Elokuvat: Valkoiset miehet Afrikassa

9.2.2007

Elokuvassa Blood Diamond kerrotaan kuinka Sierra Leonen sisällissotaa rahoitettiin timanttikaupalla.

Aina kun jostain päin Afrikkaa on löydetty jotain arvokasta, ovat länsimaalaiset suistaneet ahneuksissaan alueen kaaokseen. Lopputulos on ollut sama, on kyse ollut sitten kumista, norsunluusta tai nyttemmin timanteista, jotka ovat aiheena viisi Oscar-ehdokkuutta keränneessä yhdysvaltalaiselokuvassa Blood Diamond ?veritimantti. Tarinan taustana on koko viime vuosikymmenen kestänyt Sierra Leonen verinen sisällissota, jota todellisuudessa rahoitettiin alueelta löytyvien timanttien myynnillä. Tai pikemminkin, kuten elokuvassakin todetaan, timanttikaupalla sota pidettiin taloudellisesti kannattavana.

Edward Zwickin ohjaaman elokuvan aihe on siis tärkeä, mutta valitettavasti sanoma hukkuu paikoin perushollywoodilaisen toimintarymistelyn alle. Tarinan (anti)sankari on Leonardo DiCaprion esittämä zimbabwelaissyntyinen onnenonkija, entinen palkkasoturi ja nykyinen salakuljettaja Danny Archer. Hän pääsee Sierra Leonesta löytyneen jättitimantin jäljille, ja etsii käsiinsä kyseisen kalleuden löytäneen ja sen maahan kätkeneen paikallisen kalastajan Solomon Vandyn (Djimon Hounsou). Muutkin tahot kuulevat löydöstä, ja alkaa kilpajuoksu timantin luo – kuin konsanaan Afrikan tähti ?pelissä.

Archer saattaa olla häikäilemätön oman edun tavoittelija, ja jopa rasisti, mutta ainakin viehättävään amerikkalaisreportteriin(Jennifer Connelly) hänen poikamainen charminsa tehoaa. Ammattisotilaana toimiessaan Archer on turtunut henkisesti siinä määrin, että hän suhtautuu tappamiseen täysin tunteettomasti. Hänen mielestään ei kannata jäädä suremaan, vaikka muutamia kymmeniä mustaihoisia sattuukin kuolemaan taisteluiden tiimellyksessä. "Tämä on Afrikka. Täällä ihmisten tappaminen on elämäntapa", mies perustelee näkemystään.

Archerin hahmo on enemmänkin vanhan ajan seikkailullinen sankari kuin tunteeton roisto ? itse asiassa eräänlainen hieman poliittisesti epäkorrekti uuden ajan Indiana Jones. Elokuvan todellinen pahis onkin kapinallisarmeija RUF:n päällikkö "Kapteeni Myrkky" (David Harewood, jonka johdolla hallituksen vastaiset joukot värväävät riveihinsä lapsisotilaita, tekevät kyliin verisiä kostoiskuja, ja kuljettavat eloonjääneet pakkotöihin kaivamaan timantteja. Kapinallispomoakin kohtaan tarinassa toki tunnetaan jonkin verran ymmärrystä, kun hän huomauttaa Vandylle tehneensä paholaismaisia tekoja koska on joutunut elämään helvetillisissä oloissa. Joka tapauksessa elokuvassa asetetaan varsin kyseenalaiseen valoon Sierra Leonen korruptoitunutta hallitusta vastaan taistelleen RUF:n toimet.

Kolonialismin jatkumo

"Joidenkin mielestä meillä afrikkalaisilla olivat asiat paremmin eurooppalaisten alaisuudessa", toteaa Solomon Vandy eräässä Blood Diamondin ajatuksia herättävimmässä kohtauksessa. Tähän olisi tietenkin poliittisesti epäkorrektia suhtautua kuin yhdellä tavalla, ja lähtökohtaisesti tällaiset mielipiteet edustavatkin vanhakantaista imperialistista ajattelua länsimaisten ihmisten kaikenpuolisesta ylivertaisuudesta suhteessa afrikkalaisiin. Onhan kansoilla ja valtioilla nykyaikaisen ajattelun mukaan sentään oikeus päättää asioistaan itse, ja onhan historia osoittanut millaisiin tuloksiin eurooppalainen imperialismi on johtanut muilla mantereilla. Onkin hyvä pitää mielessä, että kaiken kaikkiaan nimenomaan valkoihoinen mies on kaikista Homo sapiens -lajin edustajista aiheuttanut historian aikana kanssaihmisilleen eniten kärsimyksiä.

Nyt kolonialismin aika on joka tapauksessa ohi, ja myös Afrikan maat ovat saaneet itsenäisyytensä. Kovin auvoisa sikäläinen tilanne ei kuitenkaan ole. Sodat ja nälkä ovat läsnä jatkuvasti, minkä lisäksi monien Afrikan maiden itsenäisyys on oikeastaan vain nimellistä, sillä ne ovat edelleen enemmän tai vähemmän riippuvaisia länsimaista ? niin hyvässä kuin pahassa. Eurooppalaista alkuperää olevan nationalismiajattelun levittäydyttyä viime vuosisadan aikana myös Afrikan mantereelle ovat monet sikäläisetkin vakuuttuneita valtiollisen itsenäisyyden olevan kerrassaan autuaallinen itseisarvo, joka lopulta ratkaisee kaikki yhteiskunnan ongelmat. Sen saavuttamiseksi monet ovatkin olleet valmiita tekemään valtavia taloudellisia ja inhimillisiä uhrauksia. Ja kuitenkin itsenäisyyden saavuttaminen hyödyttää varsinkin aluksi yleensä vain pientä osaa kansasta, kun sen sijaan suuren enemmistön kannalta elinolot eivät välttämättä parane edes pidemmällä aikavälillä. Näin varsinkin, jos vasta itsenäistynyt valtio ajautuu valtataisteluihin ja sisällissotaan, kuten on käynyt useiden entisten siirtomaiden tapauksessa. Konfliktien aikana joutuvat tunnetusti kärsimään eniten jo valmiiksi kaikkein köyhimmät ihmiset, joille sitä paitsi itsenäisyys tuskin merkitsee paljon muuta kuin sanahelinää. Vanha totuus on, että ihmisille joilla ei ole mitään, on kuitenkin aika lailla yhdentekevää, kuka heidän asioistaan päättää.

Kaikkein eniten entisten siirtomaiden sisäinen eripura palvelee kuitenkin lopulta länsimaita, jotka pystyvät näin pitämään nämä ns. kolmannen maailman valtiot talutushihnassaan taloudellisesti. Suuria voittajia ovat niinikään kansainväliset asekauppiaat. Eivät Sierra Leonen sisällissodassakaan käytetyt aseet nimittäin olleet mitään paikallista käsityötä, vaan tuontitavaraa Lännestä ja Venäjältä. Afrikan maiden riisto jatkuu siis edelleen kolonialismin ajan päättymisen jälkeenkin. Toki Afrikan mantereella on edelleen alueita, joissa eletään perinteisissä heimoyhteisöissä, ja joissa länsimainen vaikutus näkyy tuskin lainkaan. Tällöin kyse onkin nimenomaan alueista, joista ei ole koskaan löytynyt mitään valkoisen miehen mielestä arvokasta. Tähän liittyen Blood Diamond -elokuvassa on oivaltava kohtaus, jossa erään taitelujen murjoman kylän kenties ainoana henkiin jäänyt asukas huomauttaa Solomon Vandylle lakonisesti, että toivon mukaan Sierra Leonesta ei koskaan löytyisi öljyä. Ehkä länsimaat jättävät maan rauhaan vihdoin, kun kaikki alueen timanttivarat on aikanaan ryövätty. Paradoksaalista on, että valtavista timanttiesiintymistään huolimatta Sierra Leone oli sisällissotansa vuosina YK:n arvioiden mukaan jopa maailman köyhin valtio. Sikäläiset eivät siis itse hyötyneet rikkauksistaan käytännössä lainkaan vaan hyödyn keräsivät heidän kustannuksellaan länsimaalaiset. Timantteja on myyty länteen viime vuosikymmenien aikana muistakin Afrikan maista, esimerkiksi Angolasta ja Norsunluurannikolta, mutta juuri Sierra Leonen kohtalo oli näistä kaikista lohduttomin.

Elokuvan lopputeksteissä kerrotaan Sierra Leonen sisällissodan päättymisen jälkeen allekirjoitetuista kansainvälisistä sopimuksista, jotka kieltävät "konfliktitimanttien" myynnin. Tällaiset loppulauseet on kuitenkin tarkoitettu lähinnä helpottamaan länsimaisten katsojien huonoa kollektiivista omatuntoa, sillä valitettavasti nämä sopimukset eivät usein ole käytännössä juurikaan sen arvokkaampia kuin se paperi, jolle ne on painettu. Hälyttävän moni länsimaalinen on lopulta samoilla linjoilla Danny Archerin kanssa: mitä merkitystä on joidenkin kasvottomien afrikkalaisten hengellä, pääasiahan on oman elintason säilyminen. Ja jos tuo elintaso on tarpeeksi korkea, niin miksei voisi ostaa vaikka hienoa timanttikorua.

Blood Diamondin ensi-ilta 9. 2.

Eero Hirvenoja

etusivu : juttuarkisto