Muumi-sarjakuvalle kunniaa!

Helsingin yliopistossa järjestettiin 17. elokuuta 2000 maailman ensimmäinen muumi-sarjakuvia käsittelevä seminaari. Puhujat Suomesta, Ruotsista ja Englannista kertoivat kiinnostavia asioita muumi-sarjakuvien maailmasta.

Seminaarin puheenjohtaja Petri Kemppinen kiinnitti avauspuheenvuorossaan muumi-sarjakuvan aikansa muuhun sarjakuvaan. Sodan jälkeen syntyi useita sarjakuvia, joissa oli oma pienoismaailmansa. Tällainen oli esim. Smurffit. Muumi kuitenkin poikkeaa muista vastaavista sarjakuvista siinä, että sen keskiössä on perhe eikä pienoisyhteiskunta.

Muumi on menestynein suomalainen sarjakuva: parhaina aikoinaan sillä oli peräti 20 miljoonaa lukijaa eri puolilla maailmaa. Usein sarjakuva kuitenkin sivuutetaan: esimerkiksi Tampereella järjestetyssä suuressa muumiseminaarissa vuonna 1995 sarjakuvaa ei käsitelty ollenkaan.

Seminaarin ensimmäisen puheenvuoron käytti Altti Kuusamo, joka analysoi muumisarjakuvien huumoria akateemisten teorioiden valossa. Kuusamon mukaan muumisarjakuvan huumori syntyy monista eri tekijöistä. Raskaan vartalon ja kevyen liikkumisen suhde aiheuttaa lukijassa huvittuneisuutta. Muumien eliölaji ei ole tunnistettavissa - muumeissa on kuitenkin tuttujakin piirteitä. Oleellista on myös kuvan ja sanan suhde. Toisinaan huumori syntyy yllätyksistä, kuten sarjassa, jossa Muumipeikko rakentaa taloa: keskellä yötä rakennuksille ilmaantuu byrokraatti tivaamaan rakennuslupaa. "Tämä ei ole kafkamainen tilanne, koska huumori on lämmintä", Kuusamo selvensi strippiä esitellessään. Huumoria voi syntyä myös metafiktiosta eli siitä, että sarjakuvan henkilöt puhuvat itsestään fiktiivisinä henkilöinä.

Muumi-sarjakuvassa huumori perustuu hitaalle kerronnalle. Sarjakuva on parodinen, mutta sen liioittelu ei ole koskaan liian liioiteltua. "Muumi-sarjakuvien komiikka on demokraattista", Kuusamo huomioi. "Nauru ei tapahdu kenenkään kustannuksella." Kuusamo huomautti, että esimerkiksi Tenavissa huumori on osoittelevampaa. Kuusamo sovelsi sarjakuvaan Bahtinin karnevaaliteoriaa: "Bahtinilla karnevalisaatio tapahtuu torilla, mutta muumeissa pistetään ylösalaisin perhe. Voidaan sanoa, että karnevalisaatio tapahtuu ruokapöydän kautta. Karnevaalin avainsana on suvaitsevaisuus ja porvarillisuuden pilkka." Porvarillisuuden kyseenalaistaminen onkin oleellista. "Muumit romuttavat man brukar göra so här -asenteen", Kuusamo kuvaili. "He rikkovat decorumin ja kannattavat suvaitsevaisuutta."

Pilapiirtäjä Tove Jansson

Ruotsista seminaariin oli tullut Rolf Lindby, joka on seurannut Ruotsin Bull'sista käsin muumien maailmanvalloitusta viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden ajan. Lindby esitteli sarjakuvia, joita Tove Jansson teki ennen muumeja: niissä tekstit olivat vielä kuvien alla ja puhekuplia oli vain muutama. Ny Tid -lehdessä ilmestyi ennen varsinaista muumi-sarjakuvaa Toven Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaan perustuva sarjakuva käsinkirjoitettuine alapalkkiteksteineen. Lindby kertoi valitettavasti lähes saman tarinan, jonka voi lukea Juhani Tolvasen elokuussa ilmestyneestä mainiosta Muumisisarukset-kirjasta.

Suomenruotsalaista tahoa seminaarissa edusti Toven pilapiirroksista kirjojakin kirjoittanut Erik Kruskopf, joka kertoi eloisasti Toven pilapiirtäjän urasta Garm-lehdessä. Toven aloittaessa kuvataiteilijan uraansa vallalla oli modernismin ihanne, eikä kirjallisia vaikutteita kuvataiteessa katsottu hyvällä. Pilapiirtäjänä Tove pääsi yhdistämään kaksi kiinnostuksen kohdettaan, kirjallisen ja visuaalisen ilmaisun.

Tove Jansson oli erikoisen taitava löytämään humoristisia aineksia arkipäivän elämästä. Varsinkin sota-ajan arkea kuvaavat pilakuvat ovat hupaisia. Kruskopf esitteli useita kuvia, joissa Tove on kuvannut riemukkaasti kaupunkilaisten sota-ajan velvoitetöitä maaseudun heinäpelloilla. Myös taiteilijaelämää Tove parodioi railakkaasti: eräässä kuvassa kuvanveistäjän vaimo katselee miehensä tekemää kaksipäistä naisveistosta ja arvelee miehen ratkenneen jälleen ryyppäämään.

Tove ei kuitenkaan tehnyt pelkästään pilakuvia. Garmissa ilmestyi myös hänen lyyrisiä laveerauskuvituksiaan novelleihin. Muumikirjoista tuttu tyyli alkoi syntyä Garmin sivuilla ja Muumipeikko heräsi henkiin aluksi Toven nimikirjoituksena. Nappeja ja avioliittoja

Seminaarin kiinnostavinta antia oli sarjakuvatoimittaja Juhani Tolvasen syväanalyysi sarjakuvasta Nappeja ja avioliittoja (1962). "Tähän sarjakuvaan tiivistyy kaikki se, mitä muumi-sarjakuva on ja on ollut", Tolvanen kertoi.

Englantilainen Evening News -sanomalehti tilasi muumi-sarjakuvan alunperin aikuisille suunnatuksi satiirisarjakuvaksi. "Se oli sekä seikkailu- että huumorisarjakuva ja sellaisenaan melko ainutlaatuinen", Tolvanen sanoi. Tove ja Lars Jansson tekivät sarjakuvaa yhdessä. Alkuun Lars käsikirjoitti ja Tove piirsi, mutta Toven väsyttyä sarjakuva jäi kokonaan Larsin harteille, ja hän kehittikin siitä loistavan jatkuvan strippisarjakuvan.

Nappeja ja avioliittoja kertoo Suskasta ja Hosulista, joita yhdistää nappien kerääminen. He rakentavat talon ja muuttavat siihen asumaan nappikokoelmineen. Pian kuvaan astuu kuitenkin porvarillinen yhteiskunta Louskan muodossa. Louska paheksuu sitä, että naimaton pariskunta asuu samassa talossa. Suska ja Hosuli kiirehtivät naimisiin. Avioliitto kuitenkin muuttaa heidän suhteensa. "Muumi-sarjakuva ei ole vain hauskaa ja harmitonta huumoria", Tolvanen kertoi ja näytti strippiä, jossa Muumipappa ja Hosuli keskustelevat avioliitosta. "Tässä on koskettavaa, surumielistä huumoria." Hosulille ja Suskalle tulee aviokriisi, mutta miten käy nappikokoelman, jos he eroavat? Kriisi ratkeaa, kun heidän rappusiltaan löytyy vauva, jolle he ryhtyvät vanhemmiksi. "Ollaan stripissä numero 73, ja mukaan tulee aivan uusi käänne, vanhemmuus", Tolvanen sanoi. "Kaikki lasta hoitaneet voivat tunnistaa omat oireensa Suskan ja Hosulin käytöksestä." Kun äiti saapuu noutamaan kadonnutta lastaan, Suska ja Hosuli päättävät jäädä yhteen. Vauvan mallina oli käytetty Larsin tytärtä Sophiaa, joka istui seminaariyleisön joukossa, tietysti jo aikuisena naisena.

Paitsi kerronnallisesti, Lars Janssonin muumi-sarjakuvat ovat taidokkaita myös teknisesti. "Ennen kuolemaansa Lars Jansson kertoi minulle piirtäneensä varmaankin miljoonia varjostusviivoja", Tolvanen sanoi ja esitteli vierekkäisiä ruutuja, joissa oli erilaista varjostusta kokonaisuuden elävöittämiseksi. Keskimmäisessä ruudussa oli käytetty rasteria. "Rasteri on ongelma vanhoissa sarjakuvissa, sillä se kuluu", Tolvanen kertoi. "Bull's ja muut levittäjät joutuvat luultavasti pian restauroimaan vanhojen sarjakuvien rastereita."

Muumien ilmestymisen aikoihin sanomalehtisarjakuvalla oli tilaa, mikä mahdollisti graafiset kokeilut ja pienen, hienon viivan käytön. Nykyään tämä ei ole mahdollista.

Lars Jansson käytti myös innovatiivisia keinoja. Usein ruudut on erotettu jollakin kapineella: luudalla tai ilotulitusraketilla. Suskan ja Hosulin tarinassa erikoista ruutureunaa on käytetty kertovana elementtinä: Suska ihmettelee miksi vauva kitisee, ja Hosuli arvelee, että se haluaa tiettyyn paikkaan. Vessassa käyntiä ei näytetä, sitä kuvaa vessanpöntön ketju, joka erottaa ruudut toisistaan.

"Lars ammensi tarinoihinsa enemmän todellisuudesta ja omista kokemuksista kuin Tove", Tolvanen sanoi. Lars Jansson jatkoi Toven luovaa maailmaa, ja toi sinne omia henkilöitään. Tove keskittyi enemmän muumiperheeseen, Larsin sarjakuvissa muut henkilöt saavat omia tarinoita.

Muumi-sarjakuva alkoi ilmestyä Englannissa 1954 ja Ilta-Sanomissa 1955. Ensimmäinen muumi-romaani ilmestyi suomeksi vasta vuoden 1955 syksyllä. "Oma teoriani on, että suomenkielinen yleisö tutustui muumeihin ensin sarjakuvan välityksellä", Tolvanen kertoi.

Ryteikössä piileksii Muumimamman pimeä puoli

Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Suvi Ahola puhui seminaarissa Muumimamman henkilökuvasta muumikirjoissa. Sarjakuvaa hän ei ollut lukenut. Aholan mukaan Tove Jansson kuvaa Muumimammassa omaa äitiään. Muumimamma on täydellinen äiti: hyvä kodin ja puutarhan hoitaja, jolla on rajaton myötäelämisen kyky. Hän jaksaa aina kuunnella lapsiaan. Lisäksi hän on sankariäiti, joka hoivaa muitakin muumitaloon eksyneitä. Muumimamma on Aholan mukaan madonna ja kaikkivoipainen naisjumala.

Ahola analysoi muumikirjojen symboliikkaa ehkäpä liian pinnallisesti. Kirjoissa usein esiintyvä ryteikköinen metsä on kuulemma Muumimamman varjoisan puolen symboli. Muumimammalla on oma yöpuolensa, jota kuvastaa mörkö. Mörkö ilmestyy paikalle, kun mammalla on vaikeaa. Mamma kuitenkin vakuuttaa muille, että mörkö ei ole koskaan tehnyt kenellekään pahaa.

Aholan Muumimamma-analyysi vaikutti kovin yksioikoiselta, eikä oikein istunut muumi-sarjakuvaa käsittelevään seminaariin. Ahola ei huomioinut lainkaan Muumimamman anarkistisia puolia: eräässä muumi-sarjakuvassa vieraat huomaavat, että sängynalus on täynnä likaisia astioita. Muumimamma on säästänyt niitä sadepäivää varten viedäkseen ne ulos peseytymään. Siinäpä täydellistä taloudenhoitoa kerrakseen.

Muumin sanoma on suvaitsevaisuus

Englannista seminaariin oli tullut Paul Gravett British Cartoon Archivesta, joka arkistoi sarjakuvia sekä järjestää sarjakuva-aiheisia näyttelyitä. Gravett valotti muumi-sarjakuvan taustoja. Miksi sarjakuva tilattiin juuri Englannista ja miksi siitä tuli niin suosittu?

Vuosisadan alkupuolella Englannin sanomalehtialalla vallitsi kova kilpailu. Eräs sanomalehtien keksimä houkutin olivat lapsille suunnatut, eläinaiheiset sarjakuvat. The Daily Mailissa alkoi ilmestyä The Teddy Tail 1914 ja The Daily Mirrorissa sarja, jossa esiintyi pingviini, kani ja karhu. The Daily Express lanseerasi Mary Tourtelin luoman Rupert-karhun. Muita hahmoja olivat George Studyn Bonzo-koira (joka oli Suomessakin niin suosittu, että saatavilla oli Bonzo-koira-leluja, ja mainitaanpa Bonzo Pikku Marjan eläinkirjassakin) ja Captain Pugwash.

Captain Pugwash edusti uutta, sodanjälkeistä tyyliä. Sodan kurjuuden jälkeen ilmassa oli optimismia ja ihmiset kaipasivat fantasiaa ja hupia. Captain Pugwash oli tehty uudenlaisella, ilmavalla ja luonnosmaisella tyylillä. Samaa tyyliä käyttivät Ronald Searle ja Gerald Hoffmann sekä Emett, joka oli erikoistunut hullunkuristen veturien piirtämiseen. Yksi muumia edeltäneistä suosikkisarjoista oli omituisesti Teletappeja muistuttava Flook.. Flook alkoi lastensarjakuvana, mutta kehittyi satiirisemmaksi ja alkoi kommentoida päivänpolttavia kysymyksiä.

Evening News vastasi kilpailuun tilaamalla muumi-sarjakuvan, joka tosin suunnattiin alun perinkin aikuisille. Tove Janssonilta oli tuohon aikaan ilmestynyt Englanniksi kaksi muumikirjaa, eikä hän ollut sarjakuvataiteilijana tunnettu. Gravettin mielestä onkin merkittävää, että Evening News tajusi jo tuossa vaiheessa, mitä potentiaalia muumeihin sisältyi. Hän ei kuitenkaan osannut vastata yleisöstä heitettyyn kysymykseen siitä, miksi muumeista tuli niin suosittu sarjakuva.

"Ainakin PR oli tosi tehokasta", hän sanoi. "Ympäri Lontoota ajeli lehden jakeluautoja, joiden katolla mainostettiin muumia (autoista on kuva Tolvasen kirjassa). Samantapaista markkinointia oli käyttänyt aiemmin Eagle-niminen opettavainen lastensarjakuvalehti. Ympäri maaseutua ajeli autoja, joiden katolla oli kultainen kotka, ja autoista jaettiin lipukkeita, joilla lapset saivat lunastaa lehden ensimmäisen numeron kaupasta." Ennen kuin muumi-sarjakuva aloitti ilmestymisensä, lehden etusivulla esiteltiin henkilöt yksi kerrallaan. Lisäksi lehdessä oli Tove Janssonin haastattelu, joka antoi taiteilijasta varsin sympaattisen kuvan.

Englannissa ongelmana on, että sanomalehtisarjakuvaa ei ole arkistoitu mitenkään, eikä muumistakaan julkaistu kuin yksi englanninkielinen kokooma-albumi. "Muumi-sarjakuvalla on edelleen maailmanlaajuista viehätystä ja potentiaalia", Gravett arveli. "Sen sanoma on suvaitsevaisuus, ja se on ajankohtaista edelleen." Muumihahmot ovatkin esiintyneet Suomen Amnestyn ihmisoikeuskampanjoissa.

Puheenvuoronsa lopuksi Gravett mainitsi kaksi nykypiirtäjää, jotka ovat muumi-sarjakuvan faneja: Glen Dakinilta on ilmestynyt Ape-niminen albumi ja Dylan Horrocksilta Hicksville-albumi (julkaisuja Black Eye). Seminaarin lopuksi Petri Kemppinen muistutti, että sarjakuva on tärkeä osa Tove Janssonin taiteilijakuvaa, vaikka se jätetäänkin turhan usein miltei huomiotta.

Sympaattiset muumisisarukset

Juhani Tolvasen kirja Muumisisarukset: Tove ja Lars Jansson - muumipeikko-sarjakuvan tarina (WSOY) ilmestyi parahiksi pari päivää ennen muumi-seminaaria. Tolvanen on tehnyt teosta varten hurjan määrän taustatutkimusta ja haastatteluita, ja tuloksena onkin mukaansatempaava ja informatiivinen opus muumi-sarjakuvasta. Lisäksi lukijaa riemastuttaa kirjan runsas piirroskuvitus. Esimerkiksi varhainen sarjakuva Muumipeikosta ja pyrstötähdestä on julkaistu kokonaisuudessaan.

Tolvanen kertoo sarjakuvien taustalla olevista tosielämän ihmisistä ja ilmiöistä, mutta ei unohda itse sarjakuvien tarkkaa analyysiä. Muumi-sarjakuvan maailmanvalloitus käydään läpi, samaten Toven ja Larsin työskentelytapa ja sarjakuvan kehittyminen. Yksi teoksen ansio on se, että Lars Jansson saa viimeinkin ansaitsemaansa kunniaa, tekihän hän muumi-sarjakuvaa vuosikaudet itsenäisesti, vaikkakin pohjasi sen Toven luomaan maailmaan.

Kirjaan sisältyy myös Tove Janssonin novelli Sarjakuvapiirtäjä, joka on vastikään ilmestyneessä novellivalikoimassakin. Tarina kuvaa oivaltavasti nuorta sarjakuvapiirtäjää, joka päätyy jatkamaan vanhan piirtäjän luomaa suosikkisarjaa.

Lisäksi Muumisisaruksissa on lista muumi-sarjakuvista, luettelo molempien sisarusten kirjoittamista kirjoista sekä inventaario Muumilaakson kirjastosta. Kirjaa lukiessa mielen valtaa tuttu ihmetys: miten yksi taiteilija on voinut luoda niin monia äärettömän sympaattisia ja syvällisiä hahmoja?

Laura Honkasalo