Kulttuurivihkot 5/2016, kirja-arviot
Suurtyöttömyyden ja maahanmuuton oloissa leikataan palkkoja ja sosiaaliturvaa. Vasemmistopuolueet ovat menettäneet kontaktit työläisiin. Siksi äärioikeiston kannatus nousee. On vain ajan kysymys milloin useammassa EU-maassa on vallassa äärioikeistolainen hallitus. Kaksi erinomaista tutkimusta arvioi, mistä äärioikeisto ja fasismi ovat tulleet ja voiko 1930-luku toistua Euroopassa.
Jouko Jokisalo aloittaa unkarilaisen marxistin Georg Lukácsin havainnosta, että monien täysin irrationaalisena pitämä kansallissosialistinen ideologia heijasteli 1930-luvun todellisia ongelmia, todellisia kärsimyksiä ja todellisia tarpeita, vaikkakin vääristyneesti.
Ensimmäisestä maailmansodasta kärsinyt mutta hengissä selvinnyt työväestö koki pian suurtyöttömyyden. Monissa maissa puhkesi levottomuuksia ja lakkoja, joiden oloissa porvaristo pelkäsi kansallistamisia. Mussolinin valtaannousun 1919–20 tehdasneuvosto- ja lakkoliikkeen jälkeen mahdollisti Italian suurkapitalistien, kuten Fiatin Ceiranon suvun ja konttorikonetehtailija Olivettin tuki. Hitlerin valtaannousun ratkaisi 27. tammikuuta 1932 Düsseldorfin teollisuusklubin puhe. Hän onnistui vakuuttamaan 400 suurkapitalistia, että liberalismi on väärässä julistaessaan sekä tasa-arvoa että tuotantovälineiden yksityisomistusta. Taloudessa ei ole tasa-arvoa.
Samoin on arvioitava Euroopan radikaalin oikeiston nousua 2000-luvulla. Talouspolitiikan johtotähti on ollut 30 vuotta inflaation vastustaminen. Työllisyydellä ei ole väliä. Tärkeintä on rahan arvon vakaus. Maastrichtin Emu-kriteerit eivät tunne työllisyyttä. Yhteisvaluutta euron alueella on 20 miljoonaa työtöntä. Kriiseihin ajautuneet maat pakotetaan työttömyyttä lisäävään politiikkaan. Elvyttävä ja työllistävä talouspolitiikka on kielletty.
Jokisalo kysyy, voivatko 1930-luvun tapahtumat toistua nykyisen työttömyyskriisin oloissa? Kyllä, se on jossain muodossa mahdollista. Hän kutsuu fasismia postmodernismin feenixlinnuksi.
Länsi-Euroopan sekalaisissa äärioikeistolaisissa ja fasistipuolueissa on eroja. Silti löytyy yhtäläisyyksiä, kuten tasa-arvon kiistäminen, jonka perusteluna on usein sosiaalidarwinismista johdettuja argumentteja. Eriarvoisuuden perusteluja on kehitellyt ranskalainen Alain de Benoist (1943–), jonka Jokisalo nimeää Euroopan äärioikeiston oppi-isäksi.
Jokisalo toteaa de Benoistin tavoin Euroopan vasemmiston ja ammattiliittojen suhteiden työväestöön katkenneen. Vallassa ollessaan ne toteuttavat samanlaista leikkaus- ja yksityistämispolitiikkaa kuin kovan linjan oikeisto. Kun seurauksena on ollut työttömyyden räjähdysmäinen kasvu ja eriarvoisuuden lisääntyminen laajan maahanmuuton oloissa, äärioikeistolle on avautunut kasvun mahdollisuus. Siitä on tullut toimivan näköinen vaihtoehto perinteiselle demarien ja maltillisen konservatismin sekä näiden apupuolueiden vuorottelulle.
Vasemmisto ja maltillinen konservatismi ovat vastanneet kannatuksen laskuun monenmoisin rasisminvastaisin kampanjoin. Televisiossa maahanmuuttajat lukevat uutisia ja juontavat keskusteluohjelmia. Vaaleissa on ehdokkaina maahanmuuttajia ja urheilukenttien laidoilla lukee ”No to rascism”. Työläisiä syyllistetään rasismista, jos he arvostelevat maahanmuuttoa. Todellinen ongelma on, että työnantajat ja Suomessa EK haluavat lisätä maahanmuuttoa, kuten englantilaiset kapitalistit käyttivät irlantilaisia 1800-luvulla palkkatason polkemiseen.
Alain de Benoist nauraa ja pilkkaa Euroopan vasemmistopuolueita. Kun miljoonat työmiehet ovat menettäneet työpaikkansa, vasemmisto puuhastelee homoavioliittojen, mietojen huumeiden laillistamisen, radikaalifeminismin ja eläinsuojelun parissa. Samoin on Suomessa. Raivostuneet työläiset kirjoittavat lehtien yleisönosastoissa, että ”vasemmisto huolehtii eläimistäkin paremmin kuin työläisistä”.
Ongelmallinen on Jokisalon, ja monen muunkin, huolimattomasti viljelemä uusliberalismin käsite. Nykyinen EU:ssa ja Pohjois-Amerikassa vallalla oleva talouspolitiikka ei ole uudestisyntynyttä liberalismia. Klassiset liberalistit arvostelivat voimakkaasti osake- ja valuuttakeinottelua. Eurokriisin oloissa valtionvelan maksaminen uudella isommalla velalla on täysin ristiriidassa klassisen talousliberalismin kanssa.
Jokisalo on varmaan oikeassa todetessaan, että fasismin ja äärioikeiston uhatessa rauhan puolustaminen on tärkeää. Naton ja Yhdysvaltojen sodat ja miehitykset Lähi-Idässä ja Afrikassa on saatava loppumaan. Joka kerta, kun ohjus surmaa al Qaida- tai Isis-johtajan, näihin järjestöihin liittyy uusia jäseniä, jotka ovat valmiita kuolemaan asti taistelemaan länsimaista alistamista vastaan. Monet jotka eivät liity, lähtevät pakolaisiksi.
Jouko Jokisalon laaja katsaus Euroopan äärioikeiston tilaan ja etenemisnäkymiin perustuu luotettavaan ja laajaan lähdeaineistoon. Kirjan soisi olevan kaikkien demokraattien, vasemmisto- ja ammattiliittojohtajien lukulistalla.
Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous on ilmestynyt 2013, mutta se on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Tutkimus käsittelee keskeistä kysymystä: mikä sai aikansa lukeneiston ja sivistyneistön merkittävän osan tukemaan fasismia?
Historiankirjoituksessa on liikaa korostettu, miten johtavia tutkijoita ja taiteilijoita lähti maanpakoon fasistisista Saksasta ja Italiasta. Tavallisimmin mainitaan Thomas Mann, Theodor Adorno, Max Horkheimer, Erich Fromm, Herbert Marcuse, Bertolt Brecht, Albert Einstein, Niels Bohr, Enrico Fermi ja Mario Castelnuovo-Tedesco. Pelkästään Saksasta 1933–45 pakeni 26 Nobel-palkittua.
Kunnas tutki niitä, jotka jäivät ja antoivat tukensa fasistihallinnoille. Hän on lukenut 70:n taiteilijan tuotantoa 15 maasta selvittääkseen, mikä fasismissa lumosi, myös Suomessa. Tunnetuimpia tutkimuskohteita ovat olleet Luigi Pirandello, Giovanni Gentile, Ezra Pound, Martin Heidegger, Hanns Johst, Ernst Jünger, Louis-Ferdinand Céline, Robert Brasillach, Roy Campbell, Wyndham Lewis, Knut Hamsun, Kaj Munk, V.A. Koskenniemi, Wäinö Aaltonen, Heikki Asunta, Tito Colliander, Lauri Haarla, Yrjö Kilpinen, Elias Simojoki, Maila Talvio ja Örnulf Tigerstedt.
Fasismi ja kansallissosialismi olivat ristiriitaisia oppeja. Niissä oli aineksia lääketieteen rotuopeista, sosialismista, Nietzscheltä ja taloudellisesta konservatismista. Fasismin oppeihin sitoutumisasteessa oli eroja. Kunnas on kehittänyt kuusiportaisen poliittisen sitoutuneisuusasteikon, jonka kärjessä olivat aktiivisesti natsipuolueisiin liittyneet, kuten Hanns Johst. He hyväksyivät jopa sodat aatteen levittämiseksi maailmalle. Hiukan maltillisemmille riitti oman maan fasistikomento. Sympatisoijat tunsivat myötätuntoa, mutta eivät uskaltaneet sitoutua. Sitten oli myötäjuoksijoita, jotka salaa kunnioittivat fasistien toimia Euroopan sivilisaation ja kulttuurin pelastamiseksi, kuten Jean Sibelius. Mitläufer-ryhmä oli suurin.
Kunnas on tutkinut laajasti italialaista fasismia. Silti kuvaus fasismin noususta on torso. Kunnas ei edes mainitse Antonio Gramscin arvioita fasismista, vaikka tämä kirjoitti siitä istuessaan Mussolinin vankilassa. Samoin Kunnaksen käsitys marxismista on yksinkertaistava: se on fataalista taloudellista determinismiä.
Tosiasiassa Marx ja Engels eivät väittäneet, että kapitalismin kriisit johtaisivat automaattisesti sosialismiin. He näkivät omin silmin, miten Ranskassa vallankumousliikehdintä johti Ludvig Napoleonin vallankaappaukseen 1851 ja miten Pariisin kommuuni murskattiin verisesti 1871.
Fasistien rakastaman eriarvoisuuden idea on pääomasuhteessa. Työläinen ja kapitalisti eivät ole tasa-arvoisia, vaan lakiin kirjatun omistusoikeuden avulla kapitalistilla on oikeus anastaa työn tuloksesta lisäarvo. Päätösvalta sen käytöstä on vain kapitalistilla. Kun yritys tuottaa ja kasvaa, kapitalistin päässä syntyy ajatus paremmuudesta. Työläiset ovat työvoimatavaraa, jota hän käyttää tuotannossa apuna, renkeinä. Brittikapitalistit vaativat 1800-luvulla, että työläiset eivät saa kyseenalaistaa ”itseään ylempien, yhteiskuntaa johtavien paremmuutta.”
Erilaisista lähtökohdista huolimatta Kunnaksen tutkimuksessa on paljon samaa kuin Jokisalolla. Molemmat pitävät fasismin perusominaisuutena tasa-arvon kiistämistä. Ihmisten eriarvoisuus juontuu siirtomaaimperialismin ajoilta. Suurten, jopa mannerten kokoisten siirtomaiden alistaminen eurooppalaiseen valtaan perusteltiin eurooppalaisten paremmuudella. Sosiaalidarwinismi muodostaa keskeisen eriarvoisuuden perustelun. Monet fasismiin taipuvaiset taiteilijat pitivät tasa-arvoa suoranaisena erehdyksenä. Heidän ihanneyhteiskuntansa oli johtajavaltainen ja demokratianvastainen. Heideggerille ”alakerrostumat olivat massamaisia, hillittömiä ja laiskoja” ja Célinen mukaan ”paskiaiset ovat enemmistö”.
Kunnaksen ansiokas 686-sivuinen tutkimus jatkaa siitä, mihin Jokisalo jää. Euroopan nykyisen äärioikeiston ongelma on pätevien johtajien puute. Benito Mussolinin valtaa Italiassa vahvisti Giovanni Gentilen kirjoittama fasistipuolueen ohjelma. Nykyisten Euroopan äärioikeistopuolueiden ohjelmat ovat niin sotkuisia, että tieteen ja taiteen tukea ei tahdo tulla. Kunnas toteaa niiltä puuttuvan idealismin ja kulttuuriperinteen. Siksi hän vähättelee uusfasismin riskiä. Jouko Jokisalon mukaan Euroopassa on äärioikeistolaisia intellektuelleja, kuten Alain de Benoist. Brittiläinen Ian Donaldson on perustanut rockmuusikkoverkoston, joka levittää antikommunismia ja rotuoppeja. Suomessa professori Esko Valtaoja vaatii paluuta 1800-luvun valikoivaan äänioikeuteen, kun tyhmät britit käyttivät oikeuttaan väärin brexit-äänestyksessä (TS 5.7.16).
Kunnas katsoo, että sivistyneistön osan tuki fasismille johtui hillittömästä Stalinin neuvostokommunismin pelosta. Sivistyneistö koki olemassaolonsa kulttuuriperinnön vaalijana niin uhatuksi, että hyväksyttiin demokratianvastaisia menetelmiä. Neuvostokommunismin kadottua sopii kysyä, voisiko islam muodostaa vastaavan uhan? Tuskin. Radikaali islamismi haluaa vapauttaa Lähi-Idän ja Afrikan vuosisataisesta alistussuhteesta, mutta Euroopan ja Pohjois-Amerikan ”islamisointi” ei ole mahdollista.
Jokisalo on realistinen. Tuskin näemme 1930-luvun tyyppistä fasismia, mutta todennäköisempi on äärimmäisen kova kapitalistinen kuri, kuten ammattiliittojen alasajo, palkkojen alennukset, pakkosopiminen, lakko-oikeuden ja liikkumisen vapauden rajaaminen yms. Tasa-arvo on silti niin lujaan lyöty eurooppalaiseen lainsäädäntöön, että sen kumoaminen on vaikeaa, kiitos työväenliikkeen satavuotisen työn. Mahdollisimman vapaa ja sääntelemätön pääoma riittää ylläpitämään sosiaalisen eriarvoisuuden. Kun sosiaali- ja terveydenhuolto on yksityistetty, seuraavana on vuorossa koululaitos. Evan toimitusjohtaja Matti Apunen on jo vaatinut paluuta erilliskoulujärjestelmään (Kuntalehti 18.8.16). Pitää olla valinnanvapaus tasapäistävän peruskoulun rinnalla. Tasa-arvo säilyisi lainsäädännössä, mutta sen saavuttaminen edellyttäisi yhä enemmän varallisuutta. ”Englantilainen, joka on syntynyt työväenluokkaan, polttomerkitään alemmuudella syntymästä saakka”, totesi Wyndham Lewis.
Rappeutuneiden ja heikkojen ammattiliittojen sekä vasemmistopuolueiden aikana kapitalistit eivät tarvitse fasismia, kuten ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin kansallistamisen riski oli todellinen. Toisaalta historia osoittaa, että kriisioloissa kapitalistit ovat valmiita väkivallan käyttöön. Porvaristo on aseellisesti syössyt vallasta kymmeniä laillisesti valittuja kansallisia ja vasemmistohallituksia. Jos omat voimat eivät ole riittäneet, apuun on kutsuttu toisen maan armeija.
Jouko Jokisalo (2016): Euroopan radikaali oikeisto. Into. 262 sivua.
Tarmo Kunnas (2013): Fasismin lumous. Atena. 686 sivua.
