Kuolema Venetsiassa?

Venetsian biennaali, jo seitsemäs lajissaan, tarjoaa puhdistavia ja rauhoittavia kokemuksia keskellä kaikkien Disneylandien äitiä. Mitä tarjottavaa sillä on nykypäivän taideväelle?

Taiteen kuolemasta (haukotus) ei ole koskaan kirjoitettu mitään niin sentimentaalista kuin Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa. Aihe on Helsingissä jokseenkin ajankohtainen. Lucino Viscontin elokuva-version kuvastoa ravisteltiin vastikään Hanne Kiiverin ja Tiina Knuutilan Kluuvin galleriassa esillä olleessa näyttelyssä Life and Death in Venice.

Entä Venetsian biennaali? Ketä tai mitä se ravistelee - vai vastaako se Kuolema Venetsiassa -teoksen väsynyttä mutta kauneudenjanoista päähenkilöä?

Kävijää ravistellaan - kuten tunnettua - ensin Venetsialla itsellään. Suoria lentoja Giardini di Castelloon on turha etsiä. Mutta kukapa Venetsian haluaisi ohittaakaan? Jos eurooppalaiselle korkeakulttuurille niin keskeinen huonon maun ja kitschin puinti käynnistyi barokin jälkeisessä krapulassa, ei Venetsiaa kitschahtavampaa kaupunkia ole olemassakaan - ellei sitten Disneylandia ajatella kaupunkina.

Mikäs siinä, Disneylandissakin saattaa olla jo enemmän oikeita asukkaita (työntekijöitä) kuin Venetsiassa. Venetsian katukulttuurikin tuo mieleen lähinnä Linnanmäen. Venetsiassa on tosin enemmän ihmisiä, melua ja hattarakojuja. Laitteiden virkaa toimittavat turisteja pyydystelevät gondolit.

Venetsia on tietenkin "aito" ja "alkuperäinen", mutta sitäkin jossain valheellisessa mielessä. Alkuperäisyyden painotushan tulee taiteellisesti keskeiseksi ja tärkeäksi vasta vuosisatoja Venetsian rakentamisen jälkeen.

Sanotaan sitten näin: Jos Venetsia rakennettaisiin nyt se olisi täydellistä kitschiä, eikä taiteellisesti koulutettu silmä voi olla näkemättä näitä piirteitä Venetsian arkkitehtuurissa.

Kitsch konkretisoituu silmiinpistävimmin kuitenkin rakennusten ympärille. Oikeat rakennukset kohoavat kuin Gulliverit rihkamaisten näköisminiatyyriensä keskellä - vangittuna veden lailla kaikkialla vellovaan kitschiin.

Miksei Umberto Eco, jonka monet muistavat juuri Disneylandin teoreettisena kuvaajana, ikinä kirjoittanut Venetsiasta? Ehkä vasta meidän aikamme on niin roskakulttuurin läpitunkema, että elämykset Venetsian tapaisista alkuperäisistä kaupunkitaideteoksista muuttuvat olennaisesti.

Toisaalta, eikö Venetsia ole oikea paikka (filosofeja uskoen melko kroonisesti) kuolemaansa tekevälle nykytaiteelle, jonka utopistista minäkuvaa on jo vuosisadan ajan pönkitetty uhkakuvilla kitschistä?

Ainakin biennaalissa on hiljaista ja puhdasta. Teokset, joista monet ovat kuvia tai esityksiä jo menneisyyteen kuuluvista rakennuksista tai taideteoksista, makaavat kuin sairasvuoteilla. Sähköiset teokset roikkuvat johdoissa kuin tiputuksessa.

Keskelle avointa arkkitehtuurihistoriaa ja markkinatoria syntyy näin järjestävää liikettä. Kaikki asettuu paikoilleen kuin Tetriksessä. Nykytaideteoksia, valokuvia rakennuksista, arkkitehtonisia suunnitelmia ja historisoivia, esillä olevaa materiaalia taidehistoriallisiin lokeroihin järjesteleviä enemmän tai vähemmän teoreettisia tekstejä.

Siitäkö Biennaalin tämänvuotinen teema Less aesthetics, more ethics? Jo krooniseksi käyvän nykytaiteellisen muotivirtauksen tavoin teokset selittävät omaa asennettaan, ympäristösuhdettaan ja filosofiaansa - ja enemmän kuin informatiivisesti.

Kun Hemingway aikoinaan pani Vanhus ja meri -kirjansa vanhuksen sanomaan "I'm a strange old man", potkaisi kitschistä Hemingwaytä syyttänyt Dwight MacDonald heti vastapalloon: "Prove it, old man, don't say it!" Kun teokset eivät voi selittää itse itseään, on selittäminen - joka on usein tietysti myös perusteltua - postmodernissa siirtynyt teosten ulkopuolelle. Selitys itsessäänkin on tosin muodostunut taiteeksi. Venetsiassakin esiintyvä yhdeksi teostyyppien uusklassikoksi muodostunut joukko televisioita, joissa jokaisessa on yksi puhuva kulttuurihenkilö(n pää), korostaa näytteille asettamisen kuolemaa.

Mutta, tuntuuhan paikoillaankin polkeva taide arvolta sinänsä. Markkinatorin keskellä "what is the meaning of life"-tasoiset tekstiteokset ja muut yritelmät tuntuvat jokseenkin perustelluilta. Ja keskeltä hiljaisuutta löytyy pieni, hento ote ulkona vellovasta taiteen anekaupasta, pysähtynyt kuva Venetsiasta. Pieni kuolema suuressa?

Venetsian biennaali Venetsian Giardini di Castellossa 29. lokakuuta saakka. Teemana Less Aesthetics, More Ethics.