Lehtiverkko

Kulttuurivihkot julkaisee jokaisessa numerossaan katsauksen lehdistössä käytäviin kiintoisiin keskusteluihin.

"Miksi ranskalaiset elokuvaohjaajat vaativat oikeaa seksiä?", kysytään Sight and Soundissa (heinäkuu 2001). Kysymykseen ei anneta mitään varsinaista vastausta, mutta tätä ranskalaiselokuvien viime aikojen ilmiötä käsitellään laajoissa artikkeleissa kiihkottomasti. Richard Falcon esittelee Helsingissä Rakkautta & anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa ollutta Hanif Kureishin novelliin väljästi perustuvaa ja Patrice Chéreaun ohjaamaa elokuvaa Intimacy/Intimité, joka on kertomus kerran viikossa vain ja ainoastaan anonyymin seksin merkeissä tapaavasta miehestä ja naisesta. Elokuvan ympärillä vellova kohu perustuu siihen, että se sisältää 35 minuuttia ammattinäyttelijöiden Kerry Foxin ja Mark Rylancen "oikeaa", seksiä.

Falconin mukaan elokuvan seksikohtaukset eivät ole skandaalinhakuista myynninedistämistä vaan Intimacy on nimensä mukaisesti intiimi ja fyysinen draama, jolla on varsin vähän tekemistä pornografian kanssa. Nimenomaan elokuvan kuudessa seksikohtauksessa näytteleminen ja ohjaus on vahvaa, ja heikoimmillaan Intimacy on juuri dialogeissaan. Chéreau ja Fox kertovat, että kohtaukset harjoiteltiin huolellisesti, improvisaatiota ei ollut eikä ohjauksessa käytetty käsivarakameraa, joka olisi "liian tirkistelevää".

Samassa numerossa Linda Ruth Williams esittelee Virginie Despentesin romaaniin perustuvaa, Despentesin ja Coralie Trin Thin ohjaamaa elokuvaa Pane Mua, jonka tekijöistä Trin Thin ja näyttelijät Raffaëlla Anderson ja Karen Bach ovat hardcore-pornon ammattilaisia. Suomessa Pane mua on kuitattu typeränä ja vastenmielisenä tekeleenä, mutta Williams toteaa sen olevan "oikeastaan aika hauska ja elokuvallisissa ratkaisuissaan pirteällä tavalla viaton. - - Se on sensaatiomaisen järkyttävä mutta energisesti toteutettu."

Erityistä huomiota Williams kiinnittää elokuvan lukuisiin viittauksiin, joista selkeimpiä ovat viittaukset Ridley Scottin Thelmaan & Louiseen. Eräässä alkupuolen kohtauksessa taustalla pyörii ranskalaisen elokuvan suurin viime vuosien skandaali, Gaspar Noén Seul contre tous (1998), yksi kohtaus on ironinen lainaus Tarantinon Pulp Fictionista, jossa tämä kohtaus on ironinen laina John Boormanin Deliverancesta (1972). Päähahmot Nadine ja Manu viittaavat myös suoraan Tarantinoon toteamalla, että heidän dialogistaan puuttuvat täydellisesti fiksut repliikit.

Petri Kemppinen kartoittaa sarjakuvan tilannetta artikkelissaan "Vuosituhannen loppu - sarjakuvan uusi alku" (Sarjainfo 2/2001). 1990-luku oli sarjakuvan kriisin ja uudistumisen aikaa. Syntyi kaksi uutta suuntausta: omaelämäkerrallisuus ja taiteellisia vapauksia ottavan avantgarde-sarjakuva. Molemmat lajit voidaan palauttaa Art Spiegelmanin Maus-sarjakuvaan, juutalaisvainoista selvinneen miehen ja hänen poikansa tarinaan, jota Kemppinen sanoo klassisen sarjakuvan summaksi. Spiegelmanin kerronta ei uudistanut mitään, mutta antoi tarinansa kautta tilaa omaelämäkerrallisuudelle, joka on ollut vahva trendi viime vuosien amerikkalaisessa ja kanadalaisessa vaihtoehtosarjakuvassa.

Toisaalta Spiegelman haki ranskalaissyntyisen vaimonsa Francoise Moulyn kanssa Raw-julkaisuunsa ympäri maailmaa ilmaisun rajoja kokeilevaa avantgardistista sarjakuvaa. Suurten eurooppalaisten sarjakuvalehtien vähitellen kuollessa julkaisumahdollisuudet on jouduttu miettimään uudelleen. 1970- ja 80-luvuilla Prattin, Bilalin ja Tardin tapaiset sarjakuvaromaanin edustajat aloittivat nimenomaan viime aikoina lopetetuissa lehdissä. 1990-luvulta lähtien eurooppalainen sarjakuva onkin nojannut kirjallisen muodon sijaan taiteelliseen vapauteen, jota ovat tukeneet rajojenylitykset ja kokeilut "perinteisen maalaustaiteen, grafiikan, muotoilun ja animaation suuntaan."

Suomalaisen sarjakuvan asema vahvistui pitkin 1990-lukua. Taiteellista vapautta ja omaelämäkerrallisuutta yhdisteltiin, esimerkkinä Kati Kovács. Ranskassa kulttimainetta nauttii Matti Hagelberg, jonka työ perustuu harvinaislaatuiseen tekniikkaan: kuvien valkea väri raaputetaan esiin mustasta raapekartongista. Vaikutteita Hagelberg kertoo saavansa muun muassa Richard Wagnerilta, Julia Kristevalta ja Edgar Rice Burroughsilta. 1990-luvulla Eurooppaan vyöryneen japanilaisen mangan vaikutusta suomalaiseen sarjakuvaan joudutaan vielä odottamaan.

Teuvo Teivainen on Kumppanissa (4/2001) "Teurastajien jäljillä Perussa". Presidentti Alberto Fujimorin kymmenvuotinen valtakausi päättyi syyskuussa 2000 skandaaleihin. Fujimori pakeni Japaniin ja hänen pääneuvonantajansa Vladimiro Montesinos Venezuelaan. Vain lahjomalla televisiokanavien ja sanomalehtien johtajat hallitus oli pystynyt salaamaan perulaisilta koko hallinnon perustumisen rikollisuuteen. Nähtävästi oman turvallisuutensa takaamiseksi Montesinos videoi salaa istuntoja, joissa hän luovutti dollarikasoja eri tahoille. Syyskuussa 2000 julkisuuteen kuitenkin pääsi video, jossa Montesino luovuttaa dollareita oppositiopoliitikko Alberto Kourille, joka siirtyikin hallituksen kannattajaksi.

Perussa ollaan nyt perustamassa totuuskomissiota selvittämään Fujimorin hallinnon korruptiota ja muita rikoksia. Heinäkuussa virkaansa astunut uusi presidentti Alejandro Toledo on luvannut tukea komission toimintaa. Menneisyydenhallintaa on vaikeuttanut se, että Fujimorin tukijat säätivät vuonna 1995 kongressissa yllättäen armahduslain, "jonka mukaan ihmisoikeusrikoksiin syyllistyneitä ei tule rankaista." Toisen lain avulla yritettiin estää ihmisoikeusrikkomusten tutkiminen.

Tämän vuoden maaliskuussa Amerikkojen ihmisoikeustuomioistuin päätti, että vuoden 1995 armahduslaki on pätemätön. Mielenkiintoinen lisäpiirre Perun lähihistoriassa on se, että pahimmat rikokset ovat tapahtuneet nimenomaan maata vuosina 1968-1980 hallinneen sotilashallituksen luovuttua vallasta, siis kolmen siviilipresidentin aikakaudella, jolloin Perussa on kuollut poliittisessa väkivallassa ja taisteluissa arviolta 30 000 ihmistä.

Ny Tidissä (nr 38/18.9.2001) Mikko Zenger ihmettelee laatukanavana pidetyn BBC Worldin haastatteluvalintoja New Yorkin terrori-iskujen jälkeen. BBC päästi Israelin edellisen pääministerin Ehud Barakin ja hänen jälkeensä samana iltana ulkoministeri Shimon Peresin tekemään WTC-iskuilla politiikkaa ja julistamaan, että "meidän elämäntapamme on vaarassa." Barak ja Peres saivat vapaasti rummuttaa, että nyt tarvitaan maailmanlaajuista yhteistyötä terrorismin vastaisessa taistelussa.

BBC:n lähetyksessä ruutu jaettiin kahtia; toisella puolella New York paloi ja toisella puoliskolla pieni joukko palestiinalaisia tanssi iloisesti. Israelilaisessa Hašaretz-lehdessä (12.9.) Amir Oren totesikin, että viimeaikaiset tapahtumat antavat Israelille - mikäli se pelaa korttinsa oikein - mahdollisuuden siirtyä "hyvien" puolelle "pahoja" (Arafat, Hamas, Hizbollah) vastaan.

Israelin ja Palestiinan tilanne uhkaakin lukkiintua terrori-iskuja seuraavissa poliittisissa manöövereissä. Amerikkalaiset veronmaksajat tukevat Israelia joka vuosi viidellä miljardilla dollarilla ja monille epädemokraattisille arabihallituksille sionismin ja Yhdysvaltojen, sionismin kummisedän, vastainen kamppailu antaa oikeutuksen omien kansalaisten vaientamiseen. Lähi-idässä molemmat osapuolet voivat "oikeutetusti" jatkaa äärilinjallaan.