0. JOHDANTO
Jean-Paul Sartre (1905-1980) ei ollut kiinnostunut perinteisestä rationaalisesta tieto-oppista (eli tietoteoriasta) eikä järkiperäisestä ”tiedosta” (Descartes).
Sartrea ei kiinnostanut ateistina järkitietoisuus, esinemaailma- ja yhteiskuntatietoisuus (kuten Marxia) vaan olemista koskeva tietoisuus, etenkin tietoisuus omasta subjektiivisesta olemisesta. Siinä oli samalla kyse transsendenssistä (”jumalallisesta olemassaolosta” maailmasta riippumattomana).
Sitä vastoin Karl Marxia kiinnosti yhteiskuntaa, taloutta ja tuotantoa tutkineena ateistina ja materialistina eniten yhteiskunnallinen oleminen ja tietoisuus (tajunta). Marxin mukaan yhteiskunnallinen oleminen määrää yhteiskunnallista tajuntaa.
Hegeliläinen käsitys ”objektiivisesta hengestä” oli Marxille vastenmielistä idealismia. Myös ajatus ”kollektiivitajunnasta” (Émile Durkheim 1858-1917) on marxilaisuudelle vieras.
Nykyaikainen tiede ja vallankäyttö ei perustu kuitenkaan ihmisenä olemista koskeviin ilmiöihin vaan aivan järkiperäiseen tietoon, ”järkitietoon”.
Sartren eksistentialistisen ihmiskäsityksen mukaan tieteellinen asennoituminen (asenne) on itsepetos, koska ihminen pyrkii tuolloin pakenemaan omaa eksistentialistista olemustaan.
Markki Satulehdon kirjassa Elämismaailma tieteiden perustana, Edmund Husserlin tieteen filosofia (1992) arvostellaan puolestaan fenomenologisen filosofian pohjalta länsimaista (positivistista) tiedettä.
Husserlin mukaan tiede karsii kysymykset koko inhimillisen olemassaolon merkityksestä ja merkityksettömyydestä (vrt. Sartren ”Oleminen ja olematon” 1943).
Tieteellinen tieto (luominen, kuvaaminen ja soveltaminen) on ollut 1900-luvulla jatkuvan kritiikin kohteena. Tietoon ja tietämiseen sisältyy ihmisenä olemisen kannalta monia hankalia peruskysymyksiä.
Taide poikkeaa radikaalisti tieteestä, varsinkin tieteellisestä asennoitumisesta. Kyseinen ero tulee hyvin selvemmäksi kun taideteoksen tekijän sijasta korostetaan ontologisesti ja eksistentialistisesti lukijaa ja katsojaa.
Kirjailijana Sartre ei ollut ainoastaan filosofi vaan ennen kaikkea taiteilija. Ontologiaan ja inhimilliseen olemiseen liittyvät kysymykset ovat taiteilijoita lähimpänä sydäntä, ei järjen käytön ja rationaalisen tietämisen alueet.
Taiteilijalle on luontevinta olla kiinnostunut inhimillisestä olemisesta. Ilman olemiskokemusta on mahdotonta tehdä yhtäkään taideteosta.
Taiteessa pääasia ei ole taiteen tekeminen, tutkiminen ja levittäminen. Taiteessa lukijalla on valta ja vapaus lukea ja tulkita lukemaansa piittaamatta tekijästä (Roland Barthesin essee ”Tekijän kuolema” 1968).
Heti kun taiteessa ”TIETO on VALTAA”, rahavalta sekä poliittinen valta kaappaavat taiteen valtapeliensä välineeksi.
Esimerkiksi Turun kulttuuripääkaupunkivuotta 2011 leimasi päällimmäisenä tämä ilmiö. Siinä taide työnnettiin (elämäntapana ja kulttuurina) taustalle. ”Näkymätön käsi” (kts. Adam Smithin ajattelu ja uusliberalismi) ohjailee nykyisin kaikkea ja samalla myös taidetta. Tärkeintä oli saada 2011 Turun hotellit täyteen.
Sartren mukaan ”analyyttinen järki ei pysty tavoittamaan todellisuuden olemusta (katso Leena Subran tutkielmaa ”Yhteiskunnallisen todellisuuden muuttamisen mahdollisuuden ehdot J-P Sartren Dialektisen järjen kritiikissä”, Jyväskylän yliopisto 1981, sivu 16).
Ihmisyksilö on ”tiedostava” ja ”tietoinen” (tajuava, tajunta), mutta ei ”tietävä”.
”Todellisuuden” ja ”tietoisuuden” välinen suhde on inhimillisen olemisen kannalta huomion arvoinen kysymys.
Ihmisyksilön aistima ”tietoisuus” on aina subjektiivista. Ihminen voi olla ainoastaan subjektiivisesti tietoinen.
Ihmisyksilö ei voi tietää sitäkään, ”mikä on todellista” tai mitä on ”objektiivinen todellisuus”.
Ihminen ei voi tietää, ihminen voi vain kuvitella tietävänsä.
Kutsun tätä ajattelutapaa yksilön persoonalliseksi ”subjektivistis-konkreettiseksi tietoisuudeksi” (A).
Ihmisen ”tietoisuus” yleisestä yhteiskuntakehityksestä on sitä, että ihmisyksilö pystyy ainoastaan kuvittelemaan, mitä ”yhteiskunnallisessa todellisuudessa” tapahtuu.
”Yhteiskunnallisia tietoisuuskuvitelmia” on yhtä monia kuin on ihmisiä.
Ihminen ei voi tietää tai olla tietoinen yhteiskunnallisesta todellisuudesta, siitä mikä”näkymätön aalto tai linja” piilee yksittäisten tapahtumien ja uutisten taustalla.
Kyseinen ”aalto tai linja” voi olla esimerkiksi jonkun suljetun systeemin avautuminen tai jonkun tiiviin massan mureneminen tai kansallisen vallan korvautuminen ylikansallisella vallalla.
Tietoisuus käynnissä olevasta yleisestä yhteiskuntakehityksestä rajoittuu siihen että ihminen voi vain kuvitella, mitä aikakauden yhteiskunnallisessa todellisuudessa ontapahtumassa. Tuota kuvittelemista (”ajatusleikkiä”) voidaan kutsua persoonattomaksi ”objektiivis-teoreettiseksi tietoisuudeksi” tiedostaen että kuvitteleminen ei ole tietämistä (B).
(Sanalla objektiivinen viitataan ”subjektista riippumattomaan, ”puolueettomaan” ja ”yleispätevään”. Sanalla teoreettinen viitataan ”tosiasioita vastaamattomaan”, johonkin mikä ei ole sama kuin tosi, teoria ja tosi ovat eri asioita.)
Viittaan kirjoitukseni otsikon sanalla ”tietoisuus” tähän ajattelutapaan (A ja B).
Korostan vielä sitä, että ihminen ei voi tietää, ihmisen ei pidä myöskään pyrkiä tietämään.
Vanhoissa viisauksissa (Raamattu jne.) varoitetaan ihmistä ”tietämästä”. Tästä huolimatta esimerkiksi kansaa edustavat vallankäyttäjät esiintyvät julkisuudessa tietävinä. He väittävät tietävänsä,miten asiat ovat, miten niiden tulisi olla ja miten ihmisten tulisi toimia.
Vallankäyttäjien kilpailutilanteista johtuvat tietopuheet eivät ole ”tosiasioita” (totta).
Koska Suomen eduskunnassa istuvien yhteiskunnallisten päättäjien valtapuhe perustuu vanhaan tietoteoreettiseen ajattelun ja tieto on valtaa -periaatteeseen, kyseinen puhe on propagandaa (mielipiteen muokkaamista ja samalla vallankäyttöä). Poliitikolta pitää kysyä aina ensimmäiseksi ”oletko vallanhimoinen?”, ei että ”tiedätkö?”.
Ihminen ajautuu suuriin vaaroihin kuvitellessaan tietävänsä. Kun ihmisestä alkaa tuntua siltä, että ”minä tiedän”, ihminen asettuu maanpäällisenä olentona hengen ja ”jumaluuden tasolle”.
Jumaluus on ”valta ja voima”. Valta on vaara.
Uuden testamentin kertomuksen mukaan Jeesus on ainoa maan päällä vaikuttanut ihminen, joka oli samalla kertaa ihminen ja jumalallinen henki. Kyseisen kertomuksen taustalla on uskonnon harjoittaminen ja valta. Siinä ei ole kyse todellisuus–tietoisuus–suhteesta.
Ihminen ei voi ”tietää”, onko joku ilmiö tai seikka ”varmasti tosi”. Jos ihminen ”kuvittelee tietävänsä” varmasti joitain, ihminen sitoo itsensä ennalta johonkin.
Vaikka eri tieteenalat kasvaisivat lukumäärältään äärettömän suureksi ja monitieteellinen tutkimus moninkertaistuisi nykyisestä, se ei johtaisi siihen, että ihminen alkaisi lopulta tietää.
Yhteenvetona tästä voi väittää, että tietoinen ihminen on ainoastaan ei-tietävänä, ei-varmana ja todellisuudesta tietämättömänä ”vapaa ja todellinen ihminen”.
Koska kaikki on tässä maailmassaolossa subjektiivista ja villisti valuvaa, ihminen ei voi tietää myöskään menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Niistä voi tehdä vain kuvitteellisia arvailuja.
Ihmisenä maailmassaolosta todistaa parhaiten taide. Ihmisen yritykset pyrkiä tietämään eivät johda mihinkään.
Subjektiivinen ja objektiivinen tietoisuus
Kuvaan seuraavassa palavan kynttilän (1) kameran linssin (2) ja kameran valokuvan (3) avulla tieto-oppiin (tietoteorian) liittyviä kysymyksiä.
”Tietoisuudella” (kameran valokuvan katsominen) viitataan ”tajunnan” (prosessi, ihmisaivot/kamerassa linssi) ja ”todellisuuden” (aineellinen esine, palava kynttilä) väliseen suhteeseen.
Tietoisuus siis merkitsee tajunnan ja todellisuuden välisen suhteen aistimista.
Kun ihminen katsoo (näköaisti ja aivotoiminto) palavasta kynttilästä kameran ottamaa kuvaa, ihminen on tietoinen, että kuva esittää (katsoo kuvaa miten päin vain) todellisesti palavaa kynttilää (konkreettista esinettä).
Lähtökohta on siis ajatus siitä, että ihminen on tietoinen olento, koska hänellä on kyky ilmiöiden tajuamiseen (käytössä aivot, kamerassa aivoja vastaa linssitoiminto).
Olen ”tajuissani tietoinen” (tajuttomana ei voi olla tietoinen) kameran ottaman kuvan sekä todellisen maailman välisestä suhteesta.
”Todellisella maailmalla” viittaan ”todellisuuteen”. Tieto-opissa se on esinemaailma, tässä esimerkissä palava kynttilä.
Sartrella esinemaailman, palavan kynttilän paikalla on ”olemismaailmaan liittyvä olemassaolotunne” (transsendenssi).
Ihminen on olemassaoloa aistiva ”henkisesti tietoinen” kulttuurieläin.
Kun kynttilä palaa pöydällä, ihminen ymmärtää sen, ettei näkyvässä ja tuoksuvassa kynttilässä ole kyse kuvittelusta. Mutta jos katsoo kameran linssin (oikein päin seisovan kynttilän) nurin päin kääntämää palavaa kynttiläkuvaa (kuva sijoittuu kameran takaosaan), ihminen tajuaa sen, että kyseessä on nurin päin näkyvä kuva kynttilästä.
Kun ihminen osaa kuvitella miltä kynttilä näyttää ja tuoksuu pöydällä (kynttilän oikein päin palaessa) ”ihmisellä on ”tietoisuutta jostakin”. Mutta ”tietoisuus” ei ole sama kuin se, että ihmisellä olisi ”tieto todellisuudesta”.
Eräs syy tähän on se, että ihminen ei voi ”tietää” koskaan kaikkia kynttilään liittyviä ilmiöitä ja seikkoja. Esimerkiksi kynttilän kuvassa näkyviä värisävyjä tai linssin läpi virtaavan lämpimän kynttilävalon psykologisia vaikutuksia ihmisen psyykkeeseen.
Tässä oli esimerkki muutamista ”tajunnan” (nurin päin näkyvän kynttilän) ja ”todellisuuden” (palavan oikein päin seisovan kynttilän) väliseen suhteeseen liittyvistä kysymyksistä.
Vaikka ei ole olemassa yhtä ainutta selitystä tähän vuorovaikutusilmiöön (”tajunta-todellisuus”), voimme olla yksimielisiä siitä, että ihminen on ”tietoinen olento”. Hän tietää esineitä ja ihmisenä olemisesta.
Tieto-opissa käsitteellä tietoisuus viitataan järkiperäiseen tajuamiseen tai suhteeseen todelliseen maailmaan (esineeseen, tapahtumaan tms.). Tämä ei kuitenkaan todista siitä, että ihminen tietää.
Sartren eksistentialistisen ajattelun mukaan tietoisuus liittyy ihmisenä olemiseen ja se on samalla yksilöllinen ja subjektiivinen (katso kappaleen 2. ”uusi tietoisuus” loppua).
Ihminen on tietoinen olemisestaan mutta olemiskokemus ei merkitse ”tietämistä, tiedon hallitsemista”, valtasuhdetta.
Ihminen osaa ”kuvitella” ilmiöitä ja asoita ja on samalla ”tietoinen”, mutta se ei ole sama kuin ”tietäminen” (tieto).
”Tietämisen tunne” on suhteessa ihmisen ”varmuuden tunteeseen”. Mutta kun sanomme, että ”tieto on valtaa”, paljastamme sen, että ”tietäminen” liittyy ihmisen ”vallantahtoon” (ihminen tahtoo valtaa, tehdä valtatekoja).
”Tietämisen tunne” on suhteessa varmuuden tunteeseen ja valaan.
Keksimäni persoonaton ”objektiivis-teoreettinen tietoisuus” kuvaa ”kuviteltua tietoisuutta” sitä mitä ”yhteiskunnassa todellisuudessa tapahtuu”.
”Subjektiivis-konkreettinen yksilö” ei voi ”tietää” käynnissä olevasta yhteiskunnan todellisesta muutosprosessista, mutta yksilö voi kuvitella mitä yhteiskunnassa todellisesti tapahtuu ja ajatella mitä pitäisi tehdä (tavoite ja teko), jotta asiat etenisivät toivotulla tavalla.
Mutta kuvittelemiseen ei voi liittyä mitään varmaa ja todellista.
Yksilön ”subjektiivis-konkreettinen tietoisuus” voi olla lähellä tai kaukana siitä mitä yhteiskunnassa todellisuudessa tapahtuu tai on tapahtunut.
Yksilön tietoisuus on sitä ”todellisemman tuntuinen” mitä enemmän se vastaa ihmisen kuvittelemaa persoonatonta ”abstraktis-teoreettista tietoisuutta”. Ne eivät voi kuitenkaan yhtyä täysin koskaan.
Menetelmä
Ihmisen ”tietoisuus” on ollut eri aikakausina erilainen.
Hyvin kauan sitten vallinneesta ”tietoisuudesta” voi saada toisinaan jonkinlaisen käsityksen, tosinaan tuota käsitystä ei voi saada koska vanhojen tekstien tulkitseminen nykyajassa voi olla täysin mahdotonta. Yksittäisten sanojen merkityksetkin voivat olla vaihtuneet aivan toisiksi.
”Entinen tietoisuus” ja ”nykyinen tietoisuus” poikkeavat aina toisinaan.
Jonkun ajankohdan tietoisuutta voi olla kahta eri tyyppiä: yksilöllistä ”subjektiivis-konkreettista tietoisuutta” (A) ja persoonatonta ”objektiivis-teoreettista tietoisuutta” (B).
Tarkastelen tässä kirjoituksessa inhimillisen ”tietoisuuden” havainnollistamiseksi kolmea eri aikakautta ja niihin sisältyvää ”tietoisuutta” mainitulta kahdelta eri pohjalta.
Kyseiset kolme aikakautta ovat ”vanha, uusi ja postmoderni aikakausi”.”Vanha aikakausi” sijoittuu 1800-luvulle, ”uusi aikakausi” maailmansotien väliin sekä toisen maailmansodan jälkeiseen rauhanajan alkuun, ”postmoderni aikakausi” sijoittuu nykyiseen sodan jälkeiseen rauhanaikaan.
Noihin aikakausiin sisältyviä tietoisuuksia kuvataan Marxin (1), Sartren (2) ja ”subjektin kuolemaa” kuvanneiden ranskalaisten jälkistrukturalistien harjoittaman ajattelutavan pohjalta (3).
Yksittäisen ajankohdan ”tietoisuuden” jakaminen näihin kahteen ”tietoisuustyyppiin” (A, B) on oma keksintöni.
Toiseksi kerron oman käsitykseni pohjalta kolmeen mainitsemaani aikakauteen liittyviä yksittäisiä seikkoja (aikakauden yleiskuvaus, erityiskuvauksia jne.). Kyseiset kuvaukseni ovat subjektiivisia.
Seuraavat kaksi esimerkkiä (a ja b) valaisevat ajattelutapaani.
a. Sopimus, pakotus ja kasvu
Nyt 2015 vallitsee joku yhteiskunnallinen todellisuus, mutta yksilö pystyy ainoastaan kuvittelemaan (arvailemaan) siitä jotain. Meistä voi tuntua siltä, että käynnissä olevaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen sisältyy esimerkiksi joku taloudelliseen kehitykseen liittyvä uhka.
Voimme myös kuvitella, mitä meidän pitäisi tehdä, jos tuo taloudellinen uhkakuva alkaisi purkautua konkreettisena todellisuutena.
”Tahto valtaan” tai ”tieto on valtaa” panee ihmiset etsimään ja todistelemaan keinoja, joilla voisi torjua uhkaavan vaaran.
Meillä voi olla mielessä keinoja talouskehityksen tasapainottamiseksi. Kutsun siihen liittyviä keksimiäni keinoja sanoilla ”sopimus”, ”pakotus” ja ”kasvu”.
Ajattelen tässä yhteydessä Suomen talousongelmia ja Sipilän hallituksen talouden elvytystoimia.
Keinot talouskehityksemme kohentamiseksi ovat kuitenkin joka kerta subjektiivisia, koska ne eivät voi perustua ”varmaan tietämiseen”.
Ehdotettuihin keinoihin (sopimus, pakotus, kasvu) sisältyy myös sisäänrakennettuja ristiriitaisuuksia, kuten esimerkiksi se, että esitetty Sipilän ”yhteiskuntasopimus” on ”yksipuolisen työmarkkinatekninen” ja että eduskunnan ”pakottava lainsäädäntö” uhkaa yhteiskunnallisia perusvapauksia (varsinaista yhteiskuntasopimusta) ja että jatkuva taloudellinen kasvu on osoittautumassa oravanpyöräksi.
Koska pääministeri Sipilä on omaksunut keinojen ”sopimus” ja ”pakotus” kohdalla keskustapuolueen hyväksymän ”kapitalistis-uusliberalistisen työreformiajattelun” (1999), ”pakottava lainsäädäntö” uhkaa romuttaa ammattiyhdistysliikkeen ja vaikeuttaa samalla työntekijäjärjestöjen kanssa käytäviä neuvotteluja.
Jos kariutuneen yhteiskuntasopimuksen jälkeen toteutetaan ”pakottava lainsäädäntö”, myöhemmin saattaa käydä ilmi, että hallituksen olisi pitänyt lisäksi etsiä myös keinoja talouskasvun tehostamiseksi.
Vaikka hallituksen onnistuisi toteuttaa kaikki kolme keinoa Suomen taloustilanteen kääntämiseksi parempaan suuntaan, siitä huolimatta maamme taloudessa voi tapahtua talouden kannalta ei-toivottua kehitystä. Syy siihen voisi olla globaalilla tasolla tapahtunut maailmanlaajuinen järistys (esimerkiksi pörssiromahdus).
Tästä kuvitteellisesta kehityspolusta voi hyvällä syyllä tehdä sen johtopäätöksen, ettei ihminen pysty toteuttamaan yhteiskunta- ja talouspolitiikassa ”hallittua rakennemuutosta”.
Mitä tahansa toimenpidettä voi seurata uusi yhteiskunnallinen tilanne, mihin vastaaminen edellyttää kokonaan erilaisia vastatoimia kuin aikaisemmin. Kyseisenlaista yllättävää muutoskierrettä on tapahtunut kautta aikain ja vastaavaa kierrettä tulee tapahtumaan ikuisesti.
b. Marx
Karl Marx ajatteli aikoinaan ”subjektiivis-konkreettisen tietoisuutensa” pohjalta (dialektinen materialismi ja historiankäsitys), mitä teollistuvassa yhteiskunnassa oli tapahtumassa, mitä pitäisi tehdä teollistumisen aiheuttamien epäkohtien korjaamiseksi ja miten teollinen yhteiskunta voisi muuttua työväenlikkeen kannalta paremmaksi. Hän kuitenkin erehtyi.
Todellinen kehitys tapahtui eri tavalla kuin Marx oli kuvitellut.
Teollistuminen johtikin jatkuvaan kapitalismiin, työntekijöiden porvarillisiin valtapelein integroimiseen (revisionismi, demariporvarit) ja oikeistopolitiikan vahvistumiseen (viimeksi uusliberalismi).
Marxin oma ”subjektiivis-konkreettinen tietoisuus” ei vastannut joka kohdin Marxin aikaista yhteiskunnallista todellisuutta.
Yhteiskunnan monimutkaisuus yllätti. Marx ei voinut tietää eikä pystyä kaikkeen.
Marx uskoi, että ”dialektinen materialismi” ja ”talouselämän lait” (varsinkin tavaratuotanto) ohjailee kattorakenteena kaikkea muuta yhteiskunnassa ja johtaa kaikilla tasoilla muutoksiin mutta niin ei käynyt.
Mutta marxilaisten toivo yhteiskunnan paremnasta huomisesta elää.
Marxin filosofia on jatkuvasti mielenkiinnon kohteena. Kapitalistinen maailmakin harrastaa nykyisin Marxia sillä kukaan muu ajattelija ei ole osannut kuvata kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää paremmin kuin hän.
Jean-Paul Sartre on puolestaan tutkinut eksistentialismin ja marxilaisen filosofian yhdistämistä (katso alussa mainittua Leena Subran tutkielmaa ”Dialektisen järjen kritiikki”). Jos tuo yhdistäminen onnistuu joskus, orjamoraalinen massoittumiskehitys pysähtyy ja työläinen irtoaa vapaana yksilönä irti massasta. Se saattaa heijastua kapitalistiseen talouselämään yllättävällä tavalla.
Kyseinen kehitys ei kuitenkaan merkitse välttämättä sitä, että kapitalismi saa kuoloniskun. Se voi kuitenkin aiheuttaa uudenlaisen kansainvälisen kehityksen minkä yhteydessä syntyy kokonaan uudenlainen poliittinen ja taloudellinen käytäntö.
1. VANHA TIETOISUUS
Marxilaisen tieto-opillisen käsityksen suurin ansio on se, että siinä luovuttiin hegeliläisestä henkiuskosta ja siirryttiin materialistis-konkreettisten ilmiöiden tarkastelemiseen.
Karl Marxin (1818-1883) yksilöllinen ”subjektiivis-konkreettinen tietoisuus” (A) liittyy (tässä on siis kyse subjektiivisesta käsityksestäni)siihen, että hän arvioi oman aikakautensa yhteiskunnallisen kehityksen tapahtuvan ”dialektisen materialismin” mukaisesti objektiivisena ilmiönä.
Marxin aikainen yleinen persoonaton ”objektiivis-teoreettinen tietoisuus” (B) liittyy (tässäkin kohtaa on kyse subjektiivisesta käsityksestäni) teollistumisen aiheuttamaan yhteiskunnalliseen muutokseen, kapitalismiin sekä pyrkimykseen toteuttaa tuon aikakauden yhteiskunnassa proletariaatin vallankumous.
Marxia kiinnosti aikuisiässä tehdastyöläisten massavallankäyttö mutta nuoruudessa hän oli ollut kiinnostanut myös esimerkiksi yksilön ”itsestään vieraantumisesta” (marxilainen humanismi).
”Kommunistisen puolueen manifestia” (Lontoo 1848) voi pitää Marxin elämän käännekohtana. Vetoomuksen taustalla oli tahto murskata koko kapitalistinen valtakoneisto ja korvata se työläisten etuja ajavilla valtapeleillä ”proletariaatin diktatuurilla” (teko).
1800-luvun taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen liittyi konevoiman käyttöön otto sekä tehokas, nopea ja massiivinen tavaratuotanto, mikä muutti myös siihenastisen elämäntavan.
Marxilaisen työväenliikkeen seurausvaikutus näkyy tänä päivänä selvimmin poliittisen vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen (työmarkkinajärjestöjen) muodossa.
Teollistumiskehitys herätti ajattelijat ja taiteilijat (filosofi Marx, runoilija Baudelaire jne.) pohtimaan käynnissä olleen yhteiskunnallisen muutoksen olemusta ja seurauksia (tavaratulva, elämäntavan muutokset, vieraantuminen jne.).
Teollistumiskehityksen rinnalla tapahtui nationalismiin heräämistä ja kansallisvaltioiden muodostumista. Siihen vaikutti Ranskan valistusaate (valistusfilosofit) sekä saksalaisen Friedrich Hegelin (1770-1831) luoma ”kansanhenkeä” koristanut idealistinen filosofia.
Marx ryhtyi arvostelemaan hegeliläistä idealismia luomalla sille vastakkaisen filosofia, jossa korostettiin uskonnollisen henkiajattelun sijasta ateismia (materialismia) ja ylikansallisuutta sekä tuotantovoimien (ihmistyö ja koneet) sekä talouselämän merkitystä (Marxin dialektinen ja historiallinen materialismi).
Marxin ajatteluun vaikutti 1800-luvun yhteiskunnalliset valtapelit ja vastakkainasettelut (porvarillinen konservatiivisuus ja uudistusmieliset vastaliikkeet). Marx havaitsi teollisten tuotantolaitosten omistajien (kapitalistien) ja tehdastyöläisten välillä rakenteellisen ja historiallisen ristiriidan, jota hän alkoi purkamaan teollisuusalueille ja kaupunkeihin muuttaneiden työläisten hyväksi.
Marx päätteli, että kehityksen seuraavassa vaiheessa kapitalistinen porvariluokka hajoaa ja sitä seuraa uusi historiallinen kehitys, jossa työläisproletariaatti ottaa kaiken yhteiskunnallisen vallan käsiinsä (kommunismi ja sosialismi).
Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kapitalismi on ollut 2000-luvun alkuun saakka voimissaan maapallolla. Kapitalistisen talouden kansainvälistyminen järisyttää parhaillaan kansallisvaltioiden tulevaisuutta. Uusin kehitys viittaa ”valtiottomaan lopputilaan” ja globalisaation vahvistumiseen.
Marxilaiseen ajatteluun ja yhteiskuntanäkemykseen liittyvää ”tietoisuuskäsitystä” voi valaista palavan kynttilän, linssin ja kameran avulla (katso perinteistä tieto-oppia valaisevaa kynttilävertauskirjoitustani, myös Marx käytti samaa kynttilävertausta).
Kamera keksittiin jo Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin 1700-luvun lopulla. Kameran keksiminen vaikutti (varsinkin linssiin liittyvät luonnontieteelliset valoilmiöt) 1800-luvulta lähtien moneen seikkaan. Esimerkiksi marxilaiseen filosofiaan ja impressionistien värinkäyttöön (täplämaalaus kirkkailla väreillä ilman ”varjomustaa”). Valokuvaus on muuttanut suuresti myös taidetutkimusta (Victor Burgin, Taideteorian loppu, 1989).
Myös Marxin materialistisen filosofian kohdalla ihmisen käyttämään kieleen (sanat, lauseet, ilmaisut, sanojen merkitykset ja suhteet jne.) liittyvät seikat muodostavat oman haasteen. Pisimmälle kielen tutkimisessa filosofian yhteydessä on päässyt filosofi Ludwig Wittgenstein (1889-1951).
Ihminen ei kykene muodostamaan kirjoittamalla järkiperistä tekstiä, mikä olisi joka suhteessa ”tarkka ja lopullinen kuvaus” ”tietoisuudesta” puhumattakaan ”todellisuudesta”.
Myös taiteeseen, kuten monimerkitykselliseen runouteen sisältyy kieleen liittyviä haasteita, mutta niihin voi suhtautua toisin kuin tieteessä ja filosofiassa, koska runoudessa ihminen heittäytyy maailmaan pyrkimättä tietämään (ottamaan maailmaa haltuun, siis valtaan).
Kaikki ihmisen laatimat kuvaukset ovat aina subjektiivisia.
2. UUSI TIETOISUUS
Jean-Paul Sartren yksilöllinen ”subjektiivis-konkreettinen tietoisuus” liittyy hänen luomaan eksistentialistiseen filosofiaan, jossa korostuu vapaan yksilön ”itselleen oleminen” ja perinteisestä tietoteoriasta poikkeava käsitys tietoisuudesta.
Sartren aikakauden yleinen persoonaton ”objektiivis-teoreettinen tietoisuus” liittyy jo ennen toista maailmansotaa alkaneeseen siviilielämän totalitaristis-orjamoraaliseen massoittumiskehitykseen (maailmansotien väliset diktatuurit).
1700-luvun lopulla käynnistetty ”valistaminen” kohti oletettuja parempia aikoja osoittautui erehdykseksi. Kun kuningasyksinvaltias oli ensin hirtetty ja kansaa sen jälkeen vuosikausia järjellä ja viisaudella valistettu ja sivistetty kansalaisten edustajien vaalissa valitseman ”kansanvaltaisen edustuslaitoksen” (”puolue-eduskunnan”) edustamien uusien hyvien aatteiden levittäminen piti synnyttää uusi parempi yhteiskunta. Mutta toisin kävi.
Uuden valistuneen sivistyneen järkevän ja viisaan ihmisyksilön ajateltiin olevan itsensä herra, eräänlainen moderniRobinson Crusoe kaikessa yksin omillaan selviytyvänä. Mutta ajatus osoittautui erehdykseksi.
Uudesta systeemistä pääsi kaduille vapaaksi kokonainen petolauma (sisällissodat, valtioiden väliset sodat ja maailmansodat). Ensimmäisen modernin ihmisen Charles Baudelairen runoista käy selville uuden putipuhtaaksi pestyn moderniin teknologiseen elämäntapaan kasvaneen juopon ja horapukin koko elämäntarina.
Ranskalaisten jälkistrukturalistien mukaan ihmisen ”minä” on kuvitteellinen, yksilöt tuotetaan osallistuessa yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Jälkistrukturalistinen teoria on pohjautunut lähinnä kielitieteeseen, psykologiaan sekä historian ja kulttuurin tutkimiseen.
Kun konkreettista minää ei ole ja yhteiskunnallinen tuottaminen tarjoaa yksilölle merkityksiä todellisuuden tapahtumista, tämäjohtaa subjektin kuolemaan.
Uusi ”olosuhteiden diktatuuri” jauhaa yötä päivää (Georg Henrik von Wright, Tieto ja ymmärrys, 1999, kts. sivulle 75).
Teollisen tavaratulvan syvimpien seurausten pohtija, nuori humanisti Karl Marx teki havainnon tavarafetisismistä ja ihmisen itsestään vieraantumisesta.Ontologiaan syventynyt eksistentialisti Jean-Paul Sartre löysi modernin ihmisen sielunmaisemasta ”subjektin kuoleman” jo ennen toista maailmansotaa (”Minän ulkoisuus”, 2004 (1937)). Ranskalaiset jälkistrukturalistit tulivat 1960-luvulla vakuuttuneeksi ”siitä, että subjektin kuolemaa” todellakin tapahtuu.
Valistaa sivistää ja valvoa, tarkkailla ja rangasta, tavarattaa ja kulututtaa, asuttaa ja automarketittaa, uusliberalistuttaa ja postmodernituttaa, tilastoittaa, lajitella ja luokitella, organisoida, sitouttaa, straegiattaa ja fokusoittaa, äänestyttää ja edustuttaa, osallistuttaa, tietotaidottaa, pärjäyttää ja menestyttää, valtapelityttää (kusettaa), pelityttää ja onnellistuttaa, sukupuolituttaa, pisattaa ja dopingittaa, pelastaa, aidattaa ja leirityttää, rajattaa ja dupliinattaa, kuljetuttaa ja vastaanotottaa, käännyttää ja maahanmuutattaa, järjestelyttää ja vastaanotattaa, kotouttaa ja integroituttaa.
Siinä koko ”pehmeän syleilyfasimin” ontto hengetön kalikka.
Sotakoneilla kansanmurhilla ja kansainvaelluksilla kohti valtiotonta olotilaa.
Syksyn 2015 jälkeen odotettavissa on lisää rahaa ja rautaa eurooppalaisten valtiorajojen vartioimiseen ja sulkemiseen. Hyvästi EU:n markkinoima uusliberalistinen vapaa liikkuminen.
Sartren ”itselleen olemista” painottava yksilökorosteinen eksistentialismi toimii aivottoman orjamoraalisen massoittumisen vastavoimana. Sitä todella tarvitaankin sillä myös uusimmissa ”valistusyhteiskunnissa” on päässyt valtaan monoliittien ”kansankotilaumojen sivistyttäjät”, aikamme ”postmodernit diktaattorit”.
Pahalta nykyaika näyttää koska aivan liian monet ihmisyksilöt pelkäävät vieläkin vapautta ja vastuun ottamista. Ovat mieluummin vanhakantaisina nationalisteina maassa rähmällään.
Toisen maailmansodan syttyessä 1939 sodankäynti oli teknistynyt entisestään. Ihmisvoimaan perustunut sodankäynti koneellistettiin nyt täysin. Yhä suuremmat sotajoukot liikkuivat nyt yhä nopeammin ja yhä laajemmalla. Hitlerin armeijan panssarivaunut vyöryivät Saksasta Afrikkaan asti.
Toisen maailmansodan loppumetreillä keksittiin myös ydinase. Sillä saattoi tuhota kokonaisen kaupungin ja sen väestön yhdellä napinpainalluksella. Ensimmäiset käytännön kokeet todistivat, että ”homma toimii”.
Saman aikaan alettiinvainota oman kansan ja rodun tiellä olleita väestöryhmiä kuten Saksan juutalaisia. Nyt rakennettiin ensimmäiset suunnitellut teolliset tuhoamisleirit polttouuneineen. Ruutukaavamaisilla alueilla ja niiden kuolemantehtailla voitiin siivota omalta reviiriltä kokonainen ”tänne kuulumaton ulkopuolinen kansa”.
Juutalaisia kuljetettiin kuolemanleireihin junien karjavaunuilla. Tänä päivänä pakolaisia kuljetetaan valtioiden rajoilta toisille vesialuksilla, rekoilla ja busseilla.
Nykyisissä turvapaikkakeskuksissa monet käännytetään takaisin. Uusin kehitys on johtanut siihen, että kohta pyritään lähettämään pakolaisia pois Suomestakin oikein joukolla muihin maihin.
Pakolaisista käydään nyt jukista kauppaa matemaattisesti yhden ihmisen tarkkuudella. Ihmisiä jaetaan kahteen eri ryhmään: ”kuolemanhädän sotapakolaisiin” ja ”nautiskelun elinatasopakolaisiin”, ”elintasosurffareihin”. ”Pirukaan ei ota selvää paperittomista elintasopakolaisista” (Komiat-lehti 9.9.2015, Kauhavalla pidetyn yleisötilaisuuden asukasmielipide).
Kauhavan entiselle sotilaslentokentän alueelle päätettiin perustaa syksyllä 2015 Etelä-Pohjanmaan päävastaanottokeskus mutta hanke viivästyi monella viikolla pakallisten asukkaiden aiheuttaman vastarinnan takia.
Isoimmaksi riidan aiheeksi tuli se, että alueelle väliaikaisesti sijoitetulla yläasteella ja uudella vastaanottokeskuksella tulisi olemaan yhteinen piha-alue.
Vastaanottokeskuksen pihalle haluttiin siksi päästää ainoastaan perheitä, mutta ei nuoria pakolaismiehiä, koska heidän pelättiin aiheuttavan seksuaalista uhkaa koulutytöille. Seuraavaksi yläastetta alettiin siirtämään kokonaan pois alueelta.
Kauhavan viereisen Lapuan ikioma lapuanliike siirsi maailmansotien aikana kommunisteja itään Neuvostoliittoon.
Tapahtumien taustoista
Kauhavalla tapahtuneen konfliktin taustalla on vanha paikallinen kulttuuri ja sen myytistö. Kasarmin lopettaminen aiheutti ”kulttuurisen välitilan” eli tilanteen jossa sotakoulun militaristisen henkeen kasvanut paikallinen väestö joutui tunnustamaan edessä häämöttävän kulttuurisen muutoksen. Mutta se ei valmistautunut henkisesti edessä olevaan kulttuuriseen muutokseen (katso Jukka Paason omakustanne ”Kauhava kulttuurimurroksen puristuksessa, Kauhavan kuva 6. osa, 2012, ISBN 978-952-67631-5-6).
Koska samaan aikaan koko Etelä-Pohjanmaalla koettiin vastaavia reaktioita pakolaisten torjumiseksi, tämä todisti vakuuttavasti eteläpohjalaisesta suvaitsemattomuudesta ”ulkopuolisia kohtaan”. Koska sama seutu on perussuomalaisten vahvinta kannatusaluetta, sekin todistaa suvaitsemattomuudesta eteläpohjalaisessa kulttuurissa.
Ennen toista maailmansotaa ilmennyt orjamoraalinen massakulttuuri, rasismi, juutalaisvainot ja muut maailmansotaan johtaneet ilmiöt ovat pysyneet hengissä tähän päivään asti. Ainoastaan niiden ilmenemismuodot ovat vaihtuneet.
Tämä taustailmiö sisältyy keskeisesti kuvaamaani persoonattomaan ”objektiivis-teoreettiseen tietoisuuteen” siitä mitä nykyaikana yhteiskunnassamme on liikkeellä. Jokainen meistä voi kokea oman ”subjektiivisen tietoisuuden” mukaisesti tänä taustaan liittyviä lukemattomia erilaisia ilmiöitä ja seikkoja.
Sartren eletty elämä, taiteilijarooli ja ajattelutyö.
Ranskalainen kirjailija Jean-Paul Sartre oli nähnyt ennen toista maailmansotaa siviilissä sekä sodan aikana sotilaana ja sotavankina orjamoraaliset ihmismassat sekä koneellistettuihin valtapeleihin liittyneen uuden modernin tekniikan.
Kyseinen kokemus aiheutti sen, että Sartre ryhtyi korostamaan eksistentialistisella ajattelullaan vapaata yksilöä ja ”itselleen olemista”.
Sartre oli ateisti ja marxisti. Hän ei halunnut sitoutua avioliittoon ja eli hyvin yksilöllisen elämän. Hän kieltäytyi vastaanottamasta kirjallisuuden Nobel-palkintoa. Se olisikin ollut oikea ”valtapelureiden rotanloukku”.
Sartre ei selittänyt elämää pelkästään filosofian käsittein, hän käsitteli kirjoituksissaan myös ihmisten maailmassa olemisen ongelmia. Hän oli kiinnostunut yhteiskunnallista valtapeleistä ja yksilöiden elämässään tekemistä ratkaisuista.
Sartre sai luvan käydä Saksassa vankilassa tapaamassa Bader-Meinhof-terroristeja ja hän tapasi vasemmistolaisena monia maailmankuuluja vallankäyttäjä.
Sartre jätti jälkensä vapaata yksilöä koristava universaalin maailmankatsomusperinnön mikä tulee muuttamaan maailmaa radikaalisti.
Sartre ei tutkinut filosofiaa ”puhtaana tieteenä”. Sartren kehittämä filosofia eksistentialismi on myös uusi elämäntapa, ei vain filosofinen suuntaus. Hänen elämänkokemukseensa vaikuttivat hänen ajatteluun. Kirjailijana hän oli taiteilija. Hänen yksilönä olemista ja elämistä, taiteilijaroolia (luova kirjallisuus) ja filosofointia on tarkasteltava yhtenä kokonaisuutena.
Sartren luovaa filosofista ajattelua ja luovaa taiteen tekemistä ei pidä erottaa toisistaan. Hänen filosofiansa selittää hänen taidettaan ja päinvastoin. Sartren teoksensa ”Mitä kirjallisuus on?” ja romaani Inho ovat tästä parhaat esimerkit.
Jean-Paul Sartren romaanin Inho sivuilla 183-184 (painos vuodelta 1981) kirjailija kuvaa hetkeä, kun romaanin päähenkilölle selvisi mitä olemassaolo on. Sartre kirjoittaa:
”…kaupunginpuutarhassa…kastanjan juuri…En ollut koskaan aikaisemmin aavistanut, mitä se merkitsee ’olla olemassa’…Sanoin kuin he: ’Meri on vihreä…’, mutta minulta puuttui tuntu sen ’olemassaolosta’…tavallisesti olemassaoloa ei havaita. Se on läsnä, ympärillämme, meissä, se on yhtä kuin me… se on koskettamatonta… Ajattelen KUULUMISTA johonkin. Meri…kuuluu vihreiden olioiden luokkaan…on eräs meren ominaisuuksia. Ei…juolahtanut mieleeni, että ne ovat olemassa, Ne olivat edessäni kuin kulissit, pelkkinä ilmiöinä…Jos minulta olisi tiedusteltu, mitä olemassaolo on, olisin…vastannut, ettei se ole mitään tai…Ja sitten se yhtäkkiä selvisi minulle kirkkaasti – – Olemassaolo ei enää ollut hauras abstraktinen käsite, vaan olioiden ydin. Olemassaolo täytti kastanjan juuren jokaisen solun… (portti, penkki, nurmikko jne.) olivat lakanneet olemasta erillisinä olioina.”
Jean-Paul Sartren alunerin 1937 laatimassa kirjoituksessa ”Minän ulkoisuus” sanotaan, että ”…minä ei ole sen enempää muodollisesti kuin sisällöllisesti TIETOISUUDESSA: se on ulkona, maailmassa. Se on maailmallinen oleva…” (Minän ulkoisuus, suomennos 2004, sivu 59)
Minän ulkoisuuden esipuheessa Antti Kauppinen anoo (sivulla 9) ”…filosofit että psykologit ovat ymmärtäneet perustavalla tavalla väärin minän olemisen tavan: kun ymmärrämme tietoisuuden olemuksen oikein huomaamme, ettei minän paikka ole sen keskuksessa.
Se ylittää tietoisuuden ja on siten ainutlaatuinen transsendentti (=jumaluuden olemassaolo maailmasta riippumattomana/JP) objekti, ei subjektiivisuuden ydin…tämä rohkea väite ennakoi…ranskalaiselle jälkistrukturalismille leimallisia teesejä ’subjektin kuolemisesta’.”
Esa Saarisen kirjoituksessa ”Fenomenologia ja eksistentialismi” (Ilkka Niiniluoto ja Esa Saarinen Vuosisatamme filosofia, 1987) on ”tietoisuuden” ja ”todellisuuden” suhteesta kuvaus subjektiivisesta ”tietoisuudesta”.
Esa Saarisen mukaan tietoisuus on Sartren eksistentialismissa yksilöllinen ja subjektivinen. Sartren eksistentialismissa tietoisuus selitetään eri tavalla kuin esimerkiksi marxilaisessa kynttilävertauksessa (Jukka Paason huomautus),
Eksistentialismiin liittyvästä subjektiivisuudesta kirjoittaessaan (sivulta 127 eteenpäin) Esa Saarinen sanoo (Jukka Paason huomautus: olen lisännyt tekstin toisiin sanoihin tai ilmaisuihin lainausmerkkejä ja kursivointeja kohdistaakseni lukijan huomion mielestäni tärkeisiin kohtiin):
”– – eksistentialismia kiehtoo sujektiivisuus – – ’tietoisuus’ on intentionaalista (Jukka Paason lisäys: sanalla intentionaalisuus tarkoitetaan viittautuneisuutta ja suuntautuneisuutta)
”– – eksistentialismin lähtökohtana on ’yksityisen ihmisen oleminen’, ihmisen subjektiivisesti koettu ´tietoisuutensa’ – – Sartren eksistentialisimin pääerottelu (on) oleva itselleen – oleva itsessään – – tarkastelun kohteena on koko ajan ’yksityinen tietoisuus’, yksityinen subjekti – – eksistentialistinen ihminen on yksin” (s.128).
”’Subjektiivisen tietoisuuden’ olemistapa – – ihmisyyden olemistapa – – on Sartren sanoin ’itselleen olemista’. ’Yksityinen inhimillinen tietoisuus’ on – – kaikkien merkitysten ja arvojen synnyttäjä” (s.130).
”Olevan ulkopuolelle leikkautuessaan tietoisuus asettuu sivullisuusasemaan. Tietoisuus on jotain muuta kuin todellisuus, esinemaailma.” (s. 130).
2. POSTMODERNI TIETOISUUS
Nykyinen ”subjektiivis-konkreettinen tietoisuus” merkitsee samaa kuin ranskalaisten jälkistrukturalistien kuvaama subjektin kuolema.
Myös tänä aikakautena vallitsevissa olosuhteissa yhteiskunta (mitä voi kuvata ”objektiivis-teoreettisella tietoisuusmallilla”) tuottaa merkityksiä, jotka johtavat ”subjektin kuolemaan”.
Koska yhteiskunnallisella valtasysteemillä on nykyisin käytössä aiempaa tehokkaampia välineitä (tietotekniikka jne.) luoda ja jakaa ”subjektin kuolemaan” johtavia prosesseja ”postmoderni orjamoraalinen massoittuminen” ja ”subjektina kuoleminen” on aiempaa kätketympää ja syvempää.
”Subjektin kuolema” aiheuttavaa nykyisin yhteiskunnallista ”rakenteellista uustotalitarismia”.
Sitä vastaan taisteleminen on aikamme isoin haaste. Tuota taistelua on käytävä omalla henkilökohtais-konkreettisella tasolla. Joukkovoima ei siinä auta.
Jukan tautisota
Loukkasin siipeni ensimmäisen kerran Turun taudin kanssa tapellessa 1980-luvulla. Noista tautisista valtapeleistä itseni irti repäistyäni (työeläke) ja Kauhavalle keväällä 2011 muutettuani tein heti havaintoja myös Kauhavan taudista.
Kirjoitin siksi omakustanteen ”Ikkuna” (2012, ISBN 978-952-67631-4-9). Kerron Ikkunassa, että ”Suurimman virheen vallankäyttäjät tekevät kun he aiheuttavat toimillaan ihmisenä olemisen perimmäisten ehtojen murentamista ja yksilön tuhoutumista sisältä päin” (Ikkunan sivulla 5).
Tuon jälkeen Kauhavalla ilmestyneessä uudessa julkaisussani kerroin, että kyseinen tauti on selitettävissä hermeneutiikkaan, fenomenologiaan ja eksistentialismiin liittyvällä filosofialla.
Olin osunut taas naulan kantaan. Saman havainnon olivat tehneet jo yli puoli vuosisataa sitten ajattelijat kuten eksistentialisti Jean-Paul Sartre (Minän ulkoisuus, ilmestynyt alun perin 1937).
Tein Turussa parikymmentä vuotta havaintoja (virkapaikalla ja politiikassa) siitä kuinka yhteiskunta ja työyhteisö synnyttää organisaatiovaltaa, mikä on epäeettistä ja rikollista, mutta valta pakottaa siitä huolimatta yksilöitä sitoutumaan kyseiseen valtapeliin.
Tuossa sitouttamisessa on kyse merkitysten luomisesta ja kulttuurisesta prosessista.
Ymmärsin, että jos sitoudun kyseiseen valtapeliin, tuhoan itsestäni jotain hyvin arvokasta. Kun minua syytettiin siitä, että minua ei saa sitoutumaan työyhteisön omaksumiin arvoihin, olin siitä ylpeä enkä antanut periksi.
Pidin vuoden 1994 alussa turkulaisessa Galleria Joella kuvataidenäyttelyn. Olin tuonut galleriaan ensinnäkin nähtäväksi nuoruuteni töitä. Lisäksi olin filmannut kaupungilla ”kaupunkikoneeseen” liittyvä filmejä joista Juhani–poikani taittoi videoesityksen ja liitti siihen oman bändinsä musiikkiakin.
Olin tehnyt myös paksusta valkoisesta pahvista valtaa kuvaavia tarinoita kuten ”valtapyramideja” ja ”virastokäytävän”, johon saattoi kurkistaa sisään. Sisällä näkyi yhdellä silmäyksellä työyhteisöön sitouttamisen suoraviivainen ja tasatahtinen miljöö.
Kesällä 1994 kirjoitin purjeveneessä matkalla Pietariin omakustanteen ”Minän filosofia”. Kuvasi kirjoituksessani katkerana oman minäni nujertamista Turun valtaorganisaatiossa.
Postmoderni
Uusinta ”postmodernia tietoisuutta” havainnollistaa postmoderni rakennus (katso Robet Venturi: Moninaisuus ja ristiriitaisuus arkkitehtuurissa, 2006).
Postmodernissa arkkitehtuurissa on yhdistelty kansaa kosiskellen moninaisia ja ristiriitaisia vanhoja ja uusia elementtejä sekä mitä minkinlaisia muotoja ja värejä, tunkemalla yhteen esimerkiksi klassistisia pilareita ja moderneja teräsrunkoja.
Postmodernin rakennuksen rakentamispaikka on kaapattu usein ahneesti uusliberalistisen tapauskohtaisen kaavoitusvaltapelin pohjalta (rahallista hyötyä heti ja helposti tavoitellen) esimerkiksi jonkun vanhan suojellun arvorakennuksen kyljestä.
Postmodernin rakennuksen sisälle voi kätkeytyä kohta huippumoderni tietotekninen kokonaisuus minkä avulla voi säädellä esimerkiksi rakennuksen valaistusta ja väritystä, jopa talon muotoa eri näköiseksi.
Kyseinen postmoderni kokonaisuus on tavallisesti niin monimutkainen ja sekava, ettei siitä voi saada kokonaisuutena rationaalista käsitystä. Jos ”rakennuksen uuskäsittämättömyys” vietäisiin tuostakin pitemmälle talo ”räjähtäisi katsojan ja käyttäjän silmiin”.
Sipilättävä uusliberalismi
Uusliberalistinen poliittis-taloudellinen ideologia korvasi 1980-luvun lopulla vanhan arvovaltaisen johtamistyypin dynaamisella bisneshenkisellä johtajajupilla.
Kesällä 2015 työläispersuista ja eliittiporvareista (vastaparista) kasattu Sipilän hallitus kruunasi postmodernin nykykehityksen.
Eduskunnan (ei kansan) valitseman pääministerin Juha Sipilän presidenttimäinen TV-puhe syyskuussa 2015 muistutti paluuta vanhaan kekkosmaisen valtapelikulttuuriin, mutta toisaalta puheen aloitus ”hyvää iltaa” (ei ”kansalaiset”) ja kansan sinutteleminen sekä pääministerin kuvauspaikalla kädet taskussa seisoskelu toimittajien edessä teki Sipilästä ”postmodernin jupin”.
Taloustieteilijä ja moraalifilosofi Adam Smith (1723-1790) vastusti vahvaa valtiollista ohjausta ja säännöstelyä sekä kannatti valistusta ja liberalismia sekä vapaata taloudellista toimeliaisuutta ja vapaakauppaa kansantalouden hyväksi (vrt. ylikansallisen talouden vapauttaminen ja globalisaatio).
1980-luvulla käynnistynyt uusliberalismi (Thatcher jne.) omaksui Smithin aatteen vapauden merkityksestä taloudessa. Molemmissa tapauksissa kaikki muka hyötyvät siitä kun rikkaat saavat rikastua vapaasti ilman vähäisintäkään pakotusta.
Keskusta on omaksunut Adam Smithin vapausihanteita ja talousajattelua. Tästä todistaa vakuuttavasti puolueen uusliberalistinen ”työreformi” (1999) työn tuottaman taloudellisen hyödyn kaappaamiseksi ammattiyhdistysliikkeen murskaamiseksi.
Tämä sekä puolueen johtajaeliitin sekä rivijäsenten välisen etäisyyden kasvaminen selittävät hyvin miljonääri Juha Sipilän uusliberalistis-postmodernin profiilin ja valtaannousun.
Sipilä olisi halunnut korvata omalla insinöörimäisellä taloudellis-matemaattisella yhteiskuntasopimusmallilla alkuperäisen valistuksen aikaisen vapauksia korostavan yhteiskuntasopimuksen.
Sipilän yhteiskuntasopimusmallin tultua hylätyksi ay-neuvotteluissa hän otti käyttöön ”pakottavan lainsäädännön”. Siinä maan eduskunnan piti hyväksyä pino pakkolakeja, joilla koko kansa pantaisiin talkoisiin kurjistuneen kansantalouden kohentamiseksi.
Heti Sipilän puheen jälkeen perjantaina 18.9.2015 Helsingin Rautatientorilla pidetty ”karnevaaliyleislakko” todisti hyvin yleisen kulttuurin muutoksista. Entinen lakkouhoilu oli vaihtunut puoliksi viihteelliseksi, jopa humoristiseksi mielenilmaisuksi. Viileän maskuliinisen protestijärkeilyn rinnalle oli kohonnut myös tunne-elämän arvostaminen.
Paikallinen sopimispolitiikka oli jo käynnistynyt työpaikoilla, se oli tapahtunut vain huomaamatta. Sopimuskäytännöstä puuttui vain työnantajakaton totalitarismi paikallisessa sopimispolitiikassa.
Vapaista yksilöistä rakentuva pienyhteisövalta oli ehtinyt korvata tässäkin vanhan joukkovoimauhoilun. Valta oli kuitenkin pysynyt samana kuin aina ennenkin.
Kokoomuksen uusliberalistisen valtatien katkeaminen ja liikkumisen vapauden pysäyttäminen sulkemalla rajat ja ammattiyhdistysliikkeen elinvoimaisuus viittaavat siihen, että postmodernin uusliberalismin loppu on alkanut.
Konehullu Suomi
1990-luvulla alettiin käyttämään tietokoneita myös arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun apuna. Syntyi kuvitelma siitä, että uusin atk-tekniikkaa parantaa myös suunnittelun sisältöä. Se on kuitenkin harha ja myytti, ”koneen hiomat kiiltokuvat” ovat eri asia kuin koskettavat ajatukset.
Informaation eli datan massiiviseen käsittelemiseen perustuvan kotitietokoneen keksiminen ja maailmanlaajuinen markkinointi 1970-luvulta lähtien yhdistettynä 1980-luvulla käynnistyneeseen postmoderniin uusliberalistiseen ajatteluun loi utopian uudesta uljaasta aikakaudesta ”tietoyhteiskunnasta”, johon sisältyisi kokonainen ”uusi tietoisuus ja sosiaalisuus”
Data on eri asia kuin inhimillinen tieto. Ymmärtäminen ei ole lisääntynyt vähääkään tietokoneiden hyväksikäytön aikana (kts. Ilkka Niiniluoto, Informaatio, tieto ja yhteiskunta, filosofinen käsiteanalyysi, 1989).
Tietoyhteiskuntaa ei ole ollut eikä sitä tule ikinä olemaan.
Syy tähän juontuu siitä, että ihminen on, toisin kuin kone, astro- ja evoluutiobiologinen ymmärtävä hermeneuttinen olento (kts. Jaana Venkula, Tiedon suhde toimintaan, sekä Tiedepolitiikka 1/1987 ”Tietoyhteiskunta – miksi se ei tule?”).
Tietokonetta käytettäessä ihmisen ja koneen välisessä suhteessa voi ilmetä hyvää tai huonoa ”kemiaa”. Suhde voi olla hedelmällinen ainoastaan kun prosessi perustuu ihmisen inhimilliseen ymmärtämiseen.
Kone ei ajattele eikä ymmärrä eikä sillä ole itsetietoisuutta. Tietokone on pelkkä läjä rautaa ja muovia.
Kokonaisen valtion tai maanosan tasolla toteutettu hakkerointi hyökkäys hiljentää hetkessä koko julkishallinnollisen uutisoinnin ja sosiaaliset median ja jättää jälkeensä avuttoman ja vammaisen yhteisön, joka ei selviä hengissä ilman tukihenkilöstöä.
Konehulluusharhaa on hyvä verrata ”fraktaalitaiteeseen”. Kyseiset ”tietokonetaideteokset” muistuttavat päällisin päin (äkkiseltään) inhimillisen olemisen pohjalta työstettyjä taideteoksia mutta ne eivät ole kuitenkaan taidetta.
Vapaan ja vastuuntuntoisen yksilön subjektiivinen ja konkreettinen ”itselleen oleminen” on kaiken inhimillisen elämän ja toiminnan perusta.
Tulevaisuus?
Ajatus kuvittelemiseen perustuvasta persoonattomasta ”objektiivis-teoreettisesta tietoisuudesta” ei voi kertoa koskaan yhteiskunnallisesta todellisuudesta, se voi vain tarjota vinkkejä mihin suuntaan yleinen kehitys saattaa kulkea.
Yleinen yhteiskuntakehitys on ollut jatkuvasti sellainen, että se on yllättänyt ihmiset ja samanlaisena se tulee myös jatkumaan.
Maailma on yksi valtava valu, minkä vietäväksi kaikkien tänne syntyvien ihmisen on pakko heittäytyä. Ihminen on tässä maailmassa joka suhteessa täysin yksin.
