Konkreettisesti negatiivinen eliitti yllyttää aina kansaa positiiviseen kuvitteluun. Ainakin siihen asti kun eliitin oma valtapeli kuihtuu kasaan.
Kun joku poliittinen vallankäyttäjä alkaa pyöräillä jatkuvasti, hölmöimmät eivät huomaa sitä, että hän pyrkii kaupunginjohtajaksi, valtuutetuksi tai peräti eduskuntaan saakka.
Tässä kohtaa kannattaa katsoa Turun Sanomat 24.10.1999: ”[Juhani] Leppä lopetti pyöräilyn – Vastatuuli jurppii yhä”. Uutisessa Turun entinen kaupunginjohtaja (kok) kertoo pyöräilystään muutama kuukausi sen jälkeen kun hänet oli valittu pitkän näkymättömyysjakson jälkeen Turun Biolaakson toimitusjohtajaksi. Kaikkihan muistavat se, että Leppä sai vuosi tuota ennen ”umpikujapotkut” kaupunginjohtajan virasta.
Lepän on onnistunut päästä viimeksi myös Turun valtuustoon sekä Turun sosiaali- ja terveyspalvelukakkua jakavan lautakunnan puheenjohtajaksi. Turun demaririvistä löytyy vastaava rötöstelyyn syyllitynyt henkilö. jolle demaripuolue on velkaa muhkeista palveluista ties mitä.
Politiikan lokakaivossa isoimmat valtapelipaskat nousevat aina kiitollisuudenvelan voimasta ensimmäisenä pintaan. Pikkupaskat jäävät kaivossa aina pysyvästi pohjalle.
Vain aniharvoja valtapelipaskoja nostetaan kaivon pohjan kautta takasin ylös vapaalle maan pintaan. Jussi on seissyt teini-iästä lähtien keskellä pihaa muitten ympäröimänä.
Kun sininen valtapeluri on pannut päälleen punaisen paidan, massasta hölmöimmät eivät huomaa sitä, että valtapeluri käyttää punaista valtapelimoottoriaan turbona. Teeveestä tuttu näky, vai mitä? Timo Soinillakin on vaatekaapissaan kokonainen sarja eri värisiä valtapelikravaatteja.
Harri Holkerin hallitus (1987-) käynnisti Suomessa uusliberalismin. Sosiologi Matti Kortteinen kirjoitti tuon hallituksen iskulausesta ”hallittu rakennemuutos” saman nimisen kirjan (1987). Sen mukan markkinoita alkoi ohjailla ”näkymätön käsi”. Veikkaan, että seuraavaksi myös kokoomuksen edustama porvarillinen poliittinen ideologia muuttuu näkymättömäksi.
Massan hölmöimmät kauhistelevat kymmenien tuhanisen eurojen laskuja säpäleiksi lyödyistä eliitin näyteikkunoista, mutta eivät huomaa sitä kuinka eliitti kokoaa kaikessa hiljaisuudessa vuodesta toiseen yötä päivää miljoonia euroja ”mustaa rahaa” puoluekassoihin.
Helsingin Sanomat omistaa Suomessa lähes koko ”sanavallan”. Hesari myös julistaa Suomen valtiolaitoksen ”alasvalun surutyöpäivät” sitä mukaa kuin valtiomme ruostuu ja romuttuu.
Yhtä yhtenästä kansakuntaa ei voi olla olemassa. Myös yhtenäinen nationalistinen valtio on kuvitelma. Moniliitti vuorovaikutus kansaa ”edustavan” eliitin ja kansalaisten arjen välillä on kupla.
Yhteiskunnassamme vallitsee samaniaikaisesti kaksi eri todellisuutta: eliitin todellisuus ja kansan todellisuus. Nuo todellisuudet elävät molemmat omalla kehällä täysin omaa elämäänsä.
Myöskään oikeuslaitoksen ja median (nykyisin atk-pohjainen valtapelisysteemi) asema ja rooli nykyisessä yhteiskunnassa ei ole sellainen kuin eliitti sanoo.
Oikeusvalta ja sanankäytön valta ovat liittoutuneet eliitin diktatuurimaiseen poliittiseen valtaan niin täydellisesti, että siinä on kyse yhdestä tasa-aineisesta rungosta.
Valtapelien pelaajatkin ovat vain pelkkiä ihmisiä. Myös valtaelittiä leimaa eniten eläimellisyys ja hallitsematon valuminen. Eliitti on Jumalan kaltainen voima ainoastaan orjamoraalisessa mielikuvituksessa, ei muuten.
Fysiologi ja aivotutkija Matti Bergströmin kirjan Politiikan aivot (1999) mukaan nuorison ja valtapoliitikkojen huonot välit (epäluottamus) johtuvat poliitikoista, koska ”ääniä kalastelevia” poliitkoita vaivaa aivojen arvokapasiteetin vajaus.
Jos Bergströmin väite pitää paikkansa, edustuksellinen systeemi on täysin kyseenalainen. Varsinkin vapaan yksilön vapaana olemisen ja elämisen kannalta.
Mitä enemmän vanhuksia, vanhoihin nationalistisiin arvoihin sitoutunutta väestönosaa yllytetään vaaliuurnille, sitä useampi nuori jättää äänestämättä. Nytkin.
Samaan aikaan kun nationalismin korvaa ”eeuuismi”, vanhoissa kansallisvaltioissa tapahtuu ”kummia”, mikä liittyy vanhan valtiojärjestelmän romuttumiseen.
Poliitinen puolue on iso ja kallis organisaatio. Sen ylläpitämisessä tarvitaan paljon palveluksia, tuloja ja rahaa.
Pitää omistaa kiineteistöjä, pitää maksaa palkat omille työntekijöille ja maksaa isoja summia omille edokkalille vaalimanontaan. Kalliin puolueen ylläpitäminen on opettanut puolueen keksimään mitä minkinlaisia keinoja rahahanojen avaamiseksi puoluekassaan. Tästä on iso läjä todistusaineistoa, mutta siitä on onnistuttu vaikenemaan.
Valtion varoista myönnettävän puoluetuen tarkoitus on tukkia päätöksentekopalveluiden rahastamisesta puhuneiden suut. Julkinen tuki ei tehoa puolueiden jatkuvaan rahapulaan mitenkään.
Professori, arkkitehti Christer Bengs kirjoitti akoinaan Arkkitehti-lehteen (1/1991) kirjoituksen ”Aluerakentaminen – ikuinen laiskanläksy?”. Hän kertoo kirjoituksessaan, että ”1980-luvulla (siis kun uuliberalismi nousi Suomessakin valtaan) organisaatiorikokset ovat siirtyneet entistä ylemmälle yhteiskunnan hierarkian tasolle ja tuomittujen osuus syytetyistä on laskenut”.
Tämän lisäksi Bengsin kirjoituksesta löytyy lukuisia tärkeitä tietoja varhaisista puoluerahoitusstrategioista, esimerkiksi spekulatiivisen asuntotuotannon ja gryndauksen yhteydessä.
Julkista valtaa käyttävissä organisaatioissa valkokaulusrikollisuutta pidetään tänä päivänä piilossa entistäkin paksumman peiton sisällä. Entisen ulkoministerin Ilkka Kanervan oikeudenkäynti Nova Group-jutun yhteydessä on tästä hyvä todstus.
Mitä korkeampi poliitikon asema, sitä vähemmän hänen rötöksiä tongitaan. Ja mitä kovemmin ylimmän eliitin jäsentä syytetään, sitä pehmoisemmalla juttu painetaan. Lopputulos on joka kerta sama: syytön.
Paavo Isakssonin kirjoituksessa ”Voiteleeko liike-elämä Suomenkin puolueita?” (Helsingin Sanomat 21.1.1992) kerrotaan puolueiden ja liike-elämän sairaasta suhteesta.
Isakssonin mukaan ”Puolueiden kunnallisjärjestöt toimivat tavallaan siis ’maksun ottajina’ yhteiskunnallisista palveluistaan ja kaavoitusmonopolinsa käytöstä. Maksun välittäjänä toimii kunnallisjärjestön lehti”.
Yleispuolueena esiintyvä Vihreä liittokin toimii tämän periaatteen pohjalta. Tunnen ainakin yhden tapauksen, jossa kunnallisjärjetön puheenjohtaja oli samaan aikaan kunnan virassa (puoluetyötä kunnan verotuloilla). Henkilölle oli uskottu kaavoittamisen ja rakentamisen johtotehtäviä mutta ei varsinaista virkatyöraatamista.
Turun Sanomat otsikoi 17.8.1999, että ”Ruisrock-tuomitut eroavat Turun luottamustoimista”, ja kertoi Turun käräjäoikeuden päätöksestä. Jutusta ei selviä kuitenkaan koko totuus puoluerahoituksen järjestämiseen liittyvistä tempuista. Ruisrock-kaljoittelun yhtedessä keksitty ”pahvilaatikkotemppu” on vain murunen suuressa likaisessa läjässä.
Turun kaavoitus- ja kiinteistöasoista vastannut, Oulusta Turkuun muuttanut virkamies, Turun apulaiskaupunginjohtajaksi päässyt Juhani Määttä kirjoitti Turun Päivälehteen 3.11.1992 kuuluisan kirjoituksen ”Rakenteellinen korruptio”.
Hän manitsee jutussaan myös termin ”korruptiiviset rakenteet”. Molemmat manitut ongelmat ovat rasittaneet Määtän mukaan aikankin Turun kiinteistö- ja rakennustoimen lautakuntaa.
Kirjailija Antti Tuurin kirjassa Linnuille pesänsä ketuille kolonsa (1998) kerrotaan sivulla asuntohallitukseen liittyvän orgnisaatiorikollisuuden yhteydessä myös siitä, kuinka Keskusta rahasti. Puoleen puheenjohtaja Johannes Virolainen oli poistunut ennen ”likaista hetkeä” ilmaiseksi juuri nauttimansa loumaan jälkeen muualle pesemään käsiään.
Liike-elämä jakaa kulissien takana rahaa puolueille ruskeissa kirjekuorissa ”demokraattisesti” sen mukaan kuinka kansa (äänestäjät vaalissa) on luovuttanut valtaa.
Johanna Hankosen väitöskirjasta Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta (1994) selviää presidentti Mauno Koiviston liittyminen puoluerahoitusvaltapeliin. Sauli Niinistön roolia tullaan jatkossa tutkimaan tarkemmin.
Jari Ehrnroothin kirjoituksessa ”Kansallisen itsepetoksen logiikkaa” (Helsingin Sanomat 20.4.1996) kurkistetaan Suomen henkiseen tilaan. Hänen mukaansa ”Nurinkäännöksen logiikka vetoaa vahvasti – varsinkin luterilaisen hapatuksen ahdistaman – ihmisen tarpeen päästä yksllönvapauden tuomasta epävarmuudesta, itsetutkiskelusta ja omantunnon tuskasta – – meitä yhä kannustetaan uhraamaan henkilökohtainen – –”.
Suomalaisen eliitin todellisuudessa isoin uhka on Sartren eksistentialismi. Yksilön ja taiteen vapauden korostaminen on täällä muka rikos.
Kun puoluepoliitikot ottavat liike-elämältä rahaa korvauksena tekemistään valtapoliittisista päätöksistä, he järjestävät joka kerta hautajaiset itse virittämälleen demokraattiselle yhteiskuntasopimukselle. Ja pyrkivät ylläpitämään kansaa orjamoraalisena massana päästäkseen rahastamaan uudestaan mahdollisimman nopeasti.
Puoluetoiminnan rahoittamisesta pitäisi olla täällä vaiti. Kun kansaa pidetään rahoittamisesta ja siihen liittyvästä likaisesta korruptiivisesta pelistä tietämättömänä, poliitikot antavat kuvan terveestä nationalistisesta yhteiskunnasta. Suomi on tosiasiassa sairas.
Italissa entinen pääministeri omisti oman puolueen. Lisäksi hän omisti myös mediaa niin paljon, että hyvällä syyllä voi vättää hänen omistaneen kokonaisen valtion. Konkurssi kuitenkin yllätti.
Suomalaisen valtiovallan alas valuminen on jo tapahtunut, Suomen loppu on jo ollut.
Perussuomalaiset eivät pääse eivätkä pysty palauttamaan kuvitteellista nationalistista kansakuntaa ja kuvitteellista kansan yhtenäistä identiteettiä.
Entinen kansallisuusaate-Suomi alkaa ”sipilättää” heti kun Juha Sipilä on onnistunut perustamaan oman valtion ostamansa puolueen jatkoksi.
Nationalismikonkurssin jälkeisen Oy Suomi AB:n pääfirma Oy Keskusta Oy:n uusliberalistinen toimitusjohtaja Sipilä saattaa esittää seuraavaksi itsensä Suomen kuninkaaksi kruunaamista. Keskustalaisen Vanhasen lautakasa saisi raakalauta-Sipilästä jatkotarinan.
Olen kirjoittanut useita omakustanteita, joissa ennustan nykyisten pyhinä pidettyjen instituutioidemme päättymistä. Omakustanteistani Kirkon loppu (Suomen kuva 3. osa, ISBN 978-952-6675-00-8, 2012), Puolueen loppu (Suomen kuva 2. osa, ISBN 978-952-67631-9-4, 2012) ja Suomen loppu (Suomen kuva 1. osa, ISBN 978-952-67631-8-7,2012) selviää näkökulmia tähän käynnissä olevaan ilmiöön.
