Lehtiverkko 3/2004

Ei kiitos julkkiksille. Tuomo Lappalainen esittelee Suomen Kuvalehdessä (19/7.5.2004) lehtensä tekemää selvitystä, jossa tutkittiin äänestäjien näkemyksiä kesäkuun europarlamenttivaaleista. Kyselyn toteutti Taloustutkimus ja haastattelun otos oli 1 400 yli 15-vuotiasta suomalaista. Erityisen mielenkiintoisia ovat kyselyn osuudet, joissa kysyttiin vastaajien käsityksiä niin sanotuista julkkisehdokkaista.

"Vastauksista käy ilmi, että puolueet ovat epäonnistuneet pahoin ehdokasasettelussa", Lappalainen referoi. Kansalaisten epäluulot EU:ta kohtaan tuntuvat muutenkin olevan tiukassa. Peräti kolmas vastanneista (32 %) pitää mieluisan ehdokkaan löytämistä vaikeana ja lähes puolet (47 %) epäilee julkkisehdokkaiden karkottavan äänestäjiä. Puolet vastanneista (47 %) allekirjoittaa väitteen, että EU-asiat tuntuvat etäisiltä ja 44 % oletuksen niiden vaikeaselkoisuudesta.

Lappalainen haastattelee Sitran Eurooppa 2020 -projektin vetäjää Peter Ekholmia, joka hämmästelee puolueiden hanakkuutta julkkisehdokkaiden perään. Eduskuntavaalitkin osoittivat, ettei julkkiksille ole enää kysyntää. Puolueet ajattelevat joko vetoavansa "nukkuviin" äänestäjiin, erityisesti nuoriin, tai raadollisemman version mukaan hoputtavat tarkoituksellisesti julkkiksia europarlamenttiin - onhan se kotimaisen kansanedustuslaitoksen kilpailija: "Kotimaan päättäjät eivät välttämättä haluakaan korostaa, että europarlamentaarikoilla on oikeaa valtaa".

Ekholm jakaa muutenkin risuja suomalaisten tavalle käsitellä EU-asioita julkisuudessa. Päähuomio kiinnitetään muodollisiin seikkoihin, päätöksenteon prosessiin, ministerineuvoston ääniin ja "omaan" komissaariin - sanalla sanoen valtaan itseensä. Varsinaisesta EU-politiikan sisällöstä vaietaan tyystin. EU:n budjetista ei puhuta, ei myöskään laajentumisen kustannuksista Suomelle tai sen vaikutuksesta tukien määrään. Ekholm jakaa myöskin Osmo Soininvaaran esittämän huolen, etteivät äänestäjät tiedä, mistä he oikeastaan äänestävät. Puolueet panttaavat kunnon selvitystä, mihin ryhmiin edustajat EU-parlamentissa oikein kuuluvat ja miksi. Tällöin myös ryhmien intressit jäävät hämärän peittoon, eivätkä äänestäjät tiedä, millaisia asioita ehdokkaat joutuvat ajamaan parlamentissa .

Samassa lehdessä Jarkko Vesikansa ennustelee, että ehdokasasettelu antaa aihetta uuteen hokemaan: "porvarit ja julkkikset ne yhteen soppii". Kokoomuksen 20 ehdokkaasta peräti viisi edustaa julkkispuolta ja keskustan listoilla heitä on kaksi. Kykypuolue kokoomus luottaa ralliautoilijoiden, laulavien pastoreiden, urheilutoimittajien ja meteorologien EU-tietämykseen, keskusta puolestaan hömppäviihteen taitajiin; parittajiin ja visailijoihin. Muut puolueet satsaavat poliittiseen kokemukseen, eikä vihreiden, Vasemmistoliiton ja RKP:n listoilta löydy lainkaan julkkiksia. SDP:n julkkisehdokas Maria Guzeninakin on joutunut taustakeskusteluissa politrukkien kolmannen asteen kuulusteluun, jossa on selvitetty, ajaako hän "perussosiaalidemokraattisia asioita" ja onko hän "poliittisesti kypsä ehdokkaaksi". Vaikutusvaltaisen Anna-lehden sivuilla julkkisehdokas Guzenina onkin käynnistänyt julkkisehdokkaiden vastaisen kampanjan todeten, että "monet puolueet ottavat mukaan myös henkilöitä, jotka eivät ole perehtyneet asioihin ja joilla ei ole sydän mukana".

Kylmää vettä ylikuumenneen julkkiskeskustelun niskaan voisi tosin kaataa toteamalla, että 227 ehdokkaasta vain kahdeksan näyttää edustavan puhtaasti julkkispuoltaŠ

Jotakin mätää historiantutkimuksessa? Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja Juha Sihvola vastaa pääkirjoituksessaan (1/2004) Osmo Jussilalle. Professori Jussila kysyi edellisessä numerossa "Mikä historiantutkimustamme oikein vaivaa?" Hänen mukaansa suomalainen historiantutkimus matelee metodisesti moitteettomassa mutta ajatuksellisesti latteassa tilassa. Rohkeus puuttuu ja tutkimuksissa peuhataan toisarvoisten detaljien lumoissa. Jussila syyttää tutkijoita lähdefetisismistä, referointihimosta teoreettisesti haasteellisten tulkintojen sijaan. Kaikki tämä johtuu siitä, että opiskelijat saavat itse valita gradujensa ja väitöskirjojensa aiheet.

Sihvola kysyykin, olisiko professoreilla todellakin aikaa entistä tiiviimpään ohjaukseen. Myös vastaesimerkkejä näin kattavaan yleistykseen löytyy helposti. Sihvola nostaakin esimerkiksi Juha Siltalan: 27-vuotias, ohjausyrityksiin uppiniskaisesti suhtautuva, "lähes itseoppinut" Siltala osoitti väitöskirjassaan Lapuan liike ja kyyditykset 1930, "että lapualaisten muilutusverkostot perustuivat suojeluskuntaorganisaatioon". Tämä oli aidosti uusi tulkinta ja perustui ensi käden lähteisiin.

Sihvola myöskin kysyy, miksi "professoreiden autoritaarisempi ote" varmistaisi tutkimusten kysymysten hedelmällisyyden? Takaisiko professoreiden tiiviimpi läsnäolo teoreettiset uudistukset tai unohdettujen näkökulmien tuomisen päivänvaloon? Eivätkö professorit itse edusta jo vakiintunutta tutkimusta? Samoin he "ovat voineet jo menettää parhaan luovuutensa tai menettävät sen viimeistään viran saadessaan ja tultuaan kuormitetuksi hallintorutiineilla".

Sihvola sanoo Jussilan kuitenkin olevan "perusajatuksessaan" oikeassa: käytettävissä oleviin resursseihin nähden alisuoriutuminen on selvää. Tutkimus on paitsi kapeaa myös mahdollisesti matalaa. Tason nostamiseksi ei kuitenkaan ole mitään yksinkertaisia keinoja. Joka tapauksessa Sihvola toivoo "logiikan ja tieteenteorian sekä kvantitatiivisten metodien" hallintaa, teoreettis-metodologista taustasivistystä, yhteiskuntatieteissä kovaa huutoa olevien pehmomenetelmien eli elämyksellisten ja laadullisten menetelmien sijaan.

Missä olet, eettinen porvari? Yliopistossa (6/2004) Tyyne Pennanen haastattelee tutkija Jukka Relanderia, jonka kolumnit ilmestyivät keväällä kokoelmassa Ankkalinna ja lajien synty (Teos). Miten siis kävi hyvinvointiyhteiskunnalle? Minne veivätkään 1970-luvun "vasemmistolaisten ponnistukset"? kysyy Pennanen. Ankkalinnaan? Paikkaan, "jossa ei ole historiaa eikä tulevaisuutta", varmuuteen siitä, että kaikki perustuu epävarmuuteen? Relander ei kuitenkaan kaipaa 1970-luvun "rehtoreita, alkoholipolitiikkaa, kuriyhteiskuntaa" tai "marmatusta". Pennanen utelee, miksi vasemmisto halveksuu yrittämistä, ja Relander kiistää väitteen. Sen sijaan hän kritisoi "oikeistolaista hokkuspokkus-puhetta, jonka mukaan kuka tahansa voi onnistua, kunhan tarpeeksi yrittää." Sitä paitsi yrittämisen puolesta puhuvat "yleensä ne, joilla on turvattu ja hyväpalkkainen työsuhde". Yrittämisen kritisoiminen on yleissuomalainen ilmiö ja kauppakorkeakoulustakin juostaan mieluusti isojen yritysten syliin.

Relander kiistää olevansa "perusvasemmistolainen", sillä "epäpoliittisena aikana kukaan ei enää ole vasemmistolainen tai oikeistolainen". Sen sijaan hän tunnustautuu vasemmistolaiseksi symbolisella tasolla, jossa "oikeisto samastuu valtaan ja menestykseen, vasemmisto vallan kohteisiin ja uhreihin". Poliittisesti vasemmistolta kuitenkin puuttuvat tulevaisuudenvisiot. Vain vihreät ovat luoneet politiikkaan uuden radikaalin teesin.

Relander peräänkuuluttaa "eettistä porvaristoa" ja sanoo kaipaavansa "nuhteettomia porvareita, vastuuntuntoisia kansalaisia", jotka ajaisivat työntekijöiden oikeuksia. Ihanneyhteiskunta "olisi pienten yritysten ja nuhteettomien porvareiden yhteiskunta. Tai sitten työläisten, jotka omistaisivat tuotantovälineet yhdessä."

Jouni Avelin