|
Quentin Tarantinon uutuuselokuva Grindhouse: Death Proof
sisältää päätöntä autohurjastelua ja paljon puhetta ilman mitään
sisältöä.
Quentin Tarantino -fanit ympäri maailmaa olivat odottaneet kohuttua
Tarantinon ja Robert Rodriguezin yhteisprojektia
Grindhouse kuin kuuta nousevaa, ja pettymys olikin suuri
tuotantoyhtiö Dimension Filmsin ilmoitettua taannoin, että elokuva
tullaan näkemään Pohjois-Amerikan ulkopuolella kahdessa osassa.
Tutkapari Tarantino-Rodriguezin tarkoitus on ollut elävöittää
elokuvallaan katsomistilanne, jollainen oli mahdollista kokea
takavuosikymmeninä yhdysvaltalaisissa niin sanotuissa
Grindhouse-teattereissa. Niissä järjestetyissä näytöksissä yleisö
nimittäin näki yhden lipun hinnalla kaksi kokopitkää
eksploitaatioelokuvaa, joiden lomassa esitettiin lisäksi trailereita
tulevista ensi-illoista. Tuottaja Harvey Weinsteinin päätökseen
puolittaa Grindhouse kahteen osaan lienee vaikuttanut elokuvan
odotettua huonompi menestys ensi-iltakierroksilla, mutta varsinaiseksi
syyksi on mainittu se, että muualla maailmassa tällaisiin
tuplanäytöksiin ei olla totuttu. Asiassa on myös vahvaa rahastuksen
makua, sillä näin on mahdollista nyhtää katsojilta esimerkiksi Euroopan
markkinoilla tuplasti lipputuloja.
Kotimaisilla netin keskustelupalstoilla Grindhousen silpomista on
pidetty perätty kulttuuriskandaalina, ja adressiakin on kerätty sen
puolesta, että elokuva nähtäisiin myös meikäläisissä teattereissa
kokonaisuudessaan. Päätökset on kuitenkin jo tehty korkealla
tuottajatasolla, ja niinpä raina tulee Suomeen kahtena torsona, joista
kaahailufilmi Death Proof on Tarantinon ja zombikauhistelu
Planet Terror Rodriguezin käsialaa. Sen sijaan alkuperäisessä
versiossa mukana olleita feikkitrailereita ei tultane näkemään täällä
lainkaan. Niiden tekemisestä ovat vastanneet muiden muassa Tarantinon
uusin suojatti Eli Roth sekä toistaiseksi paremmin hevimuusikkona
tunnettu Rob Zombie.
Grindhouse on saanut paljon positiivista hypetystä osakseen, mutta
ainakaan Suomessa ensi-iltaan ensimmäiseksi tuleva Tarantinon ohjaama
Death Proof ei ole kummoinenkaan elokuva. Sen hyvinkin simppelissä
juonessa Kurt Russellin esittämä psykopaattinen hurjastelija
"e;Stuntman Mike"e; jahtaa kuolemaa uhkaavalla kaarallaan nuoria
autoilevia neitosia. Tämä Hollywoodin entinen stuntmies käyttäytyy
muuten suhteellisen normaalisti, mutta muuttuu tien päällä hulluksi
tappajaksi. Lopulta Mike tulee ärsyttäneeksi vääriä mimmejä, ja joutuu
itse saaliin asemaan.
Vaikka Russellin näyttelemä hahmo onkin aivan kahjo heppu, elokuva on
samalla ohjaajan kunniaosoitus leffateollisuuden näkymättömille
puurtajille, stuntmiehille ja -naisille, joiden palveluksia tarvitaan
nykytekniikan aikana enää yhä harvemmin. Yhden keskeisen naispääosan
esittäjäksi Tarantino on valinnut stuntalan ammattilaisen,
uusiseelantilaisen Zoe Bellin.
Ikuinen pikkupoika
Death Proofin aloitus ei ole Tarantinon tuotokseksi mitenkään poikkeava,
sillä ohjaaja pääsee heti alkutekstien lomassa esittelemään
jalkafetissiään, minkä jälkeen seuraa pitkä hyvin dialogipainotteinen
kohtaus. Yllättävää sen sijaan on, että elokuvassa ei kuole kukaan kun
vasta ensimmäisen kolmen vartin jälkeen. Välillä jopa toivoisi tarinan
sisältävän runsaammin äksöniä puheen kustannuksella, sillä sen verran
tyhjänpäiväisestä ja tyhjäpäisestä jaarittelusta on tällä kertaa kyse.
Tarantinon tavaramerkiksi muodostunut näsäviisas, mukamas
"e;cool"e; dialogi on aina ollut yliarvostettua, mutta tässä
uusimmassa elokuvassa kuultava sananvaihto on luonteeltaan tavallistakin
ikävystyttävämpää, loputtomalta tuntuvaa paskanjauhantaa. Hänen
aikaisemmissa töissään on keskusteltu milloin mistäkin jonninjoutavista
aiheista, kuten Madonnan hittibiisin sanoituksesta,
hampurilaisten nimistä tai sarjakuvien supersankareista. Death Proofissa
käsitellään pääosin asioita, joista ohjaaja kai kuvittelee
naisporukoiden puhuvan keskenään. Miehen kirjoittama läpänheitto on
kuitenkin pohjimmiltaan sen verran äijämäistä, ettei se yksinkertaisesti
toimi kovin hyvin naisten suusta kuultuna.
Tarantinon elokuvat ovat tyypillisesti täynnänsä juttuja, jotka
kiinnostavat yleensä noin kymmenkesäisiä pikkupoikia: pyssyleikkejä,
räjähdyksiä, kiroilua ja (Death Proofin tapauksessa) autohurjastelua.
Vastakkaisen sukupuoleen liittyvät asiat eivät vielä tuossa ikävaiheessa
herätä suurtakaan kiinnostusta, ja Tarantinollakin hänen suhtautumisensa
elokuviensa naishahmoihin vaikuttaa aina kovin etäiseltä ja
keskenkasvuiselta, ikään kuin mies olisi tunne-elämältään jotenkin
rajoittunut. Kauniimman sukupuolen edustajat ovat hänen tuotoksissaan
toki lähes poikkeuksetta ulkoisilta avuiltaan hyvinkin naisellisia,
mutta samalla he vaikuttuvat kumman sukupuolettomilta (ja jopa
aseksuaalisilta) olennoilta. Samanlaista kypsymättömyyttä on
havaittavissa myös Quentinin suhtautumisessa seksiin, joka tuntuu olevan
hänen elokuvissaan edelleen melkoinen tabu. Tarantinoa (44 v.) voisikin
hyvin luonnehtia Michael Jacksonin tavoin peterpanmaiseksi
hahmoksi, joka kieltäytyy kasvamasta aikuiseksi.
Death Proofin on kai tarkoitus olla jonkinlainen naisten elokuva, mikä
sopii huonosti tarantinolaisen miehisen maailmankäsityksen raameihin.
Elokuvan loppukin on aivan typerryttävällä tavalla muka-feministinen,
kun Stuntman Miken jahtaamat naiset mukiloivat tämän halki, poikki ja
pinoon. Nämä suorastaan machot naishahmot ovat lopulta yhtä aidosti
feministisiä (ja feminiinisiä) kuin vaikka Russ Meyerin
roskaklassikon Faster, Pussycat! Kill! Kill! (1965) kurvikkaat
neidot.
Moralisointi sallittua
Tarantino-elokuvissa on perinteisesti suhtauduttu ihmisten tappamiseen
suurin piirtein yhtä huolettomasti kuin monissa tietokonepeleissä, eikä
väkivaltaelokuvien parissa kasvanut ohjaaja ole koskaan viitsinyt
kiinnittää suuremmin huomiota asian moraaliseen puoleen. Tällainen
kaikenpuolinen välinpitämättömyys ja kritiikittömyys on laajemminkin
ominaista yhdysvaltalaiselle niin kutsututulle väkivaltaviihteelle. Itse
asiassa Tarantino edustaa elokuviensa kautta lähes yksi yhteen
Hollywoodin elokuvateollisuuden ja sensoreiden tekopyhää näkemystä
siitä, että täysi-ikäisille katsojille voidaan tarjota likimain kuinka
sadistista väkivaltaa tahansa, kun taas seksin ja alastomuuden (jotka
sikäläisessä ajattelussa liitetään yleensä automaattisesti toisiinsa)
esittämistä tulisi mielellään välttää.
Amerikkalaiset moraalikäsitykset poikkeavat (onneksi!) monin paikoin
eurooppalaisesta ajattelusta, eivät vähiten nimenomaan suhtautumisessa
väkivallan käyttöön. Yhdysvalloissa esimerkiksi tuliaseen omistamista,
ja sen avulla itsensä sekä omaisuutensa suojelemista pidetään
kansalaisten perusoikeutena, ellei peräti velvollisuutena. Tällainen
asennoituminen näkyy sitten henkirikostilastoissa hälyttävän suurina
lukemina. Toisaalta mitä voi odottaa sellaiselta valtiolta, jonka
historia ja nykyisyys ovat niinkin verisiä, ja jonka perustan ovat
luoneet kristilliset fundamentalistit, onnenonkijat ja rikolliset.
Jotain hyvin periamerikkalaista liittyy myös Tarantinon elokuvissa aina
jossain muodossa esiintyvän kostoteeman käsittelyyn. Hänen mielestään on
ilmeisesti itsestään selvää, että jos ihmiselle on tehty vääryyttä, on
tällä lupa ottaa oikeus omiin käsiinsä ja kostaa kaikki raskaimman
mukaan. Miehen tuotoksista erityisesti Kill Bill -elokuvat
perustuvat tällaiselle ajattelutavalle, ja myös uusimmassa elokuvassa
tavataan säälimättömän kostonhimoisia naisia.
Populaariviihteen kävelevä tietokirja
Kuinka hyvin ohjaaja sitten on Death Proofissa lopulta onnistunut
tavoittamaan 1970-luvun halpistuotantojen hengen? Niiden suurkuluttajana
Tarantinon ainakin luulisi tuntevan alueen, mutta arvostelijoiden mukaan
tarinassa on aivan liikaa puhetta, ikäänkuin puolen tunnin aihe olisi
väenväkisin venytetty täysimittaiseksi elokuvaksi. Eksploitaatiopätkien
ystävät tuskin olisivat aikanaan innostuneet rainasta, jossa puhutaan
yhtä paljon kuin samanaikaisissa eurooppalaisissa taide-elokuvissa
(Godard, Rohmer, Eustache jne.). Niissä kuulluista keskusteluista Death
Proofin taasen erottaa se, että sen dialogista ei ole löydettävissä
mitään intellektuellia tai ylipäätänsä syvällistä sisältöä, lukuun
ottamatta ehkä elokuvassa siteerattua Robert Frostin runoa.
Tarantino on kuitenkin ollut jälleen kerran sen verran perinnetietoinen,
että on sisällyttänyt elokuvaansa lukuisia viittauksia 70-luvun autoilu-
ja takaa-ajoleffoihin, muutamilla kauhuelementeillä ryyditettynä.
Oikeastaan miehen koko tuotanto perustuu tällaiseen
ryöstöviljelyperiaatteeseen, sillä hänellä on tunnetusti tapana liittää
töihinsä lukuisia viitteitä suosikkielokuviinsa. Tarantinoa on syytetty
myös suoranaisista plagioinneista, olihan jo esikoiselokuva Reservoir
Dogsin (1992) perusidea tiettävästi pöllitty enemmän tai vähemmän
suoraan 80-luvun lopun hongkongilaiselokuvasta City on Fire
(1987).
Jos elokuva koostuu yksittäisiä kohtauksia, dialoginpätkiä,
taustamusiikkia ja erinäistä tilpehööriä myöten muista leffoista
lainailluista aineksista, ei lopputulos voikaan olla kovin omaperäinen.
Varsin yleisen näkemyksen mukaan Tarantino osaa kuitenkin kierrättää
tuttuja aineksia niin, että ne kohoavat uusiin sfääreihin. Tässä on
onnistuttu korkeintaan Pulp Fictionissa (1994), sillä yleensä
miehen töissä ei ole paljon muuta persoonallista kuin hänen varsin
erikoinen huumorintajunsa, joka ei ainakaan tämän kirjoittajaan ole
koskaan pahemmin uponnut.
Itseoppinut Tarantino on aina ollut ohjaajana teknisesti taitava, ja
elokuvantekijänä hän on kenties jopa liian kyvykäs tekemään tällaista
kuraa. Sen sijaan elokuvahistorian aikana on nähty tuskin ketään toista,
jolla olisi niin vähän näyttelijäkarismaa kuin Quentinilla. Jälleen
kerran hän on valitettavasti tuppautunut kameraan eteen, tällä kertaa
baarimikon roolissa.
Toistaiseksi jää arvailujen varaan, millä tavoin Grindhouse toimisi
kokonaisena elokuvana, mutta tästä Tarantino-torsosta voi todeta
yhteenvetona vain sen olevan täysin yhdentekevä tuotos, joka ei ole
millään tasolla viihdyttävä. Se on ainoastaan laimea pastissi
samanlaisille, yleensä täysin turhanpäiväisille tekeleille, joista
useimmat soisi unohdettavan elokuvahistorian romukoppaan, minne ne
epäilemättä kuuluvatkin.
* *
Grindhouse: Death Proofin Suomen ensi-ilta 1.6.
Robert Rodriguezin Grindhouse: Planet Terror saapuu teattereihin 20.7.
Eero Hirvenoja
| 
