Lehtiverkko 6/2001

Kulttuurivihkot julkaisee jokaisessa numerossaan katsauksen lehdistössä käytäviin kiintoisiin keskusteluihin.

Oliko Stalinilla hyökkäysaikeita kesällä 1941, kysyy Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti Ilkka Seppinen historiantutkijoiden Ennen & nyt -verkkolehden numerossa 3/2001 (www.ennenjanyt.net). Propagandaministeri Joseph Goebbels lanseerasi valheen Neuvostoliiton pian alkavasta hyökkäyksestä ja näin Saksa sai oikeutuksen aloittaa "ehkäisysotansa" Neuvostoliittoa vastaan 22.6.1941 klo 3.15. Stalinilla ei siis ollut hyökkäysaikeita, sen sijaan hyökkäykseen johtanut Hitlerin Barbarossa-suunnitelma lyötiin lukkoon jo 8.12.1940. Tästä emeritusprofessorit, presidentit, varatuomarismiehet, Yhdysvallat, Englanti ja YK ovat olleet yhtä mieltä. Toisessa ääripäässä on Stalin-elämäkerturi Edvard Radzinski, jonka mukaan Stalin ei valmistellut hyökkäystä ainoastaan vuonna 1941 vaan myös vuonna 1953. "Ensimmäisessä tapauksessa Hitler ehti ensin, toisessa Kuolema."

Tuulen suunta on kuitenkin vaihtumassa: teoksessaan Venäjän idea (2001) presidentti Mauno Koivisto pohtii jo vakavasti Stalinin hyökkäyksen mahdollisuutta. Emeritusprofessori, Venäjän-tuntija Osmo Jussila pitää tätä jopa todennäköisenä, mutta puna-armeija oli hyökkäysasemissa ja juuri siksi valmistautumaton Saksan hyökkäykseen. Seppinen taas toteaa, että puna-armeija oli edelleen Stalinin puhdistusten heikentämä. Saksalaisten koulutustaso oli korkea, ja hyökkäyksen "pääsuunnissa Saksalla oli 1,8-2,2-kertainen miehistöylivoima. "Toisin kuin Koivisto sanoo, Saksa oli lukumääräisesti ja teknisesti ylivoimainen."

Saksan yksipuolisen offensiivin vaihtuminen Stalinin offensiiviaikomuksiin kertoo suomettumisen ja jälkisuomettumisen aalloista. Koiviston käsitykset Stalinin hyökkäysaikeista perustuvat vuonna 1978 Englantiin loikanneen Neuvostoliiton sotilasasiamies Vladimir Resunin teokseen Ledokol (1992) eli Jäänmurtaja. Toisaalta loikkarin tausta antaa Koivistolle aiheen epäillä hänen väitteitään, mutta lopulta Koivisto kuitenkin ottaa ne todesta.

Venäläistutkijat ovat nyt innokkaasti kumoamassa väitteitä neuvostoarmeijan surkeasta tilasta alkukesällä 1941: kykyä ja halua hyökkäykseen oli enemmän kuin tarpeeksi. Seppisen mukaan kylmän sodan henki jatkuu, ja keskustelu osoittaa, miten hankala koko suhtautuminen neuvostovaltaan ja erityisesti Staliniin on. Neuvostoliiton arkistojen avautuminen oli todellisuudessa karvas pettymys, yksinkertaisia todisteita suuntaan tai toiseen ei löytynytkään, ja tämä on tehnyt tilaa diaboliselle, kaikkivaltiaalle, kaikkeen puuttuvalle Stalinille.

Kuka sitten aikoi ja mitä? Seppisen mukaan sekä Saksalla että Neuvostoliitolla oli hyökkäysaikeita. Stalin tiesi Saksan hyökkäysvalmisteluista hyvissä ajoin, puna-armeija tutki puolustus- ja hyökkäyssuunnitelmia joulukuussa 1940. Kuitenkin puutteellisemmin varustautunut neuvostoarmeija "joutui ottamaan Saksan hyökkäyksen vastaan kesken ryhmittymistään." "Ehkä se on liian yksinkertaista", toteaa Seppinen - ja siten kylmän sodan edelleen jatkuvaan ajattelutapaan sopimatonta.

Väittikö Fjodorov Salomaata agentiksi? Historiantutkija Kimmo Rentola avasi vanhan haavan arvostellessaan neuvostodiplomaatti Vladimir Fjodorovin muistelmateoksen NKP:n Suomen-osastolla 1954-1989 Helsingin Sanomissa (19.10.2001). SKP:n hajaannuksen kiivaimpina vuosina (1967-74) "Roffi" tunnettiin vähemmistökommunistien tukijana. Rentolan mukaan muistelmat ovat puuduttavaa paasausta, laskelmointia ja tutkijoiden vedätystä. Max Jakobsonia Fjodorov sanoo "maaherran viisaaksi juutalaiseksi", Gorbatshov ja Jeltsin ovat "tuholaisia", avautuneista Neuvostoliiton arkistoista on pengottu esiin sellaista, "mitä niissä ei virallisesti kuulunut olla", ja Suomikin on vauras vain kukoistaneen idänkauppansa vuoksi. Stalin taas oli ystävä, joka pyrki saamaan Suomelle mahdollisimman edulliset rauhanehdot neuvotteluissa lännen kanssa.

Rentolan mukaan kesäkuussa 1968 Roffi ilmaantui SKP:n kokoukseen "puhumaan, että puolueen varapuheenjohtaja Erkki Salomaa oli CIA:n agentti." Todisteita ei esitetty eikä tarvittu. SKP:n hajaannuksen vuosista kirjoittanut Veli-Pekka Leppänen puolestaan kertoo (Kivääri vai äänestyslippu, Edita 1999), että sättimisten ja paineiden alla ex-absolutisti Salomaa alkoholisoitui ja ajautui psyykenlääkkeiden väärinkäyttäjäksi, kunnes hirttäytyi Helsingin Marjaniemen siirtolapuutarhamökissään 11.11.1971.

Fjodorov vastaa (HS 30.10.2001) Rentolalle ja sanoo väitettä provokaatioksi. Hän ei ole koskaan ollut läsnä SKP:n johtoelinten kokouksissa eikä ole "koskaan sanonut, että Salomaa olisi CIA:n agentti." Salomaata Roffi sanoo SKP:n hajaannuksen uhriksi. Suomen taloudellisesta itsenäisyydestä on kiitettävä Stalinia: vain hänen vaatimuksestaan suomalaiset saivat maksaa sotakorvaukset oman maan tuotteilla - toisin kuin Yhdysvallat ja Britannia vaativat.

Rentola vetoaa (HS 2.11.2001) SKP:n arkistoihin: moitekirjeissä kerrotaan, miten "muuan Tehtaankadun diplomaatti" nimeltään "Feudorof" oli SKP:n keskuskomitean istunnon sivussa antanut ymmärtää, että Salomaa on CIA:n agentti. Tiedonantajassa (2.11.2001) Fjodorov puolestaan sanoo vääristelijäksi ja valehtelijaksi Kansan Uutisten toimittajaa Jukka Parkkaria, jonka kirjoitus aiheesta "herätti minussa [Fjodorovissa] inhoa." Parkkari on kiihtynyt erityisesti siitä, ettei Fjodorov suostunut paljastamaan mitään Tiedonantajan Neuvostoliitosta saamasta rahoituksesta - jota ei koskaan ollutkaan, vastaa Fjodorov. Parkkarin ja Kansan Uutisten Viikkolehden tarkoitus on estää "vasemmistoliiton jäseniä ja kannattajia lukemasta Fjodorovin kirjaa, koska siitä voi saada henkisen tartunnan."

Parkkari toistaa Rentolan väitteet ja todisteet (KU:n Viikkolehti 9.11.2001) ja lainaa Tiedonantajan päätoimittajaa Erkki Sutta (Tiedonantaja 26.10.2001), jonka mukaan Fjodorovin kirja on NKP:n toiminnan "korutonta läpivalaisua", "tähän asti seikkaperäisin ja painavin vastaisku Suomen ja itänaapurin välisten suhteiden historiaa ja samalla maamme lähihistoriaa koskeville uustulkinnoille." TA:n jutun kuvatekstikin kertoo, että "teos synnytti eräissä lehdissä raivokkaan reaktion, mutta Suomen poliittisissa piireissä sitä luetaan vakavin ilmein."

Arvostelussaan Kalle Kuittinen sanookin (TA 23.11.2001) teosta "merkittäväksi muistelmateokseksi". Ilman YYA-sopimuksen menestyksekästä kautta Suomessa ei olisi nykyistä korkeateknologian teollisuuttakaan: "Fjodorov esittää siitä faktat, niitä ei kannata toistaa, lukekaa kirjasta!" Kainalojutussa virallinen Kekkos-historioitsija Juhani Suomi pääsee iskemään vanhaa kiistakumppaniaan, sillä hämärämiehet ovat myyneet Neuvostoliiton arkistoista "kymmenin tuhansin kappalein arkistodokumenttien kopioita. Tämän amerikkalaisen toiminimen suojissa tapahtuvan dollarikaupan keskeisenä tähtenä Fjodorov esittelee Hannu Rautkallion" - joka on kirjoittanut puolisen tusinaa kirjaa todistaakseen, että Urho Kekkonen oli KGB:n agentti "Timo".