|
Kulttuurivihkojen elokuvakriitikoiden perinteiset valinnat edellisen
vuoden parhaiksi elokuviksi. Hirvenoja ja Ylinen ovat irti!
Maailman parhaat Top 20
Teksti: Eero Hirvenoja
4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (4 luni, 3 saptamani si 2 zile,
Romania 2007)
Romanialaisen elokuvan uuden polven ohjaajien kärkinimeksi nousseen
Christian Mungiun vain muutamassa viikossa kirjoittama riipaisevan
arkirealistinen draama on ollut maailmalla vuoden 2007 suurimpia
arvostelumenestyksiä, ja se on palkittu toistaiseksi muun muassa
Kultaisella palmulla sekä parhaan eurooppalaiselokuvan palkinnolla.
Ceausescun Romanian viimeisiin vuosiin 1980-luvun lopulle sijoittuvassa
tarinassa bukarestilainen opiskelijaneito (loistava Anamaria Marinca)
auttaa järjestämään ystävälleen (Laura Vasiliu) laittoman abortin. Tytöt
luottavat sinisilmäisesti lähimmäisen apuun, mutta joutuvat kohtaamaan
karun todellisuuden. Pitkistä otoksista rakentuva, hienoja
näyttelijäsuorituksia ja todenmukaista dialogia sisältävä elokuva
kouraisee syvältä.
I´m Not There (I´m Not There, USA/Saksa 2007)
Ohjaaja Todd Haynes on keksinyt omintakeisen tavan tehdä elokuva
monikasvoisen laulajan ja lauluntekijän Bob Dylanin elämästä kuvaamalla
tämän vaiheita kuuden erilaisen näyttelijän kautta. Legendan roolissa
nähdään esimerkiksi Cate Blanchett sekä afroamerikkalainen pikkupoika
Marcus Carl Franklin. Tuloksena on kerrankin erilainen elämäkertaelokuva,
joka välttää taitavasti lajityypin kliseet ja karikot.
Tarinan seuraamista edesauttaa, jos tuntee Dylanin elämää, tai pitää tämän
musiikista, mutta kumpikaan ei ole välttämätöntä. Mikään historian
oppitunti Haynesin elokuva ei ole, sillä se sisältää myös kuvitteellista
juoniainesta. Kenties arvoituksellisimmassa jaksossa Richard Gere
tulkitsee resuista lännenmies-muusikkoa, joka muistuttaa Dylanin Alias
-roolihahmoa Sam Peckinpahin elokuvasta Pat Garrett ja Billy the
Kid (1973). Kiehtovan subjektiivinen matka taiteilijasielun
syövereihin.
Sinä, elävä (Du levande, Ruotsi 2007)
Omintakeisista mainoselokuvistaankin tunnetun Roy Anderssonin ensimmäinen
pitkä ohjaustyö seitsemään vuoteen, ja vasta neljäs miehen koko
neljäkymmenvuotisella uralla. Tyylillisesti Toisen kerroksen
laulujen (2000) linjoilla jatkava ohjaaja kertoo pelkistetyn
tragikoomisia tarinoita elämän pienistä ja suurista
epäoikeudenmukaisuuksista tulkitsijoinaan koekuvausten kautta löydetyt
amatöörinäyttelijät, ja tallentajanaan liikkumaton kamera.
Yleisilme säilyy pääosin pessimistisenä, vaikka elokuva nostattaakin
moneen kertaan hymyn katsojan huulille. Alun vahva intensiteetti ei aivan
jaksa kantaa loppuun saakka, ja juonikuviot alkavat vähitellen toistaa
itseään. Lisäksi ei voi välttyä ajatukselta, että Andersson joiltain osin
vain kierrättää ylijäämäideoita edellisestä elokuvastaan. Silti erittäin
vahva työnäyte persoonalliselta ohjaajagurulta.
Häiden jälkeen (Efter brylluppet, Tanska/Ruotsi 2006)
Susanne Bierin ohjaamassa tanskalaisdraamassa menestyneellä bisnesmiehellä
(Rolf Lassgård) on taka-ajatuksia hänen kutsuessaan juhliinsa vaimonsa
entisen heilan (viimeisin Bond-roisto Mads Mikkelsen). Aluksi hieman
epäuskottavalta vaikuttava juoni selvenee loppua kohden traagisia
piirteitä saavassa, yllätyksellisessäkin elokuvassa, joka muistuttaa
ulkoisesti 1990-luvun dogma-elokuvia.
Lady Chatterley (Lady Chatterley, Ranska/Belgia 2006)
Vyötäröstä alaspäin halvaantuneen aatelisherran ikävystynyt aviovaimo
(Marina Hands) löytää sielunkumppanin alkuvoimaisesta metsänvartijasta
(Jean-Louis Coullo´ch) D. H. Lawrencen kohuromaanin onnistuneessa
adaptaatiossa, jonka ohjauksesta vastaa ensimmäistä kertaa nainen, Pascale
Ferran. Aistillinen suhde on kuvattu kauniin hillitysti sekä sensaatioita
vältellen, ja alkuteoksen poliittiset painotuksetkin ovat tarinassa
jäljellä. Valitettavasti vain pääparin välillä ei tunnu olevan kunnon
kemiaa.
Sunshine (Sunshine, Iso-Britannia/USA 2007)
Studio-olosuhteissa Lontoossa kuvattu komea tieteiselokuva, jossa
matkataan kohti aurinkoa tarkoituksena estää sen etenevä sammuminen. Danny
Boylen ohjaustyössä ekologinen sanoma ja uskonnollis-filosofiset
pohdiskelut yhdistyvät saumattomasti kauhuelementtejä sisältävään
psykologiseen draamaan. Juonen epäuskottavuuksista huolimatta yksi viime
vuosien ehdottomasti parhaita saavutuksia sci-fi -elokuvan saralla. Ei ole
miellyttänyt kaikkia tieteisfriikkejä - kenties juuri syvällisyytensä
johdosta.
Little Children (Little Children, USA 2006)
Todd Fieldin ajatuksekkaassa pikkukaupunkilaisdraamassa ruoditaan ihmisten
ennakkoluuloja ja kaksinaismoralismia. Kahta pääjuonta rinnakkain
kuljettavassa elokuvassa rakkaudettomassa avioliitossa elävä nuori nainen
(Kate Winslet) aloittaa Flaubertin Madame Bovaryn innoittamana
suhteen naapurin miehen kanssa, ja entinen poliisi vainoaa vankilasta
vapautunutta pedofilia. Winslet on totutun hyvä, samoin
seksuaalirikollista näyttelevä 1970-luvun lapsitähti Jackie Earl Haley.
Lions for Lambs (Lions for Lambs, USA 2007)
Robert Redfordin ohjaama draama edustaa nyky-Hollywoodin liberaalia
poliittista elokuvaa intellektuellisimmillaan. Polveilevassa tarinassa
sekalainen joukko ihmisiä - nousukasmainen republikaanipoliitikko,
idealistinen yliopisto-opettaja, kokenut tv-toimittaja, lahjojaan
haaskaava opiskelijapoika ja kaksi armeijaan värväytyvää nuorukaista -
ovat kukin merkittävien valintatilanteiden edessä. Kyse on siis
pohjimmiltaan meidän kaikkien henkilökohtaisista valinnoista ja niiden
seurauksista.
Paikoin ehkä hieman toteava elokuva päättyy perin epähollywoodilaiseen
tapaan kuin veitsellä leikaten. Siinä ei tuputeta mielipiteitä, vaan
haastetaan katsojat ajattelemaan itse. Eipä siis ihme, että taloudellinen
menestys jäi kotimarkkinoilla heikoksi.
Kultainen portti (Nuovomondo, Italia/Ranska 2006)
Palkitussa italialaiselokuvassa joukko köyhän sisilialaiskylän asukkaita
matkaa 1900-luvun alussa Yhdysvaltoihin aloittaakseen siellä uuden elämän.
Heille Amerikka näyttäytyy kertomusten ihmemaana, jossa mahdottomatkin
unelmat toteutuvat. Paikanpäällä karu totuus paljastuu, kun
maahanmuuttoviranomaiset eivät katsokaan suopeasti kaikkia saapujia.
Ohjaaja Emanuele Crialese yhdistelee kiehtovasti arkirealismia ja
fantastisia unijaksoja, minkä johdosta elokuva tuokin mieleen De Sican ja
Zavattinin Milanon ihmeen (1951).
Hetki lyö (Shi gan, Etelä-Korea/Japani 2006)
Melkein liiankin tuotteliaan, mutta heikoimmillaankin mielenkiintoisen Kim
Ki-dukin elokuvassa on aiheena plastiikkakirurgia, josta on tullut
Etelä-Koreassa jostain syystä suorastaan muoti-ilmiö. Rakkaustarinan
muotoon puettu draama sisältää loppua kohden hieman turhankin ilmeistä
hurskastelua aiheen tiimoilta, mutta ohjaaja onnistuu käsittelemään
minuuden pirstoutumista samalla tavalla palapelimäisen kiehtovasti kuin
aikanaan Polanski Vuokralaisessaan (1976).
Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima, USA/Japani 2006)
Kuvattuaan toisen maailmansodan loppuvaiheilla käydyn Iwo Jiman taistelun
voittajien näkökulmasta Isiemme lipuissa (2006), halusi ohjaaja
Clint Eastwood kertoa saman tarinan myös saarelle linnoittautuneiden
japanilaissotilaiden vinkkelistä. Intomieliset upseerit vaativat
pelokkaita alaisiaan vaalimaan vanhaa kunniakoodistoa, mutta viisas
kenraali (Ken Watanabe) ymmärtää, ettei toivottomassa tilanteessa kannata
turhaan uhrata ihmishenkiä.
Vanhoilla päivillään varteenotettavaksi elokuvantekijäksi kehittynyt
Eastwood kertoo pääosin japaninkielisenä toteutetun tarinan sujuvasti,
mutta elokuvassa esitetyt näkemykset urheudesta, uhrautumisesta ja
isänmaallisuudesta ovat osittain ristiriitaisia.
The Good Shepherd - Hyvä paimen (The Good Shepherd, USA 2006)
Robert De Niron toisessa ohjaustyössä valotetaan parhaimmillaan
tenhoavasti, joskin hieman valikoivasti tiedustelupalvelu CIA:n
syntyhistoriaa ja alkuvaiheita idealistisen agentin (Matt Damon) tarinan
kautta. Miehen ura on nousujohteinen, mutta jatkuva salailun ilmapiiri
heijastuu negatiivisesti ihmissuhteisiin ja perhe-elämään. Elokuva on
erinomaisesti roolitettu, mutta sivuosassa nähtävältä ohjaajalta on
puuttunut taito kertoa sanottavansa tiivistetysti.
Parfyymi - Erään murhaajan tarina (Perfume: The Story of a Murderer,
Saksa/Ranska 2006)
Saksalaisohjaaja Tom Tykwerin sovitus maanmiehensä Patrick Süskindin
romaanista (1985), jonka filmaamista myös Stanley Kubrick aikanaan
suunnitteli, todeten sen mahdottomaksi tehtäväksi.
1700-luvun Ranskassa äärettömän tarkan hajuaistin omaava orpo nuorukainen
(uusi kasvo Ben Whislaw) surmaa joukoittain nuoria naisia, ja säilöö
näiden tuoksut luodakseen täysin vastustamattoman hajuveden. Elokuva ei
ole särötön, mutta joka tapauksessa mielenkiintoisen absurdi ja vulgääri
tapaus lopun joukko-orgioineen ja ihmissyönteineen kaikkineen.
The Simpsons Movie (The Simpsons Movie, USA 2007)
Hartaasti odotetussa kokopitkässä Simpsonit-piirretyssä juonikaava
on perimmiltään tuttu lukuisista sarjan jaksoista: Homer mokaa pahemman
kerran, ja joutuu ponnistelemaan voittaakseen perheensä ja kaupunkilaisten
luottamuksen puolelleen. Päähuomio on tällä kertaa ajankohtaisissa
ympäristöasioissa, kun keltaisen perheen kotikaupunki Springfield
julistetaan koko USA:n saastuneimmaksi, ja eristetään muusta maasta.
Neljänsadan tv-episodin jälkeen tuoreet ideat ovat luonnollisesti kiven
alla, mutta yksittäiset vitsitkin jaksavat kannatella loppua kohden
hivenen junnaavaa tarinaa. Lopputulos onkin vähintään kelvollinen, ja
ilman muuta nautinnollisempaa katsottavaa kuin esimerkiksi Disney/Pixarin
liukuhihnalta tehdyt, sieluttomat animaatiot.
Persepolis (Persepolis, Ranska 2007)
Iranilais-ranskalaisen Marjane Satrapin palkittu omaelämäkerrallinen
sarjakuva-albumi on kääntynyt sujuvasti elokuvaksi, jonka kuvailmaisu
eroaa rajusti amerikkalaisanimaatioista. Satrapi on vastannut myös
elokuvan ohjauksesta yhdessä Vincent Paronnaudin kanssa.
Pohjimmiltaan universaali tarina kertoo nuoren tytön kasvutarinan ensin
shaahin ja sitten Khomeinin hallitsemassa Iranissa; näistä kahdesta
vaihtoehdosta jälkimmäinen näyttäytyy elokuvassa hieman pienempänä pahana.
Kulttuurillisia ja uskonnollisia eroja islamilaisen maailman ja Euroopan
välillä päästään puntaroimaan päähenkilön muuttaessa teini-ikäisenä
asumaan Ranskaan. Satrapi pyrkii olemaan jatkuvasti kovin itsekriittinen,
mutta tarinassa ei onnistuta välttymään tietyltä omahyväiseltä
kaikkitietävyydeltä. Ääninäyttelijöinä kuullaan muun muassa Catherine
Deneuvea, Danielle Darrieux´ta ja Marjane Satrapin roolissa ensimainitun
tytärtä Chiara Mastroiannia.
Sovitus (Atonement, Iso-Britannia/Ranska, 2007)
Keskimääräistä mielenkiintoisemmassa brittiepookissa menestynyt kirjailija
(Vanessa Redgrave) pyrkii sovittamaan pikkutyttönä 1930-luvulla tekemänsä
vääryyden kirjoittamalla siitä vanhoilla päivillään romaanin. Jane
Austenin sekä Brontën sisarusten lievästi feministisen nyyhkydraaman
perinnettä jatkavan elokuvan näppärästi rakennettu ja koskettavakin juoni
avautuu vasta loppua kohden. Joe Wrightin ohjaama elokuva on ollut
kriitikoiden suurimpia suosikkeja kevään palkintogaalarupeaman
kynnyksellä.
We Own the Night (We Own the Night, USA 2007)
New Yorkin poliisin tunnuslauseen mukaan nimetyssä rikoselokuvassa
kapinallinen poliisin poika (Joaquin Phoenix) joutuu valitsemaan lain
oikean ja väärän puolen välillä, kun miehen venäläiset ?ystävät? uhkaavat
hänen isänsä (Robert Duvall) ja tämän jalanjälkiä seuranneen kuopuksen
(Mark Wahlberg) henkeä.
Ohjaaja-käsikirjoittaja James Gray on kertonut ottaneensa tarinaan mallia
Shakespearen näytelmästä Henrik IV, mikä tuo kiinnostavia tasoja
muuten hieman kaavamaiselta vaikuttavan, asetelmia myös antiikin
draamoista lainailevan elokuvan tulkintaan. Onnistuneempi kuin niinikään
venäläismafiaa sivuava David Cronenbergin Eastern Promises.
Control (Control, Iso-Britannia/Australia 2007)
Mielipiteitä puolesta ja vastaan musiikkivideoiden ohjaajana herättänyt
hollantilaissyntyinen Anton Corbijn on tehnyt suhteellisen kiinnostavan,
joskin hyvin perinteisen elämäkertaelokuvan kulttisuositun 70-luvun
manchesterilaisyhtye Joy Divisionin vain 23-vuotiaana oman käden kautta
kuolleesta, kompleksisesta laulusolistista Ian Curtisista (Sam Riley).
Kauniin melankolisissa mustavalkoväreissä kuvattu tarina toimii
kiitettävästi nuoren miehen angstikuvauksena, mutta elokuvan huumori
tuntuu väkinäiseltä. Näyttelijäkaartista kohoaa odotetusti ylitse muiden
Curtisin ensimmäistä vaimoa näyttelevä Samantha Morton.
Orpokoti (El orfanato, Espanja/Meksiko 2007)
Juan Antonio Bayonan visuaalisesti näyttävä kauhufantasia on Guillermo del
Toron tuottama, ja elokuva muistuttaakin tämän ohjaamaa Panin
labyrinttia. Tarinassa vanhaan orpokotiin asettuneen pariskunnan
adoptiopoika katoaa mystisesti, ja äiti on valmis äärimmäisiin keinoihin
löytääkseen tämän.
Lapsinäyttelijöiden käyttö ja elokuvassa hyödynnetyt säikyttelykeinot ovat
tuttuja monista viime vuosien ja vuosikymmenten kauhuhiteistä, mutta tällä
kertaa toteutus on tavanmukaista omaperäisempi. Lisäksi Bayonan visio
äidinrakkaudesta on huomionarvoinen.
Kultaisen kukan kirous (Man cheng jin dai huang jin jia, Hong
Kong/Kiina 2006)
Ohjaaja Zhang Yimoun ja näyttelijätär Gong Lin ensimmäinen yhteinen
elokuva 11 vuoteen on komeasti ylöspantu, mutta jossain määrin
ulkokultainen 900-luvulle sijoittuva historiallinen toimintadraama
Tang-dynastian aikaisista hovijuonitteluista.
Tarinassa tavoitellaan Shakespearen tragedioiden ulottuvuuksia, ja siinä
onkin selviä viitteitä Kuningas Leariin. Oopperamainen toteutus
puolestaan tuo mieleen Eisensteinin Iivana Julman. Auktoriteetteja
vastaan on hyödytöntä taistella, tuntuu Zhang haluavan elokuvallaan sanoa.
Vaikuttaakin entistä ilmeisemmältä, että tästä niin sanotun 5. sukupolven
elokuvatekijöiden entisestä kapinallisesta on tullut vanhemmiten Kiinan
hallinnon kuuliainen lempilapsi.
Vuoden 2007 parhaat ensi-illat
Teksti: Turkka Ylinen
Inland Empire
David Lynchin uusin teos on sinänsä ohjaajalleen tyypillinen elokuva, että
siitä on vaikea sanoa mitään varmaa ? mutta sen kiehtovuutta ja kuvan ja
äänen voimaa on mahdoton sivuuttaa olankohautuksella. Elokuva tuo paikoin
mieleen perinteisesti modernin taiteen museoiden seinille heijastettavat
videotaideteokset, ja sen digiaikaan isketty pikselöitynyt kuva
vähintäänkin hämmentää elokuvateatterissa. Tautologian uhallakin on joka
tapauksessa todettava, että Lynch on aikamme suuria taiteilijoita, ja
Inland Empire ehdottomasti mielenkiintoisinta, mitä elokuvataiteen saralla
tapahtui vuonna 2007.
4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää
Cannesin kultaisen palmun voittajat tuntuvat usein jostain syystä hieman
laimeammilta elokuvilta kuin esimerkiksi Grand Prix -palkitut, mutta viime
vuoden romanialainen voittaja järisyttää ytimiä myöten. Christian Mungiun
teos toimii kaikilla osa-alueilla: se on teknisesti hallittu, valaistuksen
ja kuvauksen nyanssit ovat huikeita, ja yksinkertainen tarina kuvaa
aikaansa ja paikkaansa täydellä osumatarkkuudella. Elokuva kertoo myös
hyytävällä tavalla siitä, millaista on olla nuori ja kohdata vaikeuksia ?
ja kenties selviytyä niistä.
Zodiac
David Fincherin uusin elokuva oli ehkä pettymys uutta Seitsemää
(1995) odottaneille, sillä Zodiac on sarjamurhaajaelokuvana hyvin
epäsarjamurhaajaelokuvamainen. Fincherin fokuksessa on tällä kertaa
pikemminkin murhien luoma yhteisöllinen ja henkilökohtainen vaikutus, joka
elokuvan päähenkilöillä alkaa lähentyä pakkomiellettä, kuin itse murhaaja.
Zodiac tarjoaa myös poikkeuksellisen tyylikkäästi rakennettua
ajankuvaa 1970-luvun San Franciscosta.
Control
Joy Division -yhtyeen laulajan Ian Curtisin 23-vuotiaana tekemä itsemurha
on elänyt tarinoissa ja saanut myyttiset mittasuhteet, mutta Anton
Corbjinin elokuva kertoo jutun arkisemmalla tavalla. Controlin
mustavalkoinen kuvaus 1970-luvun ankeasta Manchesterin
teollisuuskaupungista ja Curtisin sisäinen kamppailu kahden naisen välillä
ja epilepsian kanssa tuovat vahvasti mieleen brittiläisen kitchen sink
-elokuvan estetiikan, mitä lomittuu hienosti Joy Divisionin musiikkiin.
2 päivää Pariisissa
Näyttelijätär Julie Delpyn esikoisohjaus on viehättävällä tavalla
vaatimaton romanttinen komedia, joka luotaa myös Ranskan ja Yhdysvaltojen
välistä kulttuurista kuilua. Elokuva ratsastaa paikoin tylsillä
stereotypioilla, mutta osuu usein maaliinsa ja viihdyttää kauttaaltaan.
Sitä paitsi kuten Pariisin kävijät hyvin tietävät, jotkut kliseet pitävät
paikkansa hämmästyttävän tarkasti.
The Fountain
Tuskin Darren Aronofskyltä (Pi, Unelmien sielunmessu) odotettiin
mitään kovin konstailematonta valtavirran fantasiaelokuvaa, mutta vuodesta
2002 saakka vireillä ollut The Fountain hämmästytti
tuotantoyhtiöitään sen verran, että valmiin elokuvan levitys oli vaikeaa
ja myös dvd-julkaisun kanssa on käyty hurjaa kädenvääntöä. The
Fountain on ohjaajansa hienoin, hallituin teos ja silti jollain tapaa
mystinen, ulottumattomissa oleva, ja se vaatii ehdottomasti useamman
katsomiskerran. Elokuva on haastava monella tapaa, jo visuaalisesti, sillä
se näyttää paikoin vanhalta b-luokan science fiction -elokuvalta, paikoin
joltain aivan ennennäkemättömältä.
Sinä, elävä
Roy Anderssonin neljäs pitkä elokuva on tavallaan sisarteos vuoden 2000
Toisen kerroksen lauluja -elokuvalle. Sinä, elävä on
kuitenkin hauskempi ja keveämpi, mutta silti sen emotionaalinen paletti
tuntuu hitusen laajemmalta. Teos säväyttää jo pelkällä visuaalisella
ilmeellään: Anderssonin tarkkaan harkitut ja hiotut kompositiot ja
värisävyt luovat maagisen ilmapiirin, oman maailmansa.
I'm Not There
"Dylanologia" on jo miltei oma tieteen- ja taiteenlajinsa, ja tässä
vihdoin alan perustava fiktioelokuva, tavallaan jatkumona Martin Scorsesen
koostamaan vuoden 2005 dokumenttiin No Direction Home. Fokuksessa
on siis Bob Dylan, tai pikemminkin kahdeksan hahmoa, jotka edustavat
Dylanin myyttistä hahmoa eri elämänvaiheissa ? yhdenkään nimi ei
kuitenkaan ole Dylan, eivätkä kaikki ole edes muusikoita. Kaiken kaikkiaan
kiehtova ja taitavasti rakennettu elokuva, vaikka muutama turhan
alleviivaava kohtaus olisi voitu karsia pois, esimerkiksi kun 1960-luvun
lopun sähköistynyt Dylan bändeineen ampuu folk-yleisöään konekiväärein.
Pointti tulisi kyllä selväksi vähemmälläkin.
The Queen
Stephen Frearsin elokuvan lähtökohdat ovat kutkuttavat, vaikkei olisikaan
erityisen kiinnostunut Englannin hovin edesottamuksista. Teosta voikin
katsoa sinänsä universaalina vieraantumisen kuvauksena ? kuinka
kuningatar, ihminen hänkin, yrittää päästä kosketuksiin jonnekin
hävittämänsä maailman kanssa.
Grindhouse: Death Proof
Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin Grindhouse-projektin jako
Yhdysvaltojen ulkopuolella kahtia oli paha pettymys monelle elokuvaa
odottaneelle. Erityisen harmissaan on syytä olla kokonaisuuteen kuuluvien
kuvitteellisten trailerien hävittämisestä (Suomessa nähtiin vain yksi
viidestä). Erikseen julkaistuista elokuvista Tarantinon Death Proof on
parempi, eksploitaatioelokuvan ylösnousu ja läpeensä tarantinomainen
huonon elokuvan ylistys.
Hetki lyö
Eteläkorealainen Kim Ki-duk on vastuussa monesta viime vuosien parhaimpiin
kuuluvasta elokuvasta (esimerkiksi Viisi vuodenaikaa ja
Rautakolmonen). Tuotteliaan ohjaajan uusin teos käsittelee
plastiikkakirurgian kautta Ki-dukin tuttuja teemoja kuten pakkomielteistä
rakkautta, identiteetin häilyvyyttä ja inhimillistä kommunikaatiota.
Elokuva ei lukeudu tekijänsä parhaimpiin, mutta nousee silti ehdottomasti
vuoden vaikuttavimpien elokuvien joukkoon.
Fur
Fur kertoo hyvin kuvitteellisen tarinan siitä, kuinka
valokuvataiteilija Diane Arbusista tuli valokuvataiteilija. Monet
Arbus-fanit eivät sulattaneet elokuvan ottamia vapauksia, eikä sitä
välttämättä pidäkään katsoa varsinaisena kuvauksena Arbusista, vaan
pikemminkin aikuisten fantasiasatuna ja hyvin omituisena
rakkauskertomuksena. Nicole Kidman sopii hienovaraiseen Arbusin rooliin,
mutta karvainen Robert Downey jr. varastaa shown.
The Last King of Scotland
Forest Whitakerin ilmiömäinen roolisuoritus Idi Aminina on Kevin
Macdonaldin elokuvan parasta antia. Afrikkalaisen lähihistorian kuvauksena
Last King of Scotland on kuitenkin hieman yksipuolinen, ja mutkia
vedetään suoriksi siellä täällä. Painostava tunnelma pysyy silti hyvin
yllä ja muuttuu vaivihkaa yhä painajaismaisemmaksi.
Yhden tähden hotelli
Kaikesta mediahuomiosta ja hypetyksestä huolimatta vuosi oli kotimaisen
elokuvan kannalta jälleen aika karua katseltavaa. Ainoana valopilkkuna
pääsi teatterilevitykseen asti Ari Matikaisen sympaattinen
dokumenttielokuva Jorma Kääriäisestä ja Agents-yhtyeestä. Dokumentti
seuraa Kääriäisen levytysmatkaa Memphisin Sun Studiolle ja luotaa
suomalaisen miehen sielunmaisemaa syvällisemmin kuin vuoden kotimaiset
fiktioelokuvat yhteensä.
Medusan sinetti
Paul Greengrass tuntuu jälleen tekevän parempaa Jason Bourne -elokuvaa
kuin alkuperäisen Medusan verkon (2002) ohjaaja Doug Liman.
Medusan sinetti on jatkuvassa kramppimaisessa liikkeessä,
käsivarakamera heiluu ja leikkaus on armotonta, kouristuksenomaista ja
koukuttavaa. Kuten muutkin Bourne-sarjan elokuvat, Medusan sinetti
vetoaa agenttitoiminnasta ja suurkaupunkien läpi juoksusta
eskapisminsa hakeville, eikä elokuvassa yritetäkään mennä sen syvemmälle.
Suomen parhaat Top 5
Teksti: Eero Hirvenoja
Miehen työ
Aleksi Salmenperän tragikomediassa työttömäksi jäänyt mies (Tommi Korpela)
ryhtyy perheeltään salaa seksiyrittäjäksi. Uusi työ osoittautuu fyysisesti
ja ennen kaikkea henkisesti odotettua hankalammaksi, eivätkä valheelliset
kulissit pysy pystyssä loputtomiin. Vain hetkittäin tyhjäkäynnistä kärsivä
arkidraama pitää otteessaan. Vuosikymmenen parhaisiin kotimaisiin
lukeutuva elokuva kestää myös kansainvälisen vertailun.
Musta jää
Nelikymppinen aviovaimo saa tietää miehensä pettävän häntä nuoremman
naisen kanssa, ja ujuttautuu väärän henkilöllisyyden turvin tämän elämään.
Seuraa kahden voimakastahtoisen naisen välinen henkien taistelu. Petri
Kotwican kovasti kehutussa psykodraamassa häiritsevät muutamat juonelliset
epäuskottavuudet, minkä vuoksi elokuva vaikuttaa osin
viimeistelemättömältä ja kompromissihenkiseltä. Outi Mäenpää ja Ria Kataja
tekevät pääosissa kieltämättä mallikasta työtä, mutta keskeisiä
miesrooleja näyttelevät Ville Virtanen ja (erityisesti) Martti Suosalo
ovat hetkittäin pahasti eksyksissä, kenties käsikirjoituksen painotuksista
johtuen.
Suden vuosi
Virpi Hämeen-Anttilan palkittuun romaaniin perustuvassa tarinassa kaksi
yksinäistä sydäntä löytävät toisensa, kun epilepsiaa sairastavan
opiskelijatytön (Krista Kosonen) ja työhönsä liiaksi uppoutuneen
kirjallisuustutkijan (Kari Heiskanen) ystävyys syvenee ympäristön
järkytykseksi ei-platoniselle tasolle.
Juoni on sinänsä mielenkiintoinen, joskin se pohjimmiltaan - vanhemman
miehen ja nuoren naisen rakkaustarina akateemisissa kulisseissa -
muistuttaa kliseistä ranskalaiselokuvaa. Viime aikoina julkisuudessa
rypeneen Olli Saarelan ohjaama elokuva on ilmeisen kunnianhimoinen, mutta
lopputulos on lähinnä pinnallinen ja tekotaiteellinen, mitä vain korostaa
Tuomas Kantelisen mahtipontinen score.
Colorado Avenue
Claes Olsson on ohjannut Lars Sundin romaanien pohjalta suureellisen,
eeppistä kerrontaa tavoittelevan filmatisoinnin, jossa liikutaan melko
sujuvasti eri aikatasojen sekä Yhdysvaltojen ja ruotsinkielisen Pohjanmaan
välillä. Sukupolvien kuilua ja anteeksiantamisen vaikeutta käsittelevässä
elokuvassa puolustetaan yksityisyrittäjyyttä. Suomenkieliselle yleisölle
aiemmin melko tuntematon Birthe Wingren vakuuttaa pääroolissa.
Sooloilua
Kohtalaisen mutkattomasti etenevä parisuhdekomedia, jossa nuori toimittaja
(Saija Lentonen) ja naistenmiehen maineessa oleva kapellimestari
(Kari-Pekka Toivonen) laittavat hynttyyt yhteen. Katja Kallion omasta
kirjastaan käsikirjoittama elokuva sisältää runsaasti pikkunäppärää
dialogia, joka on kuitenkin pidemmän päälle lähinnä rasittavaa. Kristiina
Elstelä on hyvä omapäisenä anoppikandidaattina, mutta muuten kohokohdat
ovat aika vähissä. Vuoden paras kotimainen esikoisohjaus (Lauri Nurkse)
kuitenkin.
Share
| 
