Aktivisti on poissa

Niin suomalaisen kansalaisaktivismin kuin kriittisen kansainvälisen journalisminkin grand old manin, Johan "Seppi" von Bonsdorffin pitkä ura päättyi 61-vuotiaana äkilliseen sairauskohtaukseen maaliskuun alussa.

4.6.1940 syntynyt von Bonsdorff aloitti ulkomaantoimittajan uransa vuonna 1964 Nya Pressenissä, Hufvudstadsbladetin iltalehdessä. Jo tuolloin hän esitti tiedonvälityksen valtavirrasta poikkeavia näkökulmia muun muassa Vietnamin sodasta, Lähi-idän tilanteesta ja kolmannen maailman nälänhädästä. Liiallinen itsenäisyys palkittiin potkuilla vuonna 1968. Bonsdorff ei lehtitalon työhuonekunnan enemmistön mielestä noudattanut "lehden porvarillista linjaa". Erottamista tuki myös hänen isänsä, lehden silloinen päätoimittaja Henrik von Bonsdorff.

Vuoden pituinen työttömyysjakso antoi Johan von Bonsdorffille mahdollisuuden omistautua täysipainoisesti vapaalle kansalaistoiminnalle. Hän oli keskeinen vaikuttaja TRICONT-ryhmässä, joka pyrki lisäämään tietoisuutta kolmannen maailman asioista. Paradoksaalisesti toiminnan rahoittamisessa auttoi palkka, jota Nya Pressen joutui hänelle maksamaan vielä pitkään erottamisen jälkeen. Marraskuussa 1968 tie vei Vanhan valtaukseen, josta Seppi kertoo yksityiskohtaisesti teoksessaan Kun vanha vallattiin (Tammi 1986). 1960 - 70-lukujen vaihteessa Seppi oli mukana oikeastaan kaikessa vähänkin tärkeässä, muun muassa legendaarisessa ajankohtaiskirjallisuuden Huutomerkki-sarjassa.

Journalistista uraansa von Bonsdorff pääsi jatkamaan Yleisradion ruotsinkielisessä ajankohtaistoimituksessa, ensin ulkomaantoimittajana ja myöhemmin toimituspäällikkönä. Hän työskenteli pari vuotta myös SAK:n kansainvälisellä osastolla, ja siirtyi vuonna 1977 Ny Tid -lehden päätoimittajaksi. Päätoimittajana hän toimi useita vuosia myös Sadankomitean Ydin-lehdessä yhdessä nykyisen ulkoministerin Erkki Tuomiojan kanssa ja onnistui muokkaamaan julkaisusta entistä varteenotettavamman mielipidelehden.

Vuonna 1985 Seppi jättäytyi vapaaksi toimittajaksi ja teki kuolemaansa saakka ulkomaanaiheisia juttuja vasemmistolaisiin lehtiin sekä Ylen ruotsinkielisiin ajankohtaisohjelmiin. Hän kirjoitti myös lukuisia tietokirjoja mitä moninaisimmista aiheista, muun muassa Latinalaisesta Amerikasta, Vietnamista, Pohjois-Irlannista, Mosambikista, Färsaarista sekä Suomenlahden ja Itämeren ympäristöongelmista. Kesken häneltä jäi islamia käsittelevä kirja, johon viime syyskuun tapahtumat olivat antaneet kipinän. Bonsdorff oli keskeinen vaikuttaja myös viime vuonna Suomeen perustetussa globalisaatiokriittisessä Attac-liikkeessä.

Kansan Uutisten Viikkolehdessä 1990-luvulla julkaistuista Bonsdorffin kolumneista koottiin vuonna 2000 teos Uutistulvassa vastavirtaan, joka julkaistiin Liken ja Rauhanpuolustajien Pystykorva-kirjasarjassa. Vaikka kolumnit on kirjoitettu päivänkohtaiseen sanomalehtikäyttöön, vanhimmatkin niistä ovat edelleen hämmästyttävän ajankohtaisia ja ehdottomasti lukemisen arvoisia. Esimerkiksi Yhdysvaltain roolia maailman eri kriiseissä käsittelevistä kolumneista muodostuu eräänlainen jatkokertomus, joka tarjoaa tärkeitä aineksia tämänhetkisenkin maailmantilanteen pohdintaan - olennaisia näkökulmia, joista suuret suomalaiset tiedotusvälineet eivät paljoa puhu.

Viimeisen kolumninsa Viikkolehteen Johan von Bonsdorff kirjoitti vain päivää ennen kuolemaansa. Kolumni jäi kuitenkin lähettämättä, koska hänen tietokoneensa tuntemattomasta syystä sammui. Yhdysvaltain asettamia terästulleja käsitellyt kolumni julkaistiin sittemmin postuumina Viikkolehdessä ja Ny Tidissä.

Johan von Bonsdorff oli Journalisti isolla J:llä. Vaikka hänen kirjoituksensa olivat usein "kantaaottavia", hänen taistelunsa "maailman sorrettujen ja häväistyjen puolesta" ei ollut "mitään huutamista, vaan tietämistä ja analyysia", kuten kollega Hannu Taanila kirjoittaa Sepin kolumnivalikoiman jälkikirjoituksessaan.

Ennen kaikkea Johan von Bonsdorff halusi aina pureutua asioihin "pintaa syvemmältä" - tämä oli hänen Viikkolehden palstansa nimikin. "Minusta analysoiva, taustoittava funktio vähenee koko ajan uutisvälityksessä. Uutisille on tehtävä käyttöohjeita. Hyvä journalismi tarjoaa kokonaiskuvia ja historioita", Bonsdorff linjasi Voima-lehden haastattelussa kesällä 2001.

Bonsdorffin näillekin ajatuksille löytyy toivon mukaan kaikupohjaa nuoren toimittajasukupolven yhteiskunnallisesti aktiivisesta joukosta. Kuten sukupolviliikkeitä tutkinut ja "fennomanian perillisistä" väitellyt Matti Virtanen toteaa, liikkeet, jotka eivät löydä menneisyydestä omaa historiallista viittauskohdettaan ja esimerkkiään, kuolevat yhtä nopeasti kuin syntyvätkin. Ehkä viime aikojen lisääntynyt mielenkiinto karnevalistiseen 1960-lukuun ja politisoituneeseen 1970-lukuun on merkki tällaisesta viittauskohdasta. Aktivisti on poissa, työ elää.