Sarjakuvajournalismista skandaalisarjakuvaan

Piirtäjä Joe Sacco sai ensimmäisen kerran huomiota sarjakuvapiireissä Yahoo-lehdellä, jota ilmestyi kuusi numeroa. Yahoon jälkeen hän siirtyi vakavampiin aiheisiin, Palestiinan ja Bosnian kriisiin. Mikä sai hänet tarttumaan poliittisiin aiheisiin?

"Maltaa pommitettiin rajusti toisessa maailmansodassa", Sacco kertoo. "Lapsena totuin siihen, että illallispöydässä kerrottiin sotajuttuja. Tuli sellainen olo, että maailmassa voi tapahtua mitä tahansa. Historia tunkeutuu tavallisten ihmisten elämään."

Sacco syntyi Maltalla ja kasvoi Australiassa. Hän on opiskellut journalismia Oregonin yliopistossa Yhdysvalloissa ja kiertänyt Eurooppaa. Nykyisin Sacco asuu New Yorkissa. Sarjakuva-alalle hän ajautui, koska toimittajan työ oli liian tylsää.

Kuten amerikkalaiset yleensä, Saccokin oli saanut uutisista sen käsityksen, että kaikki palestiinalaiset ovat terroristeja ja Israel on kokonaan vihamielisten arabien ympäröimä. Israelin pommittaessa Palestiinaa 1980-luvun alussa Sacco tajusi, ettei tilanne ollutkaan niin yksinkertainen.

Joe Sacco matkusti Jerusalemiin. Damascuksen portilta oli helppo saada arabitaksi, joka vei katsomaan lähikaupunkeja, esimerkiksi Nabusia.

"Niissä kaupungeissa ei ollut ollenkaan turisteja", Sacco kertoo. "Parin minuutin kuluttua ihmiset tulivat poikkeuksetta kysymään, miksi olin siellä. Kaikki olivat todella ystävällisiä ja kaikilla oli tarina, jonka he halusivat kertoa. Oli helppo löytää kiinnostavia tarinoita."

Joe Saccolta on julkaistu kaksi Palestiinan kriisistä kertovaa albumia, Palestine, Book 1: A Nation Occupied (1995) ja Palestine, Book 2: In the Gaza Strip (1996), Bosnian sotaa käsittelevä albumi Safe Area Gorazde: The War in Eastern Bosnia 1992-1995 (2000) sekä lyhyempien juttujen kokoelma War Junkie (1997).

Palestiina-albumeissa tarinat ovat välillä ylitsevuotavia. Sacco joutuu kuuntelemaan ihmisten kertomuksia, vaikka olisi kuinka uupunut. Kaikki palestiinalaiset tarjoavat litroittain makeaa teetä ja haluavat esitellä haavojaan. Surullisesta aiheesta huolimatta albumeissa on myös huumoria.

Bosnian Gorazde

Bosniaan matkustaminen oli vaikeampaa. Kriisialueille pääsi vain pressikortilla tai kansainvälisten avustusorganisaatioiden avulla, ja pressikortin saaminen oli hankalaa. Sacco onnistui kuitenkin saamaan virallisen journalistin statuksen.

"Bosnialaiset olivat todella kyllästyneitä toimittajiin", Sacco kertoo, "joten minulle oli paljon hyötyä siitä, että olin sarjakuvapiirtäjä. Muut toimittajatkin kunnioittivat minua."

"Bosnialaisilla on hyvät mustan huumorin lahjat, mutta ulkopuolinen ei voi oikeastaan yhtyä heidän vitsailuunsa, koska tilanne siellä on niin kauhea. Ulkomaisten toimittajien seura oli elintärkeä varaventtiili. Sotakirjeenvaihtajat ovatkin ihan omaa lajiansa."

Sacco uskoo sarjakuvan voimaan tiedonvälittäjänä. "Sarjakuva on populaarikulttuuria", hän sanoo. "Sarjakuvan avulla on helppo saada ihmiset kiinnostumaan tällaisista asioista."

Palestiina-albumit ovat voittaneet palkintoja, esimerkiksi American Book Awardin, jota ei yleensä myönnetä sarjakuvalle. Saccon tuotantoa on verrattu Art Spiegelmanin keskitysleiritarinaan Maus.

"Tuollaiset vertaukset ovat väistämättömiä, sillä tällaisia vakavia sarjakuvia ei ole kovin paljon", Sacco sanoo. "Minun tuotantoni on kuitenkin erilaista. En ole juutalainen tai arabi, työni on raportointia."

Spiegelman on tehnyt Details-lehdessään sarjakuvajournalismikokeiluja: piirtäjä lähetetään johonkin paikkaan raportoimaan tapahtumia. Sacco lähetettiin Haagin Kansainväliseen tuomioistuimeen raportoimaan Bosnian sotarikosoikeudenkäyntejä. Tuloksena oli kuuden sivun sarjakuva.

Yleisötilaisuudessa Saccolta kysytään, mitä hän ajattelee toisesta Bosnia-aiheisesta sarjakuvasta, Joe Kubertin albumista Fax from Sarajevo. "En oikein pidä siitä, että se on tehty valtavirran supersankarityyliin", Sacco sanoo.

"Tosielämässä ihmiset eivät ole elämää suurempia vaan pienempiä. Mutta kyllä Kubertin tarkoitus oli hyvä."

Bosnia-albumissaan Sacco kuvaa Gorazden kaupunkia. Kaupunki oli piiritettynä ilman juoksevaa vettä ja sähköä 3,5 vuotta. Kaupungin vapauduttua asukkaat saivat ensimmäistä kertaa vuosiin sokeria.

"Kaikki leipoivat kakkuja", Sacco kertoo. "Ihmiset kutsuivat minut koteihinsa juhlimaan. Vallitsi oikea riemujuhlan tunnelma."

Saccolta kysytään, mitä mieltä hän oli Naton pommituksista. "Vastustan periaatteesta kaikkea aseellista toimintaa", hän sanoo, "mutta on pakko myöntää, että pommitukset lopettivat sodan. Toisaalta ne eivät ratkaisseet itse ongelmaa."

Kriiseistä tulee riippuvaiseksi

Sacco tekee sarjakuviaan varten tarkkaa taustatutkimusta. Kriisialueilla liiikkuessaan hänen on ollut pakko turvautua kameraan piirtämisen sijaan, sillä piirtäminen vie aikaa ja herättää huomiota. Hän tekee myös haastatteluita. Palestiinassa hän viipyi kaksi kuukautta: albumien tekemiseen meni kolme vuotta.

"Sarjakuva on mainio väline", Sacco sanoo. "Lukijan voi pudottaa suoraan keskelle tapahtumaa. Kun piirrän vaikkapa vankileirin, vaikutelma on käsin kosketeltava. Sanat eivät pysty samaan."

Joe Sacco aloitti sarjakuvataitelijan uransa fiktiivisillä tarinoilla. "Satiiri oli ensirakkauteni, ja haluan kovasti vielä tehdä hauskoja juttuja - ehkäpä sitten, kun olen liian vanha matkustelemaan!"

Sarjakuvajournalistin työ vaatii enemmän pitkäjännitteisyyttä kuin perinteisen journalistin työ. "Toimittaja kirjoittaa juttunsa ja se on siinä", Sacco kuvailee. "Minä kykin vuosikausia yksin huoneessani tekemässä albumia. Kun työ on tehty, olen valmis lähtemään uuteen paikkaan. Kriisialueilla liikkuminen on jännittävää ja erilaista, siitä tulee helposti riippuvaiseksi."

Yksi viime aikojen mieluisista projekteista on ollut blues-aiheinen dokumenttisarjakuva, joka ilmestyi Details-lehdessä keväällä. Sacco matkusti Mississippiin tekemään taustatutkimusta.

"Amerikassa kuulee vain urbaaneista afrikkalais-amerikkalaisista", hän sanoo. "Mississipissä on samat ongelmat kuin kaupungeissa: huumeet ja väkivalta. Kuusi sivua ei ollut ollenkaan tarpeeksi."

Yksi sarjakuvan henkilöistä on 78-vuotias bluesmuusikko T Model Ford. "Hänellä on ollut viisi vaimoa, lapsiakin on 28. Äijällä ei ole minkäänlaista filtteriä aivojen ja suun välillä, hän kertoo ihan uskomattomia juttuja." Delta blues -muusikot kirjoittavat lauluja omasta elämästään. "Ne äijät ovat todella epäkorrekteja mielipiteissään", Sacco kertoo.

Siisti piirrosjälki on tylsää

Kemin toinen ulkomaalainen vieras Philippe Vuillemin tunnetaan maanisen huolettomalla tyylillä piirretyistä sarjakuvistaan, jotka rienaavat lähes kaikkea. Henkilönä radikaali piirtäjä on kiltin näköinen.

Vuillemin kertoo, että siisti piirrosjälki ei ole koskaan miellyttänyt häntä. "Pidän likaisesta, huolettomasta tyylistä, esimerkiksi Madin Harvey Krutzelista ja Robert Crumbista", hän sanoo.

"Nuorenakaan en välittänyt Tinteistä ja muista siisteistä jutuista. Luin mieluummin vessapaperin näköiselle paperille painettuja halpoja italialaisia sarjakuvia, joita saa asemilta." Liian huoliteltu piirrosjälki on Vuilleminin mielestä suorastaan epäilyttävää.

"Robert Crumbin piirrokset värisevät elämää kuin lantakasa", hän sanoo. Myös Vuilleminin huumori on räväkkää. "Haalea huumori ei kiinnosta", hän sanoo. "Pidän voimakkaasta, räjähtävästä naurusta. Pahoillekin asioille voi nauraa: se ei tarkoita, etten välittäisi."

Vuillemin alkoi julkaista 1970- ja -80-lukujen taitteessa, punkin aikakaudella. Hänen ensimmäiset sarjakuvansa julkaistiin anarkistien Harakiri-lehdessä.

Vuillemin vastustaa väkivaltaa. "Yhden asian liikkeet eivät kiinnosta minua, minulla on suorastaan fyysinen tarve hyökätä niitä vastaan", hän kertoo. "Minua kiinnostavat enemmän ihmiset, jotka epäilevät, kuin ne, jotka ovat varmoja asiastaan."

Skandaali kärähtää

Yleisöstä otetaan puheeksi Vuilleminin sarjakuva Hitler SS, joka aiheutti skandaalin.

"En olisi oikeastaan halunnut puhua aiheesta ollenkaan", Vuillemin sanoo, mutta päästyään vauhtiin hän kertoo jupakasta pitkälti.

"Sain idean albumiin, kun Ranskassa pidettiin keskitysleiriltä selvinneiden muistojuhlia", hän sanoo. "Juhlista heitettiin homot ulos. Se ärsytti minua, sillä keskitysleireillä oli paljon homoja. Ne, jotka ovat selvinneet hengissä kauheista oloista, syrjivät muita." Koska aihetta ei oltu aiemmin käsitelty, Vuillemin päätti tehdä siitä sarjakuvan.

"Sarjakuva tehtiin todellakin viattomin aikein", hän sanoo. Sarjakuva ilmestyi alun perin Harakiri-lehdessä neljän vuoden ajan ilman minkäänlaisia seuraamuksia. Käsikirjoittajana oli Jean Marie Darieu. "Tapasimme baarissa, käsittelimme tarinaa ja ryyppäsimme rankasti, koska aihe oli niin surullinen", Vuillemin kuvailee. "Sitten menin kotiin ja piirsin."

Neljän vuoden kuluttua materiaalia oli kasassa tarpeeksi albumia varten. Vuillemin lähestyi Futuropolis-kustantamoa, joka ei kuitenkaan uskaltanut ottaa hanketta julkaistavaksi.

Niinpä Albumi julkaistiin Harakirin voimin, ja siitä otettiin vain tuhannen kappaleen painos lähinnä niitä varten, jotka olivat seuranneet sarjaa lehdessä. Painos myytiin heti loppuun. Seuraava painos oli 40 000 kappaletta. Albumi tuli myyntiin lehtikioskeihin ja aiheutti äläkän.

"Meitä syytettiin kaikista antisemitistien tekemistä rikoksista, synagogien polttamisista ja muista", Vuillemin kertoo. "Kukaan ei syyttänyt uusnatseja! Me olimme halunneet vain tehdä yleisinhimillisen kannanoton ihmiskunnan hulluudesta. Yhtäkkiä kävikin ilmi, että aihetta ei olisi saanut käsitellä humoristisesti."

Juutalaisyhdistykset haastoivat tekijät oikeuteen. Haastajien kanteet eivät kuitenkaan riittäneet. "Jouduimme maksamaan nimellisen yhden frangin korvauksen, ja tuomari sanoi että tapaus ei saa toistua, näille asioille ei saa nauraa", Vuillemin kertoo. Hänen hämmästyksekseen äärioikeistolaiset ovat onnitelleet häntä hyvän albumin julkaisemisesta.

"En etsi tabuja rikkoakseni niitä", Vuillemin sanoo. "Teen kannanottoja. Ranskassa kuitenkin tuntuu nykyään, että toukokuun 1968 opiskelijamellakoita ja muuta radikalismia ei koskaan ollutkaan. Nykyään millekään ei saa nauraa. Kaikilla vähemmistöryhmillä on omat yhdistyksensä, jotka älähtävät, jos heistä lasketaan leikkiä."

XIX Kemin arktiset sarjakuvapäivät

Kemin arktiset sarjakuvapäivät järjestettiin tänä vuonna 19. kertaa. Tapahtumaan liittyvään pohjoismaiseen sarjakuvakilpailuun osallistui 305 tekijää. Strippisarjan pääpalkinnon saivat Noora Federley ja Ville Pirinen sarjakuvastaan Musta Naamio. Novellisarjassa pääpalkinnon sai Marko Turunen sarjakuvastaan Pohja 1-2. Kilpailussa jaettiin myös toisia ja kolmansia palkintoja sekä kunniamainintoja.

Sarjakuvapäivien ohjelmistossa oli ulkomaisten vieraiden haastatteluja, Lempi-sarjakuvaan liittyvä tietokilpailu, poliittisten pilapiirrosten näyttely sekä sprinttistripin SM-kilpailu. Iltaklubilla esiintyi mm. sarjakuvataiteilija Petteri Tikkasen yhtye Hämärä n:o 5. Lisäksi nähtiin vapaapainiottelu.

Laura Honkasalo

Lisätietoja: http://www.kemi.fi/~sarjis/.