Päätoimittaja Johan Alén Toimitussihteerit Laura Honkasalo, Jani Saxell Julkaisija Mustan Valaan Punaiset Vihkot ISSN 0356-3367

Taantumuksellinen taistolaisopettaja muistelee

Anja Snellman käy sumeilematta taistolaisliikkeen kimppuun. Hän käsittelee taistolaisuutta kuin taantumuksellisin porvari.

Viimeisimpiä Anja Snellmanin kirjoja on vaivannut krooninen epäuskottavuus. Arabian Lauria, Sidettä ja uutuutta, Paratiisin karttaa vaivaa kaikkia sama ongelma: teksti on sujuvaa, mutta sisältö puuttuu. Snellman tuntuu olevan kirjailija parhaimmillaan kirjoittaessaan omista asioistaan, esimerkiksi äitinsä kuolemasta romaanissa Ihon aika, tai entisen rakastetun depressiosta kirjassa Syysprinssi.

Kolmessa viimeisimmässä teoksessa on jotain amerikkalaista ja viihteellistä: tavaraa ja tarinaa on, mutta illuusio ei kanna. Varhaisteosten rosoisuus ja rujous on mennyttä, ja maailmankuvasta on tullut tätimäinen.

Paratiisin karttaa vaivaa sama teennäisyys. Romaani kertoo Raakel-nimisestä opettajattaresta, joka odottaa oppilaitaan kotiinsa pikkujouluihin. Oppilaat eivät koskaan ilmesty paikalle, ja opettaja muistelee itsekseen nuoruuttaan. Nuoruuteen kuuluu hurja trauma: opettaja oli taistolainen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vaikeampi on uskoa, että militantteja aamunavauksia kouluun kaipaava opettaja olisi koskaan voinut olla radikaali.

Libido vetää liikkeeseen

Snellman noudattaa taistolaisuuden käsittelyssä samaa taantumuksellista linjaa kuin Helsingin Sanomat. Kun Helsingin Sanomissa käsitellään taistolaisuutta, haastatellaan poikkeuksetta henkilöitä, jotka eivät omien sanojensa mukaan edes olleet vakaumuksellisia taistolaisia, kunhan sattuivat samoihin porukoihin kiihkokommunistien kanssa. Hyvä esimerkki on tämäsyksyinen Raija Orasen haastattelu. Entinen Tiedonantajan toimittaja todisteli, ettei oikeastaan edes tiennyt, mikä Tiedonantaja oli mennessään sinne töihin.

Tutkija Matti Hyvärisen mukaan taistolaisuuden muistelijat valitsevat yleensä kahdesta vaihtoehdosta: vakuutellaan, että enhän minä ollut oikeasti taistolainen, kaverit vaan houkuttelivat mukaan. Toinen vaihtoehto on selittää, että olin kyllä taistolainen, mutta kannatin ennen kaikkea maailmanrauhaa ja rotujen välistä tasa-arvoa. Omaa sitoutumista vähätellään systemaattisesti. Taistolaisuuden aiheuttama häpeä on syvällä.

Snellmanin opettajatar edustaa ensimmäistä muistelijatyyppiä, mutta sen pahinta inkarnaatiota: hän oli vain kiltti porvaristyttö, jonka suuri seksikäs kommunisti, Okko Isola, houkutteli liikkeeseen. Mitään omaa vakaumusta hänellä ei romaanin mukaan ollut, hän ei nähtävästi ollut edes miettinyt sellaisia asioita kuin että marxismi-leninismin avulla maailman vääryydet voitaisiin oikaista.

Muutkin oikeistolaiset kliseet Snellman on kaivanut naftaliinista: tietysti kommarit jakavat puolisot, Okollakin on heila jokaisessa sosialistisessa satamassa. Raakel odottaa kiltisti, että ihmeellinen oraattori huomaisi hänetkin, sitten kun salaperäiset itäblokin kaunottaret on suoritettu.

Puimureita ja traktoreita

Romaanin taistolaisuutta käsittelevä jakso kuulostaa epäuskottavalta aikuisten sadulta. Taistolaisuus on Snellmanin käsittelyssä outoa hölmöilyä. Kirjailijalle ei ilmeisesti ole tullut mieleen, että taistolaisuuden pohjalla oli sekä kapina edellistä koti-uskonto-isänmaa -sukupolvea vastaan että aito halu oikaista maailman vääryyksiä.

Maailma oli muuttumassa rajusti. Imperialismin ja kehitysmaiden riiston seuraukset tulivat jokaiseen olohuoneeseen Biafran nälänhädän uutisoinnissa. Suomi oli epätasa-arvoinen luokkayhteiskunta, jossa luokkarajojen ylittäminen oli edelleen hyvin vaikeaa ja jossa työläisen oikeuksia poljettiin. Taistolaisuuden pohjalla oli todellinen usko siihen, että maailman ongelmat ratkeaisivat siirtymällä sosialismiin.

Snellmanin taistolaiset vaikuttavat idiooteilta. He lähtevät DDR:ään opiskelemaan ja tajuavat tietysti heti, että ananassäilykkeitä tarjoileva Lotte on Stasin kätyri. Asuntolassa itä-saksalaiset opiskelijat juttelevat mitä suurinta varovaisuutta noudattaen pakosuunnitelmistaan ulkomaalaisten kuullen. Snellmanin suomalaisopiskelijat tietävät muka jo kylmän sodan aikoihin uskaliaista pakovälineistä, joihin Snellman on mitä ilmeisemmin tutustunut Checkpoint Charlie -museossa 1990-luvun lopulla.

Kuubasta opettajattarelle ei jää muuta muistoa kuin olemattoman papukaijan jahtaaminen paikallisen ornitologin kannoilla. Saksassa taistolaiset paneutuvat itäautojen hienouksiin ja ihailevat paikallisia puimureita ja traktoreita. Maailmanparannuksella ja -tuskalla tai toverihengellä ei ole mitään sijaa.

Itä-Saksaa kuvaava osuus muistuttaa hilpeää kommunismin pölyydet A:sta Ö:hön -artikkelia Valituissa Paloissa, niin syvällinen se on. Minkäänlaista eletyn elämän tunnelmaa kirjailija ei onnistu luomaan. Raakel hehkuttaa, mikä suuri hahmo Okko Isola on, mutta lukijalle syntyy kuva mitättömyydestä, jonka vakaumuksenkin kanssa on vähän niin ja näin.

Eksistentiaalista tuskaa Hakaniemessä

Epäuskottavinta Snellmanin näkemyksessä taistolaisuudesta on kuitenkin se, että kyseessä on suomalainen taistolaisliike ilman Kristiina Halkolaa, Agit-Propia, Kom-teatteria ja yhtäkään kuuluisaa näyttelijää, nuorta politiikkoa, laulajaa tai ketään muutakaan, jotka häärivät mukana. Järjestötoiminnasta, agitaatiokampanjoista ja työväenluokan mobilisoinnista ei ole puhettakaan. Luokkasodan veteraaneja ei ole olemassa, ja pioneerit ovat kummallisia kuriositeetteja, eivät eläviä lapsia.

Raakelin taistolaisuus rajoittuu siihen, että hän silittää Isolan nuorisoliittopaitaa sydän onnesta sykkyrällä. Okko Isolakin vaikuttaa kumman ontolta hahmolta, jota kiinnostaa enemmän sosialistinen vittu kuin Marx tai Lenin. Ja Snellmanin eli Kaurasen maneerien mukaisesti tämäkin lahjakas nuorukainen murtuu vaikean sairauden uuvuttamana, mitä ennen hän on ehtinyt maleksia Hakaniemen torilla eksistentiaalisen ahdistuksen vallassa. Taistolaisliike on loppujen lopuksi näiden kahden hölmön autistinen kupla. Muuta Suomea ei ole olemassakaan.

Lukija ihmettelee väistämättä, mitä Raakel yleensä häpeilee kun ei alunpitäenkään tajunnut taistolaisliikkeestä hönkäsen pöläystä eikä ollut edes varsinaisesti mukana muutoin kuin Okon panopuuna. Taistolaisliikkeessä oli sentään paljon amerikkalaisen feminismin villiinnyttämiä älykkäitä nuoria naisia, jotka olivat mukana oman vakaumuksensa takia ja työskentelivät systemaattisesti, jotta Suomesta tulisi sosialistinen maa. Kuten Helsingin Sanomien taistolaishaastattelut, Snellmankin onnistuu mitätöimään kokonaisen ikäluokan maailmantuskan ja idealistisuuden.

Opettajan moralisoiva ääni

Snellmanin toinen ongelma on se, että Raakel on opettaja. Snellman on toki opettanut luovaa kirjoittamista vankilassa, ja Raakel suhtautuukin oppilaisiinsa kuin vaarallisiin vankeihin. Kirjailijan tarkoituksena on Annan haastattelun mukaan ollut kuvata opettajan työtä realistisesti, niin että muutkin saisivat tietää millaista se on.

Tarkoituksena on ollut kertoa kaltaisilleni aikuislukijoille, miten kurjasti suomalaisessa peruskoulussa ovat asiat. Lukiessa minulle tuli kuitenkin epämiellyttävä tunne, että olen joutunut takaisin pulpettiin kuuntelemaan marisevaa opettajatarta, jolla varmasti on omat kokemuksensa ja omat syynsä olla sellainen tylsimys kuin on, mutta joka silti ärsyttää.

Raakel on moralisoiva ja vikisevä opettaja. Koulussa on kaikki huonosti. Oppilailla on lävistyksiä ja he sotkevat paikkoja: se on suoraa seurausta siitä, miten välinpitämättömiä heidän lähiössä asuvat vanhempansa ovat lapsiaan kohtaan.

Sääli ettei Snellman ollut opettajana jollakin pahamaineisella helsinkiläisellä yläasteella 1980-luvulla, jolloin hän olisi nähnyt, ettei koulun omaisuuden turmelu ja oppilaiden flegmaattinen elämänasenne ole mitään uutta. Kuten ei ole myöskään se, että aina löytyy Raakelin kaltaisia tiukkapipoisia opettajia, jotka moralisoivat kaikkia muita kuin itseään eivätkä näe oppilaita yksilöinä.

Uuskonservatiivistasuvaitsemattomuutta

Raakelin luokalla ovat edustettuina kaikki 1990-luvun nuorten ongelmat: MS-tauti, anoreksia, koulukiusaaminen, aggressiivisuus. Liikenneonnettomuuskin mahtuu mukaan. Kurjuus saa tahattoman koomista sävyä, kun oppilaat kuolevat ja toiset ahdistuvat.

Paratiisin kartta on kirjoitettu opettajan monologin muotoon. Oppilaat eivät siis koskaan saa suunvuoroa. Vasemmistolaiseksi Raakel on hämmästyttävän suvaitsematon. Oppilaiden vanhemmat ovat tuulipukuista massaa, sivistymättömiä tolloja, joihin sivistynyt, maailmaa kiertänyt opettaja ei saa minkäänlaista yhteyttä. Romaanista välittyy kuva Raakelista erityisyksilönä, joka asuu arkkitehti-isältään perimässään jugend-asunnossa ja on niin sivistynyt, että opettaa lonkalta antiikin myyttejä.

Romaanin muoto lisää epäuskottavuuden vaikutelmaa. Monologi on suunnattu oppilaille, mutta ennen kaikkea lukijalle, joten Raakel joutuu jatkuvasti hokemaan oppilailleen "kuten jo tiedättekin" välittääkseen tiedon myös lukijalle. Monologin lukeminen rasittaa kärsivällisyyttä.

Romaanissa on muitakin uskottavia yksityiskohtia: jostain kumman syystä Raakelilla on asunnossaan taistolaisuudelle varattu pyhäkkö, joka on täynnä banderolleja, puolueen lippuja, itä-blokin esineistöä ja jopa mallinukkeja, joilla on päällään nuorisoliittolaisten univormu. Kuinka monella meistä on kotonaan pieni museo?

Raakel, ja hänen suullaan ilmeisesti myös Snellman, edustaa häiritsevää taipumusta syyttää kaikista yhteiskunnan ja varsinkin nuorten ongelmista menneiden vuosikymmenien vapaampaa kasvatusta. Raakel on itse, varsin uskottavasti Suomen oloissa, käynyt empaattisten hippiopettajien pyörittämää koulua, jossa kokeelliset opetusmenetelmät olivat suurta huutoa. Nyt hän paljastaa aina kaivanneensa sodan jälkeisen koulun militanttia kuria ja järjestystä. Romaanin rivien välistä välittyy vakaumus, että jos yhteiskunnassa olisi enemmän kuria, myös nuoret käyttäytyisivät siivosti. Tällainen näkemys on yksi uuskonservatiivien suosikkeja.

Romaanissa, kuten myöskään aikamme yhteiskunnallisessa keskustelussa, ei käsitellä lainkaan materialismin vaikutuksia ihmisten onnellisuuteen. Marxin mukaan kristinusko oli oopiumia, koska se turrutti ihmiset niin, etteivät he vaatineet muutosta. Nykypäivänä kuluttaminen ja materialismi ovat samanlaista oopiumia. Usko loputtoman kuluttamisen autuaaksi tekevään voimaan on niin syvällä yhteiskunnassa, ettei sitä kyseenalaisteta.

Taistolaisuudessa oli toki naiiveja piirteitä, mutta pohjimmiltaan sen piirissä toimineet uskoivat, että sosialistisen vallankumouksen kautta voisimme siirtyä henkisempään yhteiskuntaan, jossa kulttuurilla olisi tärkeämpi asema kuin kuluttamisella. Valitettavasti entisten taistolaisten kollektiivinen häpeä ja menneisyytensä kieltäminen estää kapitalismin kritisoimisen.

Taistolaisuus kyseenalaisti edellisten sukupolvien uskon siihen, että edistys merkitsee ennen kaikkea materiaalista edistystä. On surullista, että Snellman on valinnut uuskonservatistisen näkökulman.

Laura Honkasalo

Etusivulle