Lehtiverkko

Kulttuurivihkot julkaisee jokaisessa numerossaan katsauksen lehdistössä käytäviin kiintoisiin keskusteluihin.

Freudin Unien tulkinnan julkaisemisesta on sata vuotta. Teos julkaistiin 4.11.1899, mutta kustantaja merkitsi julkaisuvuodeksi 1900. "Freud ei ole kuollut!", julistaa ranskalainen L'Express elokuun Freud-teemannumeronsa kannessa (3.-9.8.2000, Nro 2561). Ranskassa onkin yli viisituhatta ammattiaan harjoittavaa psykoanalyytikkoa, ja psykoanalyysi on oleellinen osa ranskalaista kulttuuria. Elisabeth Roudinescon yleistajuinen teos Pourquoi la psychanalyse? (suomennos Miksi psykoanalyysi? ilmestyy Gaudeamuksen kustantamana lähiaikoina) oli syksyllä 1999 Ranskassa kirjallisuuden myyntitilastojen kärjessä, ja psykoanalyysin käsitteistö on löytänyt tiensä niin ranskalaisiin naistenlehtiin kuin politiikkaan. François Mitterrand käytti puheessaan "tiedostamatonta", ja Jacques Chirac on lausunut julkisesti käsityksensä psykoanalyysista.

Daniel Mendelsohn arvostelee The New York Review of Booksissa (2.11.2000, nro 17) ilmestyneessä katsauksessaan Israel Rosenfieldin romaanin Freud's Megalomania (Norton 2000). Teoksessa on vastikään löydetty Freudin käsikirjoitus (Megalomania), johon kognitiotieteilijä Albert J. Stewart on kirjoittanut esipuheen ja alaviitteet. Romaanin kehyskertomus on kommentti viime vuosien Freud-sotaan, jossa Freudin rehellisyys tieteilijänä, aviopuolisona ja ihmislajin edustajana on kyseenalaistettu. Mendelsohn sanoo Freudin omien tekstien olevan kaunokirjallisinakin kokemuksina antoisampia kuin Rosenfieldin romaani, joka jää ikävän makuiseksi Freudin tyylin jäljittelyksi. Vaikka Freud olisikin luonut tieteen ja kirjallisuuden välimaastossa liikkuvan mytologian, hänen rikas tekstinsä antaa ajattelulle yhä suunnattomasti aineksia. Mendelsohnin mukaan sillä, kertooko vaikkapa Homeros totuuden, ei ole mitään tekemistä Iliaan ja Odysseian vaikutuksen ja merkityksen kanssa. Myytti tai fiktio voi tässä mielessä olla "todellisempi" kuin tieteelliset tosiseikat.

Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä taistelu Freudin tieteellisyydestä, epätieteellisyydestä ja merkityksestä on jatkunut jo puolisentoista vuotta. Keskustelun aloitti sosiologi Janne Kivivuori (3/1999), joka esitti anglosaksisen keskustelun tunnetuimmat väitteet: Freudin yhteiskuntateoriat eivät ole koskaan olleet hyväksyttyjä. Freud nojasi biologiaan, mutta ei Darwiniin vaan Lamarckiin. Sanalla sanoen: kaikki psykoanalyysin oletukset ovat vanhentuneita tai virheellisiä. Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori J.-P. Roos tarttui asiaan (1/2000) ja kysyi "Minne hysteerikot katosivat?" Klassisten tapauskertomusten tajuttomuuskohtaukset, pakkoliikkeet, halvaantumiset, päänsäryt ja verenvuodot - missä ne ovat tänään? Roosin mukaan hysteria, aikansa muotitauti, perustui epilepsiaan tai Touretten syndroomaan. Hysteriaa ei siis ole koskaan ollutkaan. Lisäksi Freud rikkoi itse laatimiaan psykoanalyyttisen hoidon perussääntöjä analysoimalla tyttärensä Annan, vaihtoi oletuksiaan mielivaltaisesti tai tilanteen mukaan, ja tuotti itse potilaidensa varhaislapsuuden seksuaalisten tapahtumien muistumat joko johdattelemalla tai tulkitsemalla oireet osoituksiksi seksuaalisesta väärinkäytöstä. Terapian tehokkuudestakaan ei ole mitään näyttöä.
Itse asiassa Roos referoi kaikki Richard Websterin teoksen Why Freud was Wrong? (1996) keskeiset väitteet ilman kriittistä etäisyyttä. Roos huokaisee vapautuneena, "ettei tarvitse koskaan enää edes ajatella, että 'pitäisiköhän mennä analyysiin'", jonka hän on aiemmin kokenut yleissivistyksellisenä velvoitteena. Jälkikirjoituksessaan Roos toteaa lääkäreiden palanneen hysteerikko-oletukseen: selkävaivojaan valittelevat tai homeongelmia aavistelevat leimataan luulosairaiksi ja turhanvalittajiksi. Roosin kirjoituksesta on täydennetty versio hänen kotisivuillaan (http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/freud.htm).

Yhteiskuntapolitiikan numerossa 3/2000 Tuomas Nevanlinna puolustaa psykoanalyysin merkitystä ja paikkaa kulttuurissamme. Psykoanalyysi ei ole yksi kokonaisuus, joka voitaisiin kumota kerralla. Klassikkoa ei voi kumota vedoten "uusiin tutkimustuloksiin". Klassisuus on teoksen jatkuvaa uudelleenlukemista. Freudin psykoanalyysi on avaus: psykoanalyysi ei ole "oikein" tai "väärin", vaan maasto, jossa asioita on mahdollista kysyä. Kritiikeissäkin Freudia on syytetty sekä varhaislapsuuden viettelyteorian keksimisestä että siitä luopumisesta.

Roos (kirjoitus myös osoitteessa http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/nevanlinna.htm) ja Kivivuori vastaavat Nevanlinnalle Yhteiskuntapolitiikan numerossa 5/2000. Roos valittelee, että Nevanlinnan vastaus vie pohjan kaikelta kritiikiltä. "Mistään mikä oli Freudille keskeistä, ei pidetä kiinni, mihinkään ei tarvitse 'uskoa'". Roos vetoaa Han Isra"lsin kirjaan, jossa todistetaan, että Freud oli huijari, joka kaiken lisäksi halusi tulla paljastetuksi. Koska potilaat eivät muistaneet lapsuutensa seksuaalisia viettelytilanteita, viettelyteoria tuotti itse kaikki viettelymuistot. Jouduttuaan pohtimaan omaa isäänsä Freud luopui viettelyteoriasta, Roos arvelee. Kivivuori kysyy, voiko maailmaa "avata" myös horoskoopeilla, jos tieteellisyydellä ei ole väliä. Vastineessaan (5/2000) Nevanlinna toteaa, että Freud (ja Marx) "kuolevat silloin, kun kukaan ei enää lue eikä käytä heitä". Se aika ei ole vielä tullut.

Nevanlinna on kirjoittanut Teatteri-lehteen (6/2000) esseen "Kaatuiko kulttuuri 90-luvulle?" Nuorison tunnus on "helppo X", 1960-luvulla helppo seksi, 1970-luvulla helppo valta ja 1980-luvulla helppous itse; kaikkea voi käyttää, mihinkään ei tarvitse sitoutua. Mitä siis oli 1990-luku? Toisaalta helppoa tehokkuutta, helppoja spektaakkeleita, helppoa mediapyrkyryyttä, helppoa tuotteistamista ja tulosvastuuta, toisaalta satanismia, salaliittoja, Salaisia kansioita, uusarkaismia ja niin edelleen. Kaikki kulttuurin kustannuksella. Kulttuuri on "kolmas tekijä", itsenäinen alue, jolla korkeakulttuuri ja avantgarde voivat kehittyä. Toisaalta kulttuuri on puskuri henkilökohtaisen elämyksen ja ulkoisen todellisuuden välissä. 1990-luvulla tämä kolmas tekijä katosi. Jäljelle jäi vain yleisön periaate, arkipäiväistynyt postmodernismi: valtiomiesten sijaan oli vain mediapoliitikkoja, Karismaattisten Johtajien sijaan "fundamentalisteja" tai "kaatajia". Muotifilosofit astuivat Suurten Ajattelijoiden paikalle, "informaatio" Tiedon paikalle ja Isän paikalle poikansa hevibändiä diggailevat kaverit. "Jäljelle ovat jääneet minä ja todellisuus; narsismin ja salaliittojen välinen salaliitto." Medioitumisen ja brändäämisen ylijäämässä voi kuitenkin piillä uuden kulttuurin siemen.

"Marx tuo potkua ekofilosofiaan", kirjoittaa Vesa Sisättö Vihreässä Langassa (nro 45, 10.11.2000). Artikkelin sisältö löytyy kylläkin jo Tiedonantajan (nro 36, 6.10.2000) laajasta katsauksesta syksyllä Helsingissä järjestettyyn Marx ja ekologia -seminaariin. Marxin ajattelu on valistuksen perillinen ja siten kiinni kehityksen suuressa ideassa ja luonnon kontrolloimisessa. Koska Marxilla ei ole mitään varsinaista ekofilosofista käsitteistöä, hänestä on turha tehdä ekofilosofia. Oulun yliopiston dosentti Jouko Jokisalo kuitenkin korostaa, että luonnonsuojelukeskustelu on luonnontieteiden hallitsemaa ja että siksi olisi paikallaan korostaa Marxin tapaan ongelmien historiallisuutta. Muutoksen kevät -lehden päätoimittajan Ville Lähteen mukaan ympäristöfilosofia korostaa luonnon itseisarvon kautta eroa luonnon ja kulttuurin välillä, kun taas Marxin ajattelu voi olla hyödyksi tätä suhdetta hahmotettaessa. Marxia voi myös pitää globalisaation ongelmien varhaisena näkijänä.

Marxin globalisaatiovisiot ovat selvimmillään Kommunistisessa manifestissa. Yleisen hokeman mukaan juuri tässä tekstissä Marx (ja Engels) kömmähtävät: kapitalismi ei romahtanut, vaan on jatkuvasti vahvistunut. Mikko Lahtinen tarkastelee tätä seikkaa Politiikka-lehden artikkelissaan (2/2000) "Kommunistinen manifesti kontekstissaan. Marx ja kapitalismin voittokulun epätodennäköinen historia". Lahtinen kysyy, toteutuiko kapitalismin voittokulku välttämättömästi, vai oliko Marxilla perusteita väitteelleen kapitalismin romahtamisesta. Kommunistinen manifesti ei ole teoria kapitalismista, vaan kehotus tekoihin ja toimintaan. Jos "toteutunutta" kapitalismin voittokulkua pidetään ainoana mahdollisuutena, tämä myöhempi kehitys oli jo tavallaan läsnä vuodessa 1847, jolloin Marx kirjoitti manifestiaan. Mahdollista on siis vain se, joka joskus toteutuu. Lahtisen mukaan porvaristo säikähti aidosti vuosien 1848 ja 1849 tapahtumia ja ryhtyi aktiivisiin toimiin johtoasemansa ja kapitalistisen tuotantotavan lujittamiseksi. Tämän jälkeen porvaristo hankki työväestön suostumuksen toiminnalleen yhteiskunnallisilla uudistuksilla. Välttämättömän prosessin sijaan itse voittokulku perustuu teoille ja toiminnalle. Manifesti ei ole ennustus vaan analyysi todennäköisestä kehityksestä, tehtävä tai haaste. Itse asiassa Marx toteaa manifestissa, että proletariaatin voitto on vain yksi mahdollisuus ja että tappiokin on mahdollinen. Jotakin perin kieroa on siis siinä yksiviivaisessa näkemyksessä, että tulevaisuudessa olevilla asioilla tulkitaan menneisyydessä olevien asioiden paikkansapitävyyttä.

Viime kesän Helsingin Sanomien pieni Heidegger-keskustelu keskittyi melko paljon sen hämmästelyyn, että juuri intellektuellit ovat poliittisesti naiiveja - siis tyhmiä. Monia lienee askarruttanutkin Jan Blomstedtin kysymys "mihin intellektuelleja tarvitaan?" (Synteesi 1/2000). Intellektuellin tyhmyys on selviö sekä kansalle että tyrannille. Jos intellektuelli olisi viisas, hän ei eksyisi intellektuellin eli tyhmän rooliin. Intellektuellit muodostivat älymystön, joka perinteisesti jakoi yhteiset ihanteet: veljeyden, solidaarisuuden, yhteiskuntakriittisyyden, uskon järkiajatteluun ja tieteiden siunauksellisuuteen. Kaikki tämä on kadonnut, ja globalisaatiosta sekä ihmisoikeuksista on tullut intellektuelleja yhdistäviä tekijöitä. Intellektuellin pitäisi kuitenkin olla poliittisesti sitoutumaton. Uuden polven narsistisen intellektuellin tyyppi on ratkaisu tähän riippumattomuuteen. Nykyintellektuelli ei ole "me" vaan "minä". Eronteko narsistiseen intellektuelliin ja konsulttiin, joka ohjaa, neuvoo ja tuotteistaa, onnistuu Blomstedtin mukaan vain, jos intellektuelli pystyy erottamaan arvot eduista. Intellektuellin on väistettävä tyhmistävää ja muodikasta osaamista. Nousukkuuden ja pikatiedon välttämiseksi intellektuellin on varauduttava siihen, että hänen työnsä arvo mitataan vasta tulevaisuudessa, jos koskaan. Suomen presidentinvaalit käyvät esimerkiksi tästä muutoksesta: ehdokkaat esiintyivät "puhtaina", arvojohtajina, intellektuelleina intellektuellien paikalla, politiikasta vapaina poliitikkoina, riippumattomina.