|
Viikon uutuuselokuvissa seikkailevat hullunkurinen perhe
Yhdysvalloista sekä ohjaaja Stanley Kubrickina esiintyvä brittimies.
Päivänsäteitä ja rajatapauksia
Sideways, Broken Flowers ja Todd Solondzin elokuvat
kohtaavat Tenenbaumsit ja Simpsonit! Tuloksena on perhedraaman ja road
movien yhdistelmä Little Miss Sunshine, riemastuttava ja
traaginenkin tarina keskiluokkaisen amerikkalaisperheen vaiherikkaasta
viikonlopusta.
Ulospäin kyseessä vaikuttaisi olevan oikea malliperhe, mutta pinna alla
kuohuu, ja kaikilla perheenjäsenillä tuntuu olevan eriasteisia
vaikeuksia selvitä arjestaan. Isä Richard Hoover on jäänyt työttömäksi
ja yrittää saada julkaistuksi "sarasvuolaista" elämänkasvatusopastaan,
äiti Sherylillä on jatkuvasti pinna kireällä, lentäjän uralle tähtäävä
teini-ikäinen Dwayne on tehnyt vaitiololupauksen, ja alakouluikäinen
Olive ihailee ylettömästi missejä. Perheeseen kuuluvat lisäksi viriili
isoisä sekä itsemurhayrityksestään toipuva perheen äidin veli,
elämässään moneen kertaan pettynyt Proust-tutkija. Äiti ja tytär
lienevät lopulta perheen selväjärkisimmät tapaukset, joten tilanne on
tässä mielessä hieman sama kuin Simpsoneissa. Hooverin perheestä
on löydettävissä vastineet Margen ja Lisan lisäksi myös Bartille,
Lisalle ja isoisä-Simpsonille. Kommelluksetkin ovat lähes samaa luokkaa
kuin tv:n keltaisella perheellä.
Kun Olive saa takaportin kautta mahdollisuuden osallistua alle
10-vuotiaille tarkoitettuun missikisaan, päättävät Hooverit kerrankin
tempautua irti ankeasta arjesta, ja lähteä viikonloppumatkalle
Kaliforniaan. Matka taittuu vaivalloisesti ikälopulla minibussilla, joka
joudutaan aina työntämään käyntiin kun pari ensimmäistä vaihdetta eivät
toimi. Matka ei suju kommelluksitta eikä perheriidoilta vältytä, ja
kaiken kukkuraksi isoisä nukkuu pois motellissa vietetyn yön aikana.
Lopulta paikanpäällä Olive eroaa muista kilpasiskoistaan, viimeisen
päälle stailatuista nukkelapsista jo tavanomaisemmalla ulkonäöllään, ja
viimeistään esityksellään kilpailun kykyosuudessa. Siinä Hooverin
perheen kuopus suorittaa edesmenneen Rick Jamesin 80-luvun hitin
Super Freakin säestyksellä tanssiesityksen, joka saa suurimman
osan paikallaolijoista haukkomaan henkeään ja poistumaan katsomosta
närkästyneinä kesken kaiken. Elokuvassa Kalifornia ei esittäydykään
aivan niin vapaamielisenä kaupunkina kuin sen maine antaisi odottaa.
Jos moralisointi sallitaan, niin on vaikea kuvitella että tuollaiset
suorastaan groteskeilta tapahtumilta vaikuttavat pikkutyttöjen
missimittelöt voisivat tyydyttää muiden kuin voitonnälkäisten vanhempien
tai pedofiilien mielihaluja. Voi vain arvailla, minkälainen tulevaisuus
odottaa tyttöä, joka jo noin varhaisessa iässä opetetaan käyttäytymään
ja pukeutumaan kuin aikuiset. Hieman sama tilanne on
lapsinäyttelijöillä, joilla heilläkään ei käytännöllisesti katsonen ole
mahdollista viettää normaalia lapsuutta. Aika näyttää onnistuuko Olivea
elokuvassa taiten esittävä Abigail Breslin välttämään Hollywoodin
moninaiset houkutukset, jotka ovat koituneet niin monen lupaavan
juniorinäyttelijän kohtaloksi.
Tämän vuoden Sundance-festivaaleilla ensiesitetty ja sittemmin
yllätyshitiksi lippuluukuilla osoittautunut Little Miss Sunshine
on hieman ilkikurisella tavalla hyvän mielen elokuva. Siinä ei sorruta
kaavamaisiin ratkaisuihin eikä se pyri kosiskelemaan katsojia. Tarina on
paikoin raadollinenkin, joskaan ei aivan samassa mittakaavassa kuin
esimerkiksi Solondzin elokuvissa. Teiniangstin kuvauksenakin se on
tavallisuudesta poikkeava. Perheen poika Dwayne kommunikoi muiden kanssa
vain paperilapuille raapustamilla mielipiteillään, joista hänen
maailmankatsomuksensa kiteyttää parhaiten lause "vihaan kaikkia".
Useimmitenhan angloamerikkalaisissa teinikuvauksissa aiheet pyörivät
deittailun, seksin ja muotikuteiden ympärillä. Hieman yllättäen
tarinasta löytyy myös pohjimmiltaan konservatiivista ydinperheen
suitsutusta, mutta joka tapauksessa kyseessä on raikas ja epäsovinnainen
perhekuvaus, ei mikään koko perheen elokuva.
Yksi Little Miss Sunshinen parhaita puolia on, että siinä
irvaillaan pilke silmäkulmassa Sarasvuon, Saarisen ja Bjurströmin
tapaisille oman elämänsä sankaruudesta ja positiivisen
elämänasenteen tärkeydestä saarnaaville ylipapeille. Jos yrittää olla
positiivinen vaikka väkisin, on tuota kautta saavutettu ulkokultainen
elämänasenne kuin missien hymy: teeskenneltyä.
Elokuvan ohjauksesta vastaavat aikaisemmin musiikkivideoiden tekijöinä
ansioituneet Jonathan Dayton ja Valerie Faris, joille tämä
on ensimmäinen kerta pitkän näytelmäelokuvan ohjaajina.
Musiikkivideopuolelta kannuksensa hankkineiden elokuvantekijöiden
yritykset pitkän fiktioelokuvan parissa ovat yleensä kauttaaltaan
epäonnistuneita, joten Little Miss Sunshine on tätäkin taustaa
vasten positiivinen yllätys, ja ehdottomasti yksi vuoden parhaita
elokuvia.
* * * ½
Nimeni on Stanley... Stanley Kubrick
Lontoo joskus viime vuosikymmenen lopulla: yleensä yksityisyyttään
tarkoin varjellut legendaarinen elokuvaohjaaja Stanley Kubrick
bongataan eri yhteyksissä kaupungin kantapaikoissa solmimassa kontakteja
niin silmäätekeviin kuin taviksiinkin. Onko tämä voinut olla totta? No
ei aivan, sillä kyseessä olikin Kubrickin nimissä esiintynyt
viisikymppinen brittiluuseri Alan Conway.
Tämän lähes uskomattoman tositarinan innoittamana on mestariohjaajan
entinen työtoveri Brian W. Cook ohjannut tragikomedian Colour
Me Kubrick, joka on yksi mahdollinen tulkinta Conwayn (elokuvassa
John Malkovich) aikanaan maailmalla uutiskynnyksen ylittäneestä
tarinasta. Vaikka mies ei tosiasiassa muistuttanut ulkonäöltään lainkaan
Kubrickia, onnistui hän huiputtamaan lukuisia hyväuskoisia. Väärän
henkilöllisyyden turvin Conway saikin huijattua itselleen ravintoloista
lukuisia drinkkejä sekä hienoja aterioita, ja lisäksi hän sai nauttia
täysihoidosta hienoimmissa luksushotelleissa. Muihin hänen
saavuttamiinsa luontaisetuihin kuuluivat yhteiset lemmenhetket
perättömillä lupauksillaan viettelemiensä nuorten miesten kanssa.
Conway tuli näin tietäen tai tietämättään noudattaneeksi vanhaa
totuutta, jonka mukaan ihmiset uskovat valheita aina paremmin, jos ne
ovat mahdollisimman räikeitä. Tämänhän ovat poliitikot tiedostaneet jo
aikapäiviä sitten. Conwayn juttuja haluttiin uskoa, vaikka hän ei
tiennyt Kubrickista juuri mitään, saati edes nähnyt tämän elokuvia.
Loputtomiin Conway ei toki onnistunut ihmisiä hämäämään. Lehdistö sai
vihiä miehen oikeasta identiteetistä, ja pian tämän jälkeen
skitsofreenikoksi julistettu raukka passitettiin suljetulle osastolle.
Ettei vaan mies olisi vielä kerran onnistunut huijaamaan useimpia, sillä
tällä tavoin hän välttyi kaikilta syytteiltä. Kaiken lisäksi Conway
lähetettiin hoitoon julkkiksille tarkoitettuun ykkösluokan "lataamoon"
Italian lämpöön. Kaikki kiva loppuu kuitenkin aikanaan, sillä Conway
menehtyi sydänvaivoihin jo vuonna 1998. Edelleen kiistellään siitä,
oliko hän vain huijari vai skitsofreenikko, ja täten tautinsa uhri.
Cookin elokuvassa kallistutaan ensi mainitun vaihtoehdon puoleen.
Malkovich roolisuoritus Conwayna on traagisella tavalla hauska, ja hän
suoriutuu tehtävästään rautaisella ammattimiehen rutiinillaan. Paikoin
mies tosin vetää roolinsa niin yli, että kyse vaikuttaa pikemminkin
olevan vain karikatyyrisestä homotulkinnasta. Elokuvassa hänellä on
käytössään uskomaton valikoima toinen toistaan mauttomampia, yleensä
pinkkejä vaatekokonaisuuksia.
Conwayn tapaus oli myös mainio osoitus siitä, mistä kaikista etuuksista
voi päästä nauttimaan olemalla kuuluisa ? tai vain teeskentelemällä
sellaista. Vain tieto siitä, että jollakulla on rahaa ja/tai
vaikutusvaltaa, vaikka ilman suoranaista näyttöäkin asiasta, avaa ovia
paikkaan kuin paikkaan. Tämän toki oivalsi Mark Twain jo
1800-luvun lopulla kirjoittamassaan lyhytkertomuksessa The One
Million Pound Note eli Miljoonan punnan seteli. Siinä Lontooseen
matkustaneelle rahattomalle amerikkalaisturistille luovutetaan
vedonlyönnin johdosta miljoonan punnan arvoinen tosite. Kun tieto tästä
leviää, alkavat ihmiset käyttäytyä kumman hövelisti miestä kohtaan, ja
tämä onnistuu elämään herroiksi kokonaisen kuukauden ajan käyttämättä
lainkaan rahaa. Tarinasta on myös tehty vuonna 1953 valmistunut,
Gregory Peckin tähdittämä brittikomedia. Twainin kertomus on
edelleen yli sadan vuoden jälkeenkin pirullisen paikkansa pitävä satiiri
siitä kuinka kapitalistinen yhteiskunta toimii.
Kaiken kaikkiaan Colour Me Kubrick on nokkela ajanviete-elokuva.
Sen ääniraidalla kuullaan runsaasti musiikkia mestarin elokuvista, ja
muutenkin tarinasta löytyy runsaasti hauskoja knoppeja Kubrick-faneille
bongattavaksi. Vitsikästä on ollut niinikään laittaa Kubrickin
ikätoveri, eksentrisistä elokuvistaan tunnettu brittiohjaaja Ken
Russell esittämään mielenterveyspotilasta.
***
Little Miss Sunshine ja Colour Me Kubrick ensi-ilta 24.11.2006.
Eero Hirvenoja
| 
