Päätoimittaja Johan Alén Toimitussihteerit Laura Honkasalo, Jani Saxell Julkaisija Kulttuurivihkojen kannatusyhdistys ISSN 0356-3367

Miksi minun napani on kiinnostava?

Feministinen kirjallisuudentutkimus nosti 1970-luvulla naisten omaelämäkerrat kunniaan. 1990-luvulla, yksityisen ja julkisen rajojen hämärtyessä, tavallisten naisten omaelämäkerroista on tullut entistä suositumpia. Erityisessä suosiossa ne ovat Yhdysvalloissa.

Enää ei tarvitse olla historian suurmies tai muulla tavoin ansioitunut henkilö kirjoittaakseen omaelämäkerran. Aiheeksi riittävät psyykkiset ongelmat. Kirjassaan Skin Games Caroline Kettlewell kertoo itsensä viiltämisestä, pakkomielteestä, joka alkoi lukiossa ja jatkui pitkälle aikuisikään. Sitä esiintyy enimmäkseen naisilla.

Kirjassaan Lucky Alice Seibold kertoo kokemuksistaan raiskauksen uhrina. Lukemattomia samantapaisia kirjoja ilmestyy jatkuvasti, aiheena syömishäiriöt, väkivaltaiset suhteet tai muut kurjat kokemukset. Herää kysymys, miksi kenenkään pitäisi olla kiinnostunut tällaisesta.

Omaelämäkertoihin pätee sama kuin naistenlehtien haastatteluihin: kerrotaan omasta kriisistä, jotta muilla samassa tilanteessa olevilla olisi helpompaa. Kuinka moni raiskauksen uhri kuitenkaan haluaa lukea kirjan raiskauksen uhriksi joutumisesta? Oman navan kaivelu on kiinnostavaa vain jos kaikki katsovat.

Poikkeuksina omaelämäkertojen joukossa ovat Lisa Michaelsin Split: A Counterculture Childhood ja Elizabeth Wurtzelin Prozac Nation: Yound and Depressed in America.

Michaels kuvaa kirjassaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan rauhanaktivistien lapsena. Hän käsittelee taitavasti niitä tunteita, joita pieni lapsi kokee kohdatessaan asioita, joita ei voi käsittää: avioeron tai Vietnamin sodan. Moni taistolaislapsi pystyy varmaankin samastumaan Michaelsin sodan ja nälänhädän pelkoon.

Elizabeth Wurtzel kertoo kirjassaan masennuksestaan varsin sarkastiseen sävyyn. Molemmat kirjat pelastaa kiusalliselta paljastelulta tekijöiden itseironinen asenne ja se, että elämäntarina on kytketty yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Yhteiskuntaa kuvataan varsin kriittisesti. Lukija ei kuitenkaan voi välttää ristiriitaisia tunteita.

Mikä tekee näistä kertomuksista niin tärkeitä, että ne on julkaistu autenttisina dokumentteina? Kuinka lähelle vierasta ihmistä voi mennä ennen kuin alkaa yököttää? Eikö tarinan etäännyttäminen kaunokirjallisin keinoin olisi kuitenkin ollut hedelmällisempi ratkaisu?

Laura Honkasalo

Etusivulle