1970-luvun kohuelokuvia dvd:llä

Michael Ciminon yksittäiseksi merkkiteokseksi olosuhteiden puristuksessa jäänyt Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, 1978) on säilyttänyt tehokkuutensa ja koskettavuutensa. Vietnam-elokuvien tulvaa edeltänyt elokuva on erityisen vahva kuvatessaan pennsylvanialaisen pikkukaupungin mentaliteettia sellaisena kuin se näyttäytyy nuorille, huolettomille miehille ennen Miken (Robert De Niro), Nickin (Christopher Walken), ja Steven (John Savage) sotaretkeä.

Vietnam nähdään paikkana, jonne yksi sukupolvi kadotti viattomuutensa. Kotiinpaluu ei mene putkeen oikein kenelläkään. De Niron Mike selviää sodasta ulkoisesti parhaiten. Hän kasvaa sotasankariksi, mutta kotiinpalatessa pienyhteisön idylliä on enää mahdoton tavoittaa. Eräässä avainkohtauksista, Steven hääjuhlan yhteydessä, muutamaa päivää ennen Vietnamia, Nick hehkuttaa Mikelle: "Kuulostaa hullulta, mutta rakastan tätä kaupunkia." Tieto tulevasta tragediasta kouraisee ikävästi.

Veteraanien vaikeasta sopeutumisesta on sittemmin tullut yksi Vietnam-leffojen kliseistä. Ciminon käsittelytapa on kuitenkin oivaltava. Kauriinmetsästäjä ei syyllistä ketään. Ongelmallisemmaksi voisi nähdä sotaelokuvalle kovin perinteisen viholliskuvan. Vietkongin sissit on kuvattu epäinhimillisinä, persoonattomina raakalaisina. Ymmärrän hyvin, että tarkoitus on ollutkin tarkkailla nimenomaan pienen, vieraaseen, helvetilliseen ympäristöön joutuvan miesporukan elämän pirstoutumista. Silti toisen näkemisessä vain "olosuhteena", jota vasten oma psyyke punnitaan ei 1970-luvullakaan enää ollut mitään uutta.

Kauriinmetsästäjän päähenkilöistä kuitenkin välittää edelleen. Venäläisen ruletin ympärillä pyörivät kohtaukset ovat kiduttavia.

Rautaristi (Cross of Iron, 1977) ei kuulu Sam Peckinpahin elokuvista arvostetuimpiin. Se on kuitenkin varsin jäntevä sotaelokuva. Se kuvaa Saksan armeijan epätoivoista vetäytymistaistelua itäisellä rintamalla, vuonna 1943. Sankariksi nousee James Coburnin esittämä korpraali Steiner. Tämä ei, kuten ei filmissä kovin moni muukaan, piittaa natsien ideologiasta tai preussilaisesta sotakomennosta. Steineria kiinnostaa vain omien, rintamalla rakkaiksi tulleiden miestensä selviytyminen.

Peckinpahin saksalaiset eivät muutenkaan ole mitään Hitlerin halukkaita pikku teloittajia. Sodassa kiinnostaa selviytymisen lisäksi vain oma kunnia. Steinerin vastavoimaksi nouseva kapteeni Stransky tavoittelee rautaristiä, mutta on toivoton pelkuri. Henkilöhahmot ovat enemmän tyyppejä kuin ihmisiä - mukaan lukien Stranskyn kanssa liittoutuva Triebig, jonka hahmossa on hiukan tympeästi yhdistetty homoseksuaalisuus ja petturuus.

Rautaristin oleellisimpana antina pitäisin kuitenkin Peckinpahin järjestelmällisen pasifistista, sodan kauhuja piilottelematonta otetta. Raju, mutta tyylitelty väkivalta tavaramerkkihidastuksineen etäännyttää kerrontaa realismista. Saman suuntaisesti, joskin esteettisesti arveluttavammin toimii monikansallisen näyttelijäkaartin saksaa markkeeraava natsiaksentilla solkattu englanti.

Vuonna 1979 valmistunut Caligula oli aikansa kohutuimpia elokuvia. Se on antiikkispektaakkelia 70-lukuisen taide-elokuvan estetiikkaan ja pornografiaan ronskin eksploitatiivisessa hengessä naittava puistattava tekele. Bob Guccionen ja Giancarlo Luin ohjaamaksi merkitty elokuva joutui aikanaan sensuurin kynsiin, ja on vasta nyt julkaistu leikkaamattomana.

2,5-tuntisessa Caligulassa onkin sitten kestämistä. Pyrkimys on ainakin näennäisesti kuvata totalitaarisen järjestelmän mahdollistamia surrealistisia kauhuja jonkun Pasolinin tai Fellinin hengessä, mutta mikään Sodoman 120 päivää ei Caligula totisesti ole. Paheilla, mielikuvituksellisella väkivallalla ja seksillä mässäillään perin epäanalyyttisesti.

Mikä parasta, Penthousen rahoilla operoinut tuottaja Guccione palkkasi kuvausten päätyttyä alastonmalleja ylimääräisiin pornokohtauksiin. Ne lisättiin elokuvaan muun muassa käsikirjoittaja Gore Vidalin, ohjaaja Tino Brassin ja varsinaisen näyttelijäkaartin tietämättä. Efekti on melko puistattava. RaaŽan väkivallan lomassako olisi tarkoitus vielä kiihottuakin?

Kellopeli appelsiinista tuttu Malcolm McDowell tekee joka tapauksessa nimiroolissa parhaansa. Ja kyllä Caligulassa ajoittaista kiehtovuutta ilmeisen camp-naurun ohitsekin on. Absurdeimmin ylivedetyt kohtaukset, kuten keisarin olematon "sotaretki" Britanniaa vastaan tai huomattavan suurisuuntainen teloituskone jäävät kyllä mieleen. Tässä elokuvassa ei ainakaan sievistellä!