Myös Turussa vaikuttaa paikallinen kulttuuri ja myytistö. Siihen sisältyy tuttuja tosiasioina pidettyjä asioita. Valtaosa niistä osoittautuu kuitenkin lähemmässä tarkastelussa kuvitelmiksi ja toiveuniksi.
”Turku on suomalaisen tyytymättömyyden ja kateuden pesäpaikka, kauhea kolo, jossa on myrkyttynyt ilmapiiri ja kurjat katukivet. Turussa pitää valtaa valhekomissio, paikallinen salaiitto, jota tukevat laiskat ja tehtäväänsä leväperäisesti hoitavat virkamiehet – – Turussa – – maailman kehnoin kansalaishenki”.
Näin kirjoitti autonomian ajan alussa Ruotsin kuninkaallisesta hovista Turkuun venäläisten palvelukseen siirtynyt aatelismies Gustav Mauritz Armfelt. Hän toivoi, että Turku tuhoutuisi. Niin myös tapahtui 1827 suurpalossa. Kaupunki oli tuhoutunut jo tuota ennen kymmeniä kertoja.
Turku oli taiteeseenkin perehtyneelle Armfeltille ”ruton pesä”. Termi ”Turun tauti” (”Åbo smitta”, sana ”smitta” merkitsee tartuntaa, taudin tarttumista) on esiintynyt ruotsinkielisessä sanomalehdessä jo 1916.
Turun taudissa ei ole kyse irrallisesta ja hetkittäisestä ”flunssasta”. Tauti on kokonainen paikalliskulttuurinen jäävuori. Vallan tauti ilman orjamoraalista kansaa ei olisi mikään tauti. Kulttuurin kritisoimista ja uudistamista tarvitaan kansalaisten vapauttamiseksi ja demokraattisten toimintaperiaatteiden pelastamiseksi. Yhteiskunnasta tulee rakentaa yksilön vapaata ja omaehtosita olemista kunnioittava koti.
Terni ”Turun tauti” ei viittaa yksinkertaisesti rakennusliikkeiden ja kunnallispoliitikkojen sopimattomaan, epäeettiseen ja valtakunnan lakien vastaiseen sekä kunnallista demokratiaa loukkaavaan vuorovaikutukseen. Tauti ei ole kokonaisuudesta irrallinen syrjähyppy.
Turun taudilla on ollut eri aikakausina monenlaisia ilmenemismuotoja. Yhteistä niille kaikille on se, että tauti ilmenee valtapelien yhteydessä.
1980-luvulla tautipelistä tuli myös hauskanpitoa. Turun tauti voi olla myös esimerkiksi suunnitelmallista valehtelua, vääristelemistä, kieroilua ja hulttiomaisuutta. Useimmiten äijävaltaa.
Viimeksi Turussa nähty turuntautinen taidepeli toimi sekin paikallisen kulttuurin ja myytistön pohjalta. Turuntautinen taidepeli alkaa siitä, kun valta (ottaa haltuun) ja vapaus (antaa olla) pyrkivät samaan sänkyyn.
Markku Heikkilä on julkaissut 2000-luvun alusta Turun murteella kirjoitettuja Uutissi Turust -nimisiä pieniä humoristisia kirjasia. Kannessa sanotaan, että ”ei virallissi mut torellissi”. Julkaisut avaavat erilaisia näkymiä turkulaiseen arkeen ja mentalitettiin. Hinta on turkulaisille 7,50 e, tamperelaisille 8,0 e.
Sen jälkeen kun olin tehnyt havainnon siitä, että turuntautinen elämöinti on lähes päivittäistä, aloin laatia ”Turun kuva” -nimisiin omakustanteisiini omia ”Uutissi Turust” -luetteloa, johon keräsin Turun kaikki uusimmat skandaalinkäryiset uutiset. Esimerkiksi kun poliisin koirapartio löysi rattijuoppouteen syyllistyneen kaupunginjohtajan avustajan istumasta mesässä kallion päällä.
Turkulaisten arkitapahtumien eläväisen vaihtelun taustalla sykkii vaihtoehdottomasti samaan suuntaan eteneviä isoja kollektiivisia kulttuurivoimia myytteineen. Siihen heitetty yksilö (oleminen, tajunta, maailma) on armotta yksin. Massan mukana valuminen on kusetuksessa ja kuvelmissa elämistä.
Vapaa taide on syntynyt luontoyhteydessä ihmisenä olemista koskevien perimmäisten kysymysten äärellä. Taiteen kehitys on edennyt taiteen ja yhteiskuntasysteemin (ja yhteisöllisyyden) välisessä vuorovaikutuksessa. Jos taiteen tekemisen vapaus päättyy, sekin tapahtuu vuoropuhelussa yhteiskunnan kanssa.
Taide-elämän muutokset tapahtuvat poliittisen ja taloudellisen vallankäytön paineessa. Taiteilijoiden tärkein yhteiskunnallinen tehtävä on ”valtapelien paljastaminen”. Siinä taide voi olla myös valtaa.
Yksilön, kuvan katsojan ja sanan lukijan osa taide-elämässä on saada elämyksiä ja tehdä havaintoja omasta olemassaolosta. Tai kadota näkyvistä heti kun taiteentekemisen vapaus loppuu.
Tällä hetkellä vapaata taidetta kuristaa hengiltä 1980-luvulla muotiin tullut kapitalistinen uusliberalismi. Siihen on sisältynyt korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin lähentyminen sekä taidemaailman viihteellistäminen. Uusliberalismin kausi on nyt päättymässä, mutta miten käy taiteen vapauden?
Valta on valinnut Turussa taiteen työkalukseen populistisena massapelinä, turuntautisena taidepelinä.
Yksilön ja taiteen tekemisen vapautta ei voi suojella yksinkertaisesti eri ammattien ja valtapuolueiden eettisillä ohjeilla. Nyt niissä ei edes käsitellä taidetta. Ainoastaan eksitentialistinen ajattelutapa voi johtaa taiteen vapauden pelastamiseen.
Vapaan taiteen joutumisen vallan hampaisiin saattoi tunnistaa 1980-luvun ja 1990-luvun alun Turun Aurajokisuun historiasta (katso Jukka Paason varhainen omakustanne, Uusin Turun tauti, 1991, ”Moderni taide ja yö”, sivulta 46).
Turun Aurajokisuu toimi 1700-luvulta lähtien Turun laivanrakennus- ja telakka-alueena. Suurimpana työpaikka-alueena jokisuu synnytti työläisten asuinalueita, kuten Mestarinkadun ja Port Arhurin puutalot sekä kapitalistis-amerikkalisen ajatuksen Suur-Turun toteuttamisesta (arkkitehdit Valter Jung, Carolus Lindberg sekä Bertel Jung). Suuruudenhulluus on kiusannut tuon jälkeen usein turkulaisia.
Jokisuun teollisuus alkoi hiljentyä 1970-luvulla. Paikkaa alettiin sen jälkeen katselemaan rahan ja poliittisen vallan himossa.
Turun ja Aurajokisuun historiaan voi perehtyä kaupunginkirjastosta löytyviä uudempia omakustanteitani lukemalla (Turun kuningas- ja keisaiaika, 2006 sekä Itsenäisyyden ajan Turku, 2006).
Turussa harjoitetaan parhailaan isoa kiinteistöbisnestä Kakolan vanhojen vankilarakennusten alueella. Kun hanke käynnistettiin (kiinteistökauppa), valta jätti kertomatta julkisuudelle sen, että alueesta oli tehty luonnos, josta kävi ilmi lisärakentaminen alueen sivuille (kerrostaloja). Turun tautiin sisältyy usein salaiset rakentamissuunnitelmat ja niiden näkymätön läpivienti koneistossa.
Alueella on pidetty kansainvälinen arkkitehtikilpailu hankkeen läpiviemiseksi. Uusi vankila on rakennettu kaupungin pohjoislaidalle Saramäkeen.
Kun Aurajokisuun teollisuustoiminta hiljeni, Turun tauti alkoi rehoittaa kaikissa muodoissa. Kovasta sektorista vastanneen kiinteistö- ja rakennstoimen lautakunnan puoluepelurit ja bisnesmiehet panivat hommaan vauhtia. Lautakunnan kesäretken munientervausvalaa myöten (Maisaari). Juhani Leppä ja Ville Itälä alkoivat kiillottaa itseään jokisuupihvillä.
Jokisuulle haluttiin nopeasti vetovoimaista luksusasumista ja ilman hyvää hanketta jarruttavia arkkitehtikilpailuja. Jokisuun uudistaminen aloitettiin kuitenkin kilpailun jälkeen läsirannalta. Seutukaavaakin oli ensin muutettava, alueen osayleiskaava ei tullut koskaan valmiíksi.
Parhaillaan parturoidaan Aurajokisuun itärantaa loputtoman pitkäksi tasatahtiseksi tornitaloriviksi. Vanhasta telakkahistoriasta jää jäljelle yksi nostokurki. Vanhin nosturi, jossa oli iso ristikkorakenteinen vaakapalkki, myytiin rautaromuna.
Arkkitehdit luovuttivat nyt Aurajokisuullakin suuren taiteensa paksulle lompakolle (kts. Kaj Nymanin väitöskirja Husens språk, 1989). Olin tuohon aikaan Turun seudun arkkitehtien puheenjohtaja, yhdistyksemme vaikutti siihen, että kilpailu järjestettiin. Arkkitehtikilpailuja käytetään kuitenkin myös siksi, että rakennushanke päästään toteuttamaan ovelammin.
Talot ovat puhetta ja kirjoitusta, parhaimmillaan kuin yksilön omaa olemista ja kokemista. Arkkitehtuurissa tärkein on talon käyttäjä, lukija ja katsoja (vrt. eksistentialimi ja vapaa taide). Rakennusten arkkitehtuurin tulee heijastaa ihmisen syvimpiä pyrkimyksä, ei valtapelejä eikä rahavaltaa. Arkkitehtien tulee liittoutua ihmisen puolustajien ja vapauden julistajien kanssa, ei valtapelejä harjoittavien kanssa. Arkkitehtuuri ei saa myöskään nähdä pelkänä ”vapaana taiteena”.
1980-luvulla alkanutta Aurajokisuun uudistamista asuntoalueeksi seurasi uusia uusliberalistisia hankkeita. Saatiin myös ”taiteiden yöt”, massatapahtumat ihmismassojen viihdyttämiseksi ja rahastamiseksi (ravintolat ja hotellit).
”Taiteiden yössä” massojen humalainen vaellus läpi katuverkon muuttui myös taideteokseksi. Teosta saattoi katsella korkealta helikopterista käsin. Humaltunut ihmismassa ei tiennyt muuttuneensa valtapelureiden taiteeksi.
Seuraavaksi Aurajokisuun eliittiasuinalueille alettiin rakentaa kansainvälistä ympäristötaidetta, ”Turku – eurooppalainen kuvanveistokaupunki”. Tervetuloa maapallon taiteilijanerot pikkuruiseen Turkuun.
Paikalliset taiteiljat pantiin nyt vallan käskystä ”pikkupalikkoina” syrjään. Turun valtapelureiden ja Wäinö Aaltosen museonjohtajan välille syntyi vieläkin kirvelevä riita.
Ilmaston lämpeneminen (ympäristökriisi) aiheutti tuon jälkeen tilanteen, jossa joulukaupunki Turku joutui julistamaan joulurauhan vesisateessa. Ongelma ratkaistiin valotaiteella valaisemalla Aurajoen rantakatujen vanhat puut alhaalta maan tasosta. Jouluhartauden markkinointia turuntautisella taidetaiteilulla saattoi ihailla sateessa säkkipimeässä yössä.
Seuraavaksi nähtiin ”The cutty tall ships races” -purjelaivatapahtuma. Nyt valta asteli näkyvänä ihmismassojen eteen, aivan kuten Ludvigin aikoihin.
Vanhojen laivojen näkyväksi tekemien ei liittynyt pelkästään massojen rahastamiseen vaan myös eliitin ja ihmismassan kohtaamiseen. Demokratianaamarin takaa kurkisti ikivanha kuningasvalta. Siis mikään ei ole muuttunut.
Myös Ruisrock (1969 lähtien Ruissalossa) on alkanut jäädä vapausliikkeenä varjoon. Ruisrockin suosio ei perustu enää pop-musiikin ja nuorisoanarkismin alkuperäiseen perustaan. Ruisrock-olutsotku, puoluerahoitusta koskenut oikeudenkäynti, toi näkyviin Ruisrock-tapahtuman uutta peruskamaa.
”Tukimuki”-demarit keksivät ”ruskean pahvilaatikon”. Olutmyyjä saattoin heittää siihen juopuneiden nuorten setelejä ilman kuitteja. Poliittinen puolue kärähti laittomasta puoluerahoituksesta, mutta jatkoi kuin ei mitään.
”Turuntautisessa taidetaiteilussa” ei kerrota aina kaikea mitä tiedetään (on tutkittu esimerkiksi arkeologian avulla). Toiseksi tuossa pelissä valehdellaan usein suoraan päin naamaa.
Salailemiseen ja valehtelemiseen perustuvalla tietovaltapelillä pyritään tarjoamaan Turusta suomalaisille idealistis-nationalistinen kohdun kuva. Tuon uskonkappaleen mukaan Suomen kansakunta ja valtiolaitos on saanut alkunsa länsimaisesta pisteestä nimeltä Turku. Siinä on kuitenkin kyse satujen sepittämisestä.
Turun ikä on lakettu vuodesta 1229 jKr. Tuolla kristillisellä vuosiluvulla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä maallisen kaupunkilaitoksen perustamisen kanssa (Jukka Paaso, Muinais-Turun historia, Turun kuva, 1. osa, 2005).
Turun väkiluku oli keskiajalla 800–900 henkeä (Jukka Paaso, Turun kirkkoaika, Turun kuva, 2. osa, 2006, useita väkulukulaskelmia). Juurikaan isompaa kaupunkiväestöä ei pystytty elättämään. Varhaiset asuintalot olivat 3×3 metrin kokoisia hirsirakenteisia savupirttejä ilman kunnon lämmitysjärjestelmää.
Uusimpien kaivausten mukaan Turussa ei ole asunut hansasiirtokuntaa. Turkua ei ole ollut myöskään hansakaupunki. Turun historia on ollut kovaa taistelua hengissä pysymiseksi, keski-ikäkin oli pitkään noin 30 vuotta. Kaupungin väkiluku romahti usein lähelle nollaa.
Koroinen oli linnoitettu ja asutettu jo ennen piispanistuimen perustamista. Juhani Rinteen arkeologiset kaivaukset Koroisten niemellä keskeytettiin 1800-luvun lopun sortovuoisina, kun alueelta löytyi muun muassa itäistä vaikutusta. Tutkimatonta kaivausaineistoa säilytettään myös Helsingissä. Maan alla olevia puupaaluja ei haluta ajoittaa koska se muuttaisi koko mamme historian.
Turun joulurauhan julistuksessa on kyse nationalistis-militaristisesta ja foucault’laisesta valtapelistä, rahvaan pelottelemisesta kaupungin (poliisi)järjestyssäännöllä. Porilaisten marssi on puoluetusvoimien kunniamarssi. Siinä ”rauha pois jääköön” (sanat).
Joulurauhan julistus on enemmän nationalistinen kuin kristillinen. Paikalla oleva Porthanin patsas on maamme esimmäinen nationalistinen monumentti. Samaan aikaan, kun suomalaiset arvostelevat Lähi-Idän valtioita islamin (uskonnon) käyttämisestä valtepeleissä, suomalaset ovat itse aina yhdistäneet kristillisen uskon ja isänmaallisen valtapelin. ”Älä tapa” ei sano suomalaisille tässä kohtaa mitään.
Turun entinen apulaiskaupunginjohtaja Tero Hirvilammi on kertonut pelänneensä, että joulurauhanjulistaja Jouko Lehmusto saattaa vetäistä häntä turpaan. Eteläpohjanmaan papit ovat puolestaan heiluneet usein humalassa puukko kädessä. Ja jälki on ollut sen mukaista.
Gustaf Mauritz Armfelt piirteli 1800-luvun alussa Turun Porthanin patsaan (1863) kohdalle ortodoksista kirkkoa Venäjän keisarin kunniaksi, todistusaineisto tästä on Helsingin yliopiston kirjastossa (arkistoaneisto).
Ruotsin vallan aikainen Turun Raatihuoneen tori häivytettiin venäläisten toimesta uuden laajan aukion pikku nurkaksi (Nikolantori, Engelin ruutukaava). Olen kertonut esimerkiksi näistä seikoista Turun kuva -julkaisusarjassani (esimerkiksi 18. osassa, Hirmuorganisaatio 2011, katso Turun kaupunginkirjastossa).
Turun Tuomiokirkon ja linnan arkkitehtuuri on kansainvälistä. Turkulaisten oma kädenjälki on niissä minimaalinen. Turun arkkitehteina ja ”taiteilijoina” toimivat vuosisadat ulkomaalaiset. 1830-luvulla aloittaneessa Turun piirustuskoulussa alettiin opettaa vuodesta 1840 lähtien maalariammattikunnalle piirtämistä kipsimallin mukaan.
Pietarin taidemuseo Eremitaasi sai alkunsa 1764, kun sinne saatiin ensimmäiset ulkomaisten taiteilijoiden työt. Tukholmassa taideopetus sai alkunsa jo 1600-luvun lopulla, organisoidummin vasta 1700-luvulla. Italiassa taideopetusta on annettu jo ainakin 1500-luvulta lähtien. Taiteen historia on Suomessa todella lyhyt.
Turussa ei ole ollut koskaan arkkitehtikoulua. Kaupungissa ei ole toiminut ennen 1800-lukua akteemisen koulutuksen saaneita arkkitehtejakaan. Modernin kuvataiteen edustajia on Turussa niukasti. Abstrakti tyyli on Turussa todella nuorta.
Turussa vallitsee konservatiivinen kuvan kulttuuri. Taidemaalari Juhani Palmu ei ole muuttanut aikoinaan sattumalta Turun seudulta patavanhoilliselle klaanitaiteen Etelä-Pohjanmaalle uskonnonopettajaksi.
Turuntautisella taidetaiteilulla on romutettu koko Turun kunnallinen demokratia. Ja paikallisia taiteilijoita on potkaistu joka kerta pahasti perseelle.
Turun kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 oli valtiovallan ja lukuisten muiden organisaatoiden yhteinen hanke Suomen kirkastamiseksi maailmankartalla. Jotta mikään ei pääsisi häiritsemään uutta ”todella hyvää hanketta”, vuosi organisoitiin turuntautisen ”joustavan menettelyn” pohjalta antamalla valmistelutyö ja hallinnointi säätiölle.
Iso raha haisi nyt kaikessa ja myös Turuntautinen taidevaltapeli oli sen mukaista.
Kun valitin kulttuuripääkaupunkivuoden valmistelun organisointitavasta Suomen oikeuskanslerille väittämällä säätiöjärjestelyn olevan kuntalain vastainen (demokratiammehan perustuu kuntien itsehallintoon kuntalain mukaisesti), jouduin työpaikkakiusatuksi.
Kiusaamistani tutkittiin, mutta ilman tulosta. Pakenin siksi Turusta ennenaikaiselle eläkkeelle Etelä-Pohjanmaalle.
Turun vuosi 2011 päättyi krapulaan kuten veikkasin. Rahariita kaupungin ja valtion välillä jatkuu vieläkin 2015. Kaupunki joutuu palauttamaan valtion tilintarkastajien määräyksestä miljoonia euroja valtion kassaan.
Etelä-Pohjanmaalle tultuani törmäsi heti kauhavalaiseen klaanivaltaan, myöhemmin Seinäjoen taulutautiin. Taiteen vapaus ja samalla yksilön vapaus on nyt suuressa vaarassa.
Aloitin Kauhavalla Kauhavan kuva- sekä Etelä-Pohjanmaan kuva -nimisten omakustanteiden sekä muiden kirjoitusteni laatimisen. Molemmat eteläpohjalaiskuvat pantiin kuitenkin heti vallan ”alimpaan laatikkoon”. Keskustalaisen sanomalehden Ilkan päätoimittaja ilmoitti minulle, ettei hänen lehdellä ole mahdollisuutta kertoa kaikista julkaisuista lukijoilleen.
Porvoon kuvasta (1980, julkaisja Oy Uusimaa) aloittamani paikan miljöötä ja kulttuuria, meneisyyttä ja nykyaikaa koskeva kirjoitteluni on syventynyt. Ja kirjoitusteni kauempaa katseleminen on tehnyt katseeni terävämmäksi.
Suomen taidekulttuuria koskevan kehityksen kärki on Helsingin Guggenheim. Siinä taide muuttuu eliitin globaaliksi tietovallaksi ja arvopaperiksi (rahaksi).
Guggenheimissa taide muuttuu artefaktiksi, jonka yhteiskunnallinen istituutio ja taidemaailma ovat ”asettaneet ehdolle arvostamisemme kohteeksi” (Arhur Danto sivulla 86 teoksessa Estetiikka, George Dickie, 1990).
Nyt ”jonkin näkeminen taiteena vaatii jotakin, mitä silmä ei pysty erottamaan” (Arthur Danto manitussa teoksessa). Jos tämä havinto on oikea se todistaa taideteoksen katsojan olemassaolon päättymistä.
Runoilijat ovat alkaneet kirjoittaa runoja itselleen ja valtaeliitti käy taiteen tekemisellä kansainvälistä kauppaa kuin millä tavaralla tahansa.
Ihmisyksilö on kuolemassa sukupuuttoon muun elollisen luonnon kanssa.
Valistuksen ”tieto on valtaa” -laiva on liukumassa lopullisesti karille. Luonto on kurjistumassa ja elämä on ehkä päättymässä kokonan maapallolla.
Nyt on pelatettava yksilön ja taiteen vapaus!
Jokainen ihmisyksilö on erilainen ja ymmärtää maailmassa olemisen omalla tavalla. Yhteisöä ja massaa korostava yhteiskuntanäkemys johtaa anarkististen yksilöiden tuhoamiseen.
Yksilöllisyttä korostavassa yhteiskunnassa nuoria rohkaistaisiin (kuten muinaisessa Kreikassa tehtiin) olemaan laumahenkisyyden sijasta oma itsensä, yksilö.
Modernissa teollisessa yhteiskunnassa on tapahtunut päinvastainen kehitys. Yksilöitä on jouduttu auttamaan ja tukemaan oman olemassaolonsa havaitsemisessa ja vahvistamisessa asiantuntijoiden ”tieto on valtaa” -pelillä.
”Yksilöyhteiskunta” vallankäytössä (vapaat yksilöt massavaltapelin vastakohtana) ja ”abstrakti eksitentialismi” taiteessa (taiteiljaneroa korostavan ”abstraktin ekspressionismin” sijasta kuvan katsojan ja tekstin lukijan omaehtoisen havainnoinnin ja olemassaolon korostaminen) merkitsevät 1700-luvun valistuksen perillisille, modernin systeemivallan ylläpitäjille uhkaa.
Eksistentialistis-anarkistinen yksilöyhteiskunta voisi vielä pelastaa. Siinä yhdistettäsiin vasemmistolaisuus, eksistentialismi ja ympäristökysymys (pyrkimys pelataa luonto).
Samalla pelastettaisiin paikallisten taiteilijoiden vapaus luovaan työskentelyynsä yksilöllisten lukijoiden ja katsojien hyväksi. Kansainvälisestä taiteilijanerosta ei saa tehdä kaiken taide-elämän ydintä, sillä se johtaisi foucault´laisen systeemivallan korostamiseen.
Turun STX-telakkaa koskevat uusimmat talousuutiset todistavat vakuuttavasti siitä, että globalisaatio on tullut talouselämässä Turunkin elämään jäädäkseen.
Turun jokisuu on hiljentynyt merellisestä työnteosta. Laivanrakennusta tapahtuu enää Pansio-Pernossa. Pikkuliekillä kaupungin ulkolaidalla. Turusta on tullut sisämaan ”Loimaa”, sillä avomerelle on matkaanykyisin noin 40 kilometriä.
Hyvästi merikaupunki-Turku. Maahanmuuttajat tulevat hoitelemaan monikulttuurisuuspolitiikalla lopun Turun globalisoittamisesta.
