä, joka on yksi näitä suomalaisen kapitalismi-leninismin kenttäpastoreita, Helsingin Sanomissa 14.5.2020 julkaistussa kokosivun ilmoituksessa, että juuri nyt pitää yritysten aivan erityisesti panostaa markkinointiin. Tilanne on nimittäin vakava: ”Pelkästään mediapanostuksista on kadonnut noin 500 miljoonaa euroa, joka [!] on muuten vaarassa romahduttaa vapaan journalismin rahoituksen Suomessa.” Tätä selvemmin ei voi lausua, mitä ja keiden ”vapaa journalismi” on.)
Ei-julkisen vallan konkreettisempi ja analyyttisempi kuvaaminen oli meillä Suomessa tullut mahdolliseksi vasta sen jälkeen, kun J. Stalin oli kaiken muun ohessa saanut aikaan senkin, että Suomeen palautettiin normaali länsimainen demokratia. Kysymystä siitä, missä ja mitä on se ”rahan” valta, pääsivät esittämään ja siihen vastaamaan kansandemokraatit ja kommunistit – muualla ei oltu halukkaita. Tärkeitä dokumentteja tästä ovat Yrjö Enteen teokset Kansallistamisen edellytykset Suomessa (1948) ja Kansamme suurpääoman puristuksessa (1955) sekä Erkki Salomaan Suuri raha & Isänmaa Co (1961). Ne olivat kuitenkin tietysti vain sitä kommunistien popagandaa, niin että ei mitään hätää. Propagandaksi leimattiin tietysti myös se kuvio ja luettelo 20 perheestä, jonka Yrjö Enne oli laatinut, mutta – niin kuin Antti Eskola 1969 kertoo kirjassa Taloudellinen valta Suomessa – ”vasta kun Dagens Nyheter syksyllä 1966 julkaisi sen ajan tasalle saatetun version Suomi-numerossaan, herättivät tiedot laajempaa huomiota.” Joka tapauksessa on tärkeätä tietää, että suomalaisen kapitalismin analysoijista ja kuvaajista ensimmäisiä on Yrjö Enne ja että hän on sen kuuluisan 20 perheen isä.
Tammessa kysyttiin: ”Kuka omistaa Suomen?”
Kesti kaikesta huolimatta pitkään, lopulle 1960-lukua, ennen kuin kysymys ei-julkisen vallan konkreettisesta olemuksesta ja sisällöstä tuli edes joten kuten legitiimiksi uudelleen julkisesti esittää. Ruotsissa oli jo tullut luvalliseksi ääneen ja julkisesti kysyä, Vem äger Sverige?, ja se sai Suomessa Kustannusosakeyhtiö Tammen porukat miettimään, olisiko mahdollista saada aikaan ja julkaista kirja, jonka nimi ehkä olisi että Kuka omistaa Suomen? ja joka puhkaisisi vaikenemisen tabun. Tammen toimitusjohtaja Jarl Hellemann – Suomen kirjankustannushistorian kaikkien aikojen sivistynein hahmo – oli asian takana. Saatoin Tammessa sivusta seurata hankkeen edistymistä. Vaikeuksia oli heti kaksi: mistä saada kirjoittajia, jotka tiesivät tästä asiasta ja olivat siitä kiinnostuneita sekä myös olisivat ainakin kirjoittajakuntana adekvaatteja, niin että kirjaa ei päästä sanomaan kommunistien ja muiden radikaalien kiihotukseksi. Kirjan adekvaateiksi toimittajiksi saatiin Kettil Bruun ja Antti Eskola, jotka – vaikka tiedettiin ”vasemmistolaisiksi” – kuitenkin olivat ainakin muodollisesti, siis tittelinsä ja tunnustetun tiedemiehenasemansa nojalla, suhteellisen kunnollisia ja ohitsekäymättömiä nimiä.
Kun Bruun ja Eskola ja Tammessa tätä kirja-asiaa paimentanut Heikki Kääriäinen olivat saaneet kirjan käsikirjoituksen valmiiksi, edessä oli pelko: miten käy kirjan Tammen johtokunnassa? Päästääkö se kirjan julkaistavaksi? Pelko ei ollut turha. Tammen johtokunnassa istuivat Tammen tärkeimpien omistajien, Osuustukkukaupan (OTK) ja Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) edustajat, eivätkä mitkä tahansa edustajat vaan OTK:n pääjohtaja Eero Salovaara ja KK:n pääjohtaja Jorma Jalava. He olivat oikeistososialidemokraattisesta tehtävästään tanakan tietoisia, ja siten he kyllä tiesivät, mitä julkaistaan ja mitä ei. Sinne johtokuntaanhan käsikirjoitus kai ainakin vähäksi aikaa juuttuikin (harmittaa, kun en aikanaan tullut Hellemannilta kysyneeksi, miten se homma oikein meni), mutta ulos se sieltä tuli ja julkaistiin syksyllä 1969. Asian ulkonaisen hygienian kannalta oli tärkeätä, että kirjan nimeksi ei tullut Kuka omistaa Suomen? vaan Taloudellinen valta Suomessa. Kirja ei mitään isänmaallista vastamölinää synnyttänyt. Se vain lavealti vaiettiin eikä sen kanssa tai sen johdosta ruvettu keskustelemaan. Yhtä kaikki: tärkeätä oli, että kirjan myötä tuli normalisoiduksi ja sallituksi termi ”taloudellinen valta” ja siis muodollisestikin hyväksytyksi se, että paitsi valtiovaltaa eli julkista valtaa on yhteiskunnassa olemassa myös muuta valtaa. Sitä ei enää saatu olemattomaksi.
Kun tätä vuoden 1969 kirjaa nyt 2020 lukee, ei voi muuta kuin ihailla yhtäältä sen kattavuutta ja empirian perusteellisuutta, toisaalta sen tyylikkään älykästä, sivistynyttä ja oppinutta otetta. Ja myös sen aitoa ja vakavaa filosofiaa: ”Ehkäpä tulee myös aika, jolloin kansalaisten käsitys demokratiasta on kypsynyt riittävän pitkälle, niin että he vaatisivat perustuslakiin lisättäväksi, että valtiovallan lisäksi myös taloudellinen valta kuuluu kansalle”, kirjoittaa Antti Eskola kirjan lopussa. Nykyisessä kapitalismi-leninismin yhteiskunnassamme moinen ajatus tuntuu kaiketi mielen sairaudelta, ellei peräti jumalanpilkalta – niin etäällä olemme nyt siitä, miten yhteiskuntamme oli 1960-luvun lopussa.
Kenen Helsinki? ja Oy Suomi-Finland Ab
Taloudellinen valta Suomessa ja Laulu 20 perheestä ilmestyivät siis kumpikin 1969, tässä järjestyksessä. Kirjassa Timo Koste jatkaa Yrjö Enteen analyysia kirjan erinomaisessa artikkelissaan ”20 perhettä”. Sillä, että 20 perhettä on lainausmerkeissä, Koste antaa ymmärtää, että tämä käsite on Yrjö Enteen peruja jo valmiiksi olemassa ja pyörii myös kansan suussa. Kosteen artikkelin lopussa olevaa tuotantovälineitten ja finanssipääoman omistajasukujen luetteloa Petri Repo sitten hieman muokkaa maineikkaan ja tärkeän runonsa kertosäkeeksi.
Heti seuraavana vuonna, 1970, ilmestyi Ville Helanderin ja Mikael Sundmanin kirja Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista. Sen julkaisi WSOY, jonka pääjohtaja oli Hannu Tarmio. Myös se oli olennaisesti konkreettisempi ja yksityiskohtaisempi kuin Petri Revon runossaan esittämä sukuluettelo. Kirja osoitti, että ei ole olemassa mitään yleistä ja abstraktia ”Helsinkiä” sinänsä, vaan että tämä kaupunki koostuu maapohjasta, sen yksityisestä omistamisesta ja näille tonteille rakennetuista kiinteistöistä, joilla jokaisella on konkreettinen omistaja ja omistushistoria. Ei-julkinen valta sai näin Helsingin kantakaupungin osalta konkreettiset, nimeltä mainitut haltijansa ja käyttäjänsä.
Ei-julkisen vallan piireille tuli kirjan johdosta paha mieli. Ilmoittikin WSOY:n hallintoneuvostossa sen maineikas jäsen Paavo Ravila, että Kenen Helsinki valmistelee maaperää vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaiselle muuttamiselle, joten Hannu Tarmio – joka oli tässä nyt ei J. Stalinin vaan itsensä P. Ravilan mielestä tehnyt virheen – erotettiin, eikä kirjasta otettu uusia painoksia; 1972 Tarmio pääsi palaamaan WSOY:n pääjohtajaksi takaisin.
Vuonna 1974 ilmestyi sitten Esko Seppäsen kirja Oy Suomi-Finland Ab. Sen jälkeen, kun esimerkiksi Gummeruksen johtaja, tunnettu edistyksellinen Olli Arrakoski sekä kaksi muuta kustantajaa – joista toinen oli Tammi – oli ensin sen hylännyt (mikä ymmärtyy, kun muistaa, että valtakunta oli muutamaa vuotta aikaisemmin pandeemisen taistolaisvaaran vuoksi julistettu ideologiseen hätätilaan), Seppänen sai kustantajaksi Kansankulttuuri Oy:n. Kirja tietenkin isänmaallisen yksituumaisesti vaiettiin. Yksi huikea poikkeus kuitenkin oli: Uuden Suomen toimittaja Jyrki Vesikansa, joka ei milloinkaan ole kuulunut Suomen journalistikunnan rehellisyys- eikä sivistysrajoitteisimpaan eliittiin, sai laitetuksi Seppäsen kirjasta ison jutun lehden etusivulle – siis Uuden Suomen etusivulle! ”Kirja oli mielestäni kiinnostava, ja omistussuhteet olivat olleet tabu”, muistelee Vesikansa nyt 2020.
Oy Suomi-Finland Ab on loistokkaimpia yhden ihmisen Suomesta milloinkaan kirjoittamia yksittäisiä kirjoja. Se on häikäisevän tarkka inventaario siitä, jonka virallinen nimi nykyään ei suinkaan ole ei-julkinen sektori vaan yksityinen sektori, sen toiminnasta sekä sen suhteeesta siihen, jonka nimi silloin ei suinkaan ollut julkinen sektori vaan valtio.
Kohti markkinavoimien aikaa
Siitä, kun Taloudellinen valta Suomessa ja Oy Suomi-Finland Ab ilmestyivät, on kulunut puoli vuosisataa. Se, mitä niillä on kertoa noiden vuosien Suomesta, tuntuu nykyiseen verrattuna melkein idylliltä. Siellä on valtio ja sitä sanotaan ihan suoraan valtioksi. Se on legitiimi ja vahva. Se on myös itsenäinen: se ei ole alistettu millekään voimille eikä ulkopuoliselle mahdille. Sillä on kansalaisten hyväksyntä. Siinä on voimassa kapitalistinen yhteiskunta, mikä tarkoittaa, että talousjärjestelmä perustuu tuotantovälineitten ja finanssipääomien yksityiseen omistamiseen, mitä ei suinkaan rajoita vaan vahvistaa se, että ovat olemassa myös vahvat valtionyhtiöt. Tuotantovälineitten ja finanssipääomien yksityiset omistajat tiedetään nyt nimiltään, sijaitsemiseltaan, tuloiltaan, varallisuudeltaan. Kaikki nämä yhteiskunnan kannalta elintärkeät asiat olivat olleet pitkään tabuna ja pimitettyinä, mutta nyt ne voidaan julkisesti kertoa ja tietää.
Taloudellinen valta Suomessa ja Oy Suomi-Finland Ab olivat muodoltaan elegantteja ja sisällöltään suuria teoksia. Niiden jälkeen ei meidän suomalaisten yhteiskunnasta ei ole kirjoitettu mitään niihin verrattavissa olevaa kokonaisesitystä. Ne ovat sitä Suomen aate- ja yhteiskuntahistorian vaihetta, joka käynnistyi 1960-luvun puolivälistä ja jatkui niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan eli oikeammin hyvinvointivaltion rakentamisena 1980-luvun alkuun. Silloin alkoi tämän isänmaan historiassa häikäisevän suuren saavutuksen järjestelmällinen hävittäminen. Suomeen julistettiin ja asetettiin mahti nimeltä ”markkinavoimat”. Ne tulivat nyt olemaan yhteiskunnan johtava ja suuntaava voima, joka määrittelee yhteiskunnan kehityksen perusnäköalat. Ne tulivat olemaan kansaa varten ja palvelemaan kansaa.
Kapitalismi-leninismin kukoistus alkoi puhjeta kuorestaan. Siitä, luulisin, kirjoitan tämän lehden seuraavassa numerossa.
