Kulttuurivihkot 3/2014, kirja-arviot
Heikki Saari (2014): Jacke. Jacob Södermanin elämä. Siltala, 348 sivua.
Jacob Söderman syntyi 1938 oulunkyläläiseen perheeseen. Merikapteenina työskennellyt isä kuoli vuonna 1941 saksalaisten (sic!) pommitettua hänen laivaansa Färsaarten edustalla, minkä voi ehkä arvella vaikuttaneen Jacobin myöhempään kulttuuriseen orientaatioon. Södermanin perheessä puhuttiin ruotsia. Nuori Jacob osoitti Oulunkylässä huomattavaa aktiivisuutta ja kirjoitti lapsena Mannerheimille, jota piti kaikkien Suomen lapsien isänä. Urheilu ja varsinkin nyrkkeily olivat vahvasti kuvioissa mukana. Opiskelurahoja hän tienasi muun muassa vanginvartijana ja rakennustyömailla. Söderman kuului 1960-luvun radikaalien joukkoon ja tuli vuosikymmenen aikana tunnetuksi erilaisten ihmisoikeuksia ja yhtenäistä oikeusturvaa ajaneiden hankkeiden tiimoilta. Vuonna 1971 nuori radikaali valittiin Ahti Karjalaisen hallitukseen.
Sosiaalidemokraattien kansanedustajana Söderman toimi 1972–1982. Vuonna 1973 Chilessä vallan kaapanneen sotilasjuntan veritekoja tutkimaan perustettiin kansainvälinen Chile-tribunaali, jonka puheenjohtajaksi Suomen nuori oikeusministeri Jacob Söderman valittiin. Toiminta tribunaalissa tarkoitti Södermanille tärkeää kokemusta ja avasi silmiä espanjankielisen maailman merkityksellisyydestä. Hän rupesi opiskelemaan espanjaa, josta hänellä oli myöhemmin paljon hyötyä poliittisella urallaan.
1980-luvulla Söderman toimi Uudenmaan maaherrana, jossa hän muun muassa käytti sosiaalista julkisuutta ovelasti hyväkseen. Kauaksi ei Jacke politiikan ytimestä hävinnyt, vaan SDP:n puoluetoimiston kehäketut nimesivät Södermanin ”venetsialaiseksi myrkynkeittäjäksi”. Sivumennen sanottuna Söderman nautti arvonimestä, varsinkin epiteetti venetsialainen oli hänen mieleensä. Suomen liityttyä Euroopan unioniin vuonna 1995 Söderman valittiin EU:n ensimmäiseksi oikeusasiamieheksi. Tehtävä oli sikäli historiallinen, että se oli ensimmäinen huipputason tehtävä, jonka suomalainen sai EU:ssa.
Suomalaisittain on poikkeuksellista, että Södermania auttoi huippuvirkaan hänen vanha kiinnostuksensa Etelä-Eurooppaan ja jo entuudestaan hyvät yhteistyöverkostot latinalaiseen maailmaan. Kun europarlamentaarikko Marjatta Stenius-Kaukonen esitteli hänet oman ryhmänsä kommunisteille kertoen Södermanin olleen Chile-tribunaalin puheenjohtaja, nämä puhkesivat spontaaneihin suosionosituksiin. Espanjasta ja Italiasta tulleille kollegoilleen Jacke kertoi Södermanin tarkoittavan ruotsiksi etelän miestä. Riitaannuttuaan Romano Prodin kanssa hallinnon avoimuuteen liittyvistä asioista Söderman lauhdutti tämän näyttämällä kuvaa oliivipuusta, jonka Prodi oli istuttanut. Söderman loi itsestään kuvaa mukavana ja elämää ymmärtävänä ihmisenä, eikä jäykkänä protestanttina. Mainittakoon, että Paavo Lipponen tuki konfliktissa Prodia, eikä maamiestään ja puoluetoveriaan. Jacken uran ehkä merkittävin saavutus on avoimuuden ja hyvän hallinnon rohkea ja peloton puolustaminen EU:ssa. Tietyt EU:n eliitin jäsenet pelkäsivät Jacken kauden loputtua vuonna 2003 ”uutta Södermania”.
Melko varovaisesti kirjoitetusta kirjasta saa kuvan, että Söderman on melkoinen toisinajattelija SDP:nkin sisällä. Kovan metelin sijaan Söderman on toiminut ovelasti ja matalalla profiililla. Palattuaan oikeusasiamiehen pestin jälkeen Suomeen ja tultuaan valituksi jälleen vuonna 2007 kansanedustajaksi Jacke vastusti Kreikalle annettavia tukia eikä suostunut äänestämään tukipaketin puolesta. Virallisena syynä puoluekurista poikkeamiseen oli sormen kramppaaminen, lieneekö tämä Södermanin kuuluisaa ironiaa.
Heikki Saaren kirjoittama elämänkerta on hyvää asiaproosaa ja kattava, joskin perinteinen biografia. Jacob Söderman vaikuttaa hienolta ihmiseltä; hän ei luo yhtä köykäistä, pinnallista ja kulttuuritiedotonta poliitikkotyyppiä edustavaa kuvaa kuin eräät puoluetoverinsa. Ehkä siksi hiukan hämmästelen, että Södermanin kirjallisista tai ylipäätään teoreettisista vaikutteista ei anneta kovin paljon osviittaa. Luulisi Södermanin tasoisen vaikuttajan lukevan enemmän. Hän ei ehkä sittenkään ole varsinainen intellektuelli, minkä lopun Pekka Himasen tutkimusta hieman latteasti ylistävä puheenvuoro osittain todistanee.
Vaikka Söderman on reilusti eläkeiässä, olisi hänellä käyttöä juuri nyt, kun hänen oma puolueensa on huonolla taktiikalla sotkenut Suomen mainetta etelässä, luultavasti aika merkityksettömien vakuuksien takia. Ehkä helpompi tie olisi ollut, että lainaa ei olisi ollenkaan annettu tai sitä olisi annettu näennäisesti hymyssä suin. Joka tapauksessa lainaa annettiin reilusti suomalaisten päiväkotilasten ja vanhusten kustannuksella ylivelkaantuneen etelän ja ennen kaikkea saksalaisten pankkien pelastamiseen. Siitä huolimatta Suomi sai runsaasti antipatiaa osakseen, sillä ratkaisevaa eivät välttämättä ole ainoastaan faktat, vaan myös valittu taktiikka ja imago. Mikäli EU:ssa aiotaan olla, Suomi tarvitsee Södermanin kaltaisia sillanrakentajia Etelä-Eurooppaan, miehiä, jotka ovat mieluummin sitten vaikka venetsialaisen myrkynkeittäjän kuin niuhon protestantin oloisia ja jotka pärjäävät kansainvälisellä kentällä itsenäisesti, enemmän kansalaisten kuin pankkisektorin ja suurpääoman etujen ajajana.
Aleksi Ahtola
