Venäjää ei pidä unohtaa

Suomi on aina sijainnut maantieteellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti idän ja lännen välissä. Ruotsin ja Venäjän valtakaudet ovat jättäneet lähtemättömän jälkensä suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Suomi on määrittynyt tämän välissä olemisen kautta; se on ollut Suomen idea*. Läntiset ja itäiset vaikutteet ovat kumpikin vuorotellen olleet hallitsevassa asemassa. Neuvostoliiton romahduksen jälkeisten 10 - 15 vuoden aikana, on ulkopolitiikassa ja sen myötä muillakin elämänaloilla suuntauduttu vahvasti länteen. Kulttuurielämäänkin tällä on ollut vaikutuksensa: esimerkiksi venäjästä suomennettujen kaunokirjallisten teosten määrä on romahtanut.

Suomen ulkopolitiikassa suhde Venäjään on kuitenkin ollut ja tulee varmasti vastedeskin olemaan kohtalonkysymys jo pelkästään maantieteen vuoksi. J. K. Paasikiven ja Urho Kekkosen kirjoitukset idänsuhteiden tärkeydestä ovat pääosin edelleen ajankohtaisia. Hyvät suhteet itänaapuriin eivät kuitenkaan saisi merkitä epäkohdista ja vääryyksistä vaikenemista, sellaista kritiikitöntä "vallan ja voiman kunnioittamista", jota esiintyi niin sanotun suomettumisen aikana ja jota muun muassa ministeri Max Jakobson (Helsingin Sanomat 16.2.2002) taas peräänkuuluttaa - tällä kertaa suhteessa Yhdysvaltoihin.

Aivan kuten Suomen ulkopolitiikassa myös Venäjän sisäpolitiikassa on edetty nopeasti äärimmäisyydestä toiseen. Siirryttäessä reaalisosialismista länsimaisen mallin mukaiseen markkinatalouteen kansalaiset saivat vihdoin sananvapauden ja poliittiset oikeudet, mutta samalla sosiaaliset ongelmat kärjistyivät pahasti. Tämän kehityksen on saanut kokea myös Venäjän älymystö, intelligentsija, jonka surkeasta tilanteesta tutkija Pentti Stranius kertoo seikkaperäisesti tämän lehden artikkelissaan.

Mutta suuristakin mullistuksista huolimatta historia myös toistaa itseään. Tämä tulee mielenkiintoisella tavalla esiin Jani Saxellin artikkelissa, jossa hän rinnastaa Pietari Suuren ja J. V. Stalinin toisiinsa Venäjän itsevaltiaina ja modernisoijina. Saxell muistuttaa, että myös Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin pitää Pietari Suurta esikuvanaan. Vallankäytön muodot pysyvät samoina, vaikka aikakaudet ja yhteiskuntajärjestelmät vaihtuvat.

Käsissäsi oleva Kulttuurivihkojen Venäjä-erikoisnumero antaa mielestäni varsin totuudenmukaisen ja kaunistelemattoman kuvan Venäjän kulttuurin ja yhteiskunnan historiasta ja nykytilasta. Synkän ihmisoikeustilanteen, ympäristöongelmien, kulttuurin alasajon sekä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi kerromme myös monista valopilkuista, kuten hyvän kirjallisuuden ja musiikin tekijöistä sekä toiminnasta inhimillisempien yhteiskunnallisten olojen puolesta.

Kenties tämäkin monipuolinen tietopaketti omalta osaltaan kohentaa suomalaisten tietoutta itänaapurin asioista näinä lännettymisen ja amerikkalaistumisen aikoina. Sillä jos unohdamme Venäjän, unohdamme samalla myös Suomen idean.

Elias Krohn

* Olen mukaillut käsitteen Suomen idea presidentti Mauno Koiviston mainion kirjan Venäjän idea nimestä. Myös Koivisto korostaa siinä Suomen sillanrakentajan roolia idän ja lännen välissä.