Modernia taidetta vierastetaan. Toisten mielestä maalaus ei ole taidetta ollenkaan, se on huijausta. Tämän tyyppisessä puheessa ei ole kuitenkaan mitään uutta.
Kun impressionistien nimetön yhdistys oli järjestänyt vuonnan 1874 näyttelyn, jossa he esiintyivät ensimmäistä kertaa yhtenä ryhmänä, impressionisti Claude Monet’n maalauksen nimeä ”nouseva aurinko” (impressio) alettiin käyttämään pilkkanimenä.
Monet’n maalaus muka loukkasi taiteen hyviä tapoja, muotokulttuuria ja vanhoja mestareita. Alkeellisin tapettikin näytti muka viimeistellymmätä kuin kyseinen maalaus.
Impressionismin syntymisen taustalla oli uusin tietous väristä (valosta). Kyseinen tieto romutti taiteen tekemisen vanhoja käsityksiä. Seuraavassa vaiheessa tapahtunut abstraktin taiteen (Kandinskyn ”henkisyys” jne.) ilmestyminen aiheutti taas kerran järkytyksen perinteisissä yhteisöissä ja instituutioissa.
Yhteiskunta on ikuisesti jatkuvassa muutostilassa, ja tapahtuvat muutokset haastavat kulttuurit uudistumaan. Muutoksiin vaikuttaa eniten kulloinenkin käsitys ”todesta”.
Kirkon (ylimmän auktoriteetin) ongelmaksi tuli aikoinaan tieto siitä, että maapallo kiertää aurinkoa, ei päinvastoin.
Uusimmat DNA-tutkimuset ovat vahvistaneet käsitystä ihmisen eläimellisestä perustasta ja olemisesta. Tuo uusin tieto aiheuttaa myös parhaillaan monissa syvää järkytystä.
Kulttuuriin ja myytteihin sitoutuvilla ihmismassoilla on taipumus vastustaa vapaamielisyyttä, joka edellyttää uudistamista ja uudistumista. Autoritäärinen ja epäeksistentialistinen asenne on ongelma. Autoritäärinen ”kansalliseen minään” sitoutuva sekä epäautoritäärinen ”omassa minässä” elävä ihmistyyppi ovat vastakkaisia.
Turussa tapahtunut Kansallisen rintaman (KR) perustaminen ja sen tavoite ”kieleltään ja identiteetiltään yhtenäinen Suomen kansa” on hyvä esimerkki siitä, kuinka ”omaa minää” ja suvaitsevaisuutta voidaan pitää uhkakuvana.
Olen korostanut taidekuvan tekijän sijasta taidekuvan vapaata katsojaa (yksilöä).
Me synnymme tiettyyn jo täällä olevaan kulttuuriin ja myytistöön. Traditiot vaikuttavat meihin niin voimakkasti, ettemme voi onnistua ponnistuksitta ylittämään niiden vaikutusta itseemme.
Jälkistrukturalistien mukaan meidät on tuotettu osallistuessamme yhteiskunnallisiin toimintoihin kuten kouluopetukseen. Monet kuvittelevat kuitenkin irtaantuneensa traditioista, mutta ovatkin lähemmässä tarkastelussa epävapaita tuoteuttuja ihmisiä.
Markku Satulehdon pinessä kirjasessa Elämismaailma tieteiden perustana (1992) on kuvattu mielenkiintoisia näkökulmia Edmund Husserlin (1859-1938) tieteen filosofiaan ja Husserlin transsendentaaliseen fenomenologiaan.
Husserlin tavoitteena on perittyjen uskomusten kritisoiminen ja kulttuuristen merkityskerrosten purkaminen. ”Näin on mahdollista löytää se mikä on lopulla perimmäisintä – –” (Satulehto teoksen sivulla 10). Husserl etsi ymmärrystä.
Meidän pitää siis purkaa kerroksittain pois se paksu kerros, mikä estää päällämme näkemästä sisään omaan itsemme ja olemiseemme.
Kysesen kirjan kappaleessa ”Elämismaailma, fenomenologinen filosofia ja fenomenologia” sanotaan, että niin kutsuttua ”elämismaailmaa” voidaan tutkia myös ontologisena kysymyksenä. Tällöin tarkastellaan sitä ”mitä ympärillämme maailmassa on, ei miten tämä maailma konstituoituu” (katso sivulle 12). Husserlin mukaan tiede idealisoi ja matematiosoi elämismaailman (katso sivulle 14).
Järkipanotteisen tieteen ja elämismaailman välillä on iso etäisyys.
Husserlin filosofian professuurin peri Martin Heidegger. Heidegger antoi Husserlin fenomenologiselle filosofialle uuden suunnan. Hän alkoi kehittää fenomenologiasta eksistenssifilosofiaa.
Tunnetuimmaksi eksistentialistiksi kohosi taiteilija kirjailija Jean-Paul Sartre. Ranskalainen Sartre sai vaikutteita eksistentialismiinsa saksalaisilta Husserlilta ja Heideggerilta.
Heideggerin tärkein teos on 1927 ilmestynyt Sein ja Zeit (Oleminen ja aika). Sitä kannttaa verrata Sartren romaaniin Inho (1938) ja teokseen Oleminen ja olemattomuus (ilmestynyt 1943).
Filosofi Martin Heideggerin mukaan ajattelu ei ole maailman haltuunottoa vaan pikemminkin maailmalle antautumista ja olevaisen kuuntelua. Teoksen Taiteen alkuperä (suomeksi 1995, alkuperäisteos 1935/36) mukaan taide on totuudellisuuden avaaja ja olemisen tapahtumaluonteen osoittaja.
Tässä yhteydessä on otettava huomioon se, että Heidegger kieltää ajattelussaan perinteisen ”varman totuuden”. Kirjasta Taiteen alkuperä on myös turha etsiä vastausta kysymyksen ”mitä taide on?”. Sen sijaan hän puhuu kirjassaan esimerkiksi ”olevan olemisesta”. Olemisen ja olemassaolon pohdinnat ovat hänelle tyypillisiä (vrt. Sartren eksistentialismi).
Taiteen tutkimisessa ”ymmärtävällä” tutkimusotteella on keskeinen merkitys. Ymmärtävää otetta, tulkintaa, kieltä ja kommunikaatiota korostavan hermeneuttisen filosofian herneneutiikan loi lähinnä Wilhelm Diltheyn ja Heigegger.
Luovan taiteilijan on sanottu synnyttävän ”uutta todellisuutta”. Kysymys siitä ”mikä on todellista?” on kuitenkin kiistanalainen, eikä varmaa totuutta (tosiasiaa) kannata ihmisen edes etsiä.
Taide voi kuitenkin edistää henkistä kasvua ja auttaa saavuttamaan tyydyttävä elämä. Taidekuvan katsojalle riittää pelkkä oleminen, jolloin näkee ja kokee teoksen sisälle ilman rationaalista tietoa ja todellisuustunnetta.
Taiteen vapauden puolesta on syytä sanoa se, että taiteilijoiden ei pidä yhtenäistyä yhteisönä ”massaksi”. Pahin virhe tapahtuu, kun taiteilijat liittoutuvat vallan kanssa.
Taidetta uudistaneet teokset ovat syntyneet vapaiden luovien yksilöiden maailmoissa.
Teoksen lukijan ja katsojan tärkein ominaisuus on maailmalle antautuminen ja olemisen kuunteleminen. Autoritäärinen ”kansalliseen minään” sitoutunut ihminen toimii päinvastoin. Autoritäärinen ihminen ei halua katsoa taideteosta pintaa syvemmälle eikä halua kasvaa avoimen taideteoksen edessä ihmisenä omassa olemisessa.
Ensimmäinen moderni ihminen ja runoilija Baudelaire sekä Nietzsche ja Sartre ovat viitoittaneet tietä kohti yksilön ja taiteen vapautta. Edustuksellinen systeemivalta suosii kuitenkin aina massoja ja orjamoraalin soveltamista massaan.
Vapaan taiteen lisäksi on pelastettava riippumaton luonto. Länsisaksalaisesta yhdistyksestä 1972 alkanut vihreän liikkeen kertomus näyttää olevan päättymässä ”revisionismivihreytenä” (vrt. demariliike). Parhaillaan on nousemassa uusia vihreidenkin kanssa kilpailevia liikkeitä, joista muotoutuu uutta yhteiskunnallista valtapeliä.
Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu tunnetaan parhaiten ajatuksesta, että ihmiset toimivat sosiaalisessa maailmassa ”kentillä” (Pierre Bourdieu, Sosiologian kysymyksiä, 1987). Kyseset kentät eivät tiedä tai eivät myönnä tavoittelevansa voittoa ja pääomia. Tätä asennetta ja suhtautumistapaa Bourdieu kustuu ”habitukseksi”.
Bourdieun on kuvannut kyseistä ajattelutapaa myös taiteen kohdalla. Esimerkiksi se, että toiset taiteilijat ovat tulleet taiteiljoiden sosiaaliselle kentälle saamatta oikeutta sisäänpääsyyn, herättää taiteiljayhteisöjä koskevia tärkeitä kysymyksiä.
Minä olen ollut itse tuo ”naiivi rikollinen”, joka tunkeutui röyhkeästi läpi taiteilijayhteisön sen ”myyttisten uskomusten galleriaan”. Kun pidin Turussa Galleria Joella 2.2.–8.2.1994 taidenäyttelyn, jossa esittelin eri aikakausina tekemiäni luovia töitäni ja laiton näyttelyesitteeseen ”taiteilija Jukka Paaso”, minua huomautettiin heti tuon jälkeen paikallisten taiteilijoiden jokosta: ”Kuinka sinä saatoit tehdä tuollaista, sinähän olet arkkitehti, et taiteilija.”
Olin kirjoittanut julkaisuuni (Galleria Joella, 1994) kappaleen ”Ihmisenä olemisen pelastamisesta”. Kirjoitin: ”Taiteen tekemisestä, taideteoksesta ja taideisntituutiosta voi muodostua pahimmassa tapauksessa ongelmallinen systeemi muiden hankalien systeemien joukkoon. Parhaimmassa tapauksessa taide voi kuitenkin vapauttaa ihmisen elämänilon ja elämismaailman”.
Pierre Bourdieun kirjassa on kappale ”Mutta kuka on luonut luovan työn tekijät?”. Hän tarkastelee siinä taidetta ja taiteilijoita sosiologian nimellä tunnetun tutkimussektorin pohjalta. Bourdieu soveltaa tieteenkin kohdalla kenttäteoriaansa. Hän sanoo sivulla 186, että ”– – taiteilijan autonomia ei perustu niinkään hänen luovan neroutensa ihmeeseen, vaan suhteellisen autonomisen kentän sosiaalisen historian sosiaaliseen tuotokseen, metodeihin, tekniikoihin, kieleen jne.”.
Bourdieu vastustaa ajatusta, että ”taiteen maailma on uskon maailma” ja sitä, että sosilogia ei pystyisi selittämään myös kulttuurin tuotantoa (kts. s. 177). Hänen mukaansa taiteellisen tuotannon ”subjekti” ei ole taiteilija vaan toimijoiden kokonaisuus (siis taiteen tuottajien lisäksi esimerkiksi kriitikot, tutkijat, taiteen tukijat, taidekauppiaat ja taiteen kuluttajat).
Omasta mielestäni tuon kokonaisuuden elementit kuten esimerkiksi taiteilijayhteisöt ja taidetutkijat voivat hävittää monin verroin nopeammin ja tehokkammin yksilön ja luovan taiteentekemisen vapauden kuin puoluepoliittiset valtapelurit, jotka pyrkivät ottamaan taiteen myös poliittisen valtapelin työkaluksi. Taiteen vapauden uhkakuvista ja tuon vapauden säilyttämisestä Bourdieu ei kerro kirjassaan.
Apurahoja sekä arvon ja kunnian kohottamista ei varanneta noissa taiteen piireissä kriittisellä filosofisella puheella, mikä käsittelee taiteen tekemisen ja katsomisen perimmäistä vapautta.
Kuusitoistavuotias espoolainen Pinja Pulkamo oli astunut ennakkoluulojen haarniskasta huolimatta Kiasmaan. Hän keroo Helsingin Sanomain mielipidesivulla (Nykytaide jätti sanattomaksi ja antoi minulle toivon, HS 30.4.2011), että ”näin materiaalien, ideoiden, näkökulmien ja tekotapojen päättymättömän kirjon”. Nykytaide on hänestä välttämätön osa taiteen rajatonta valtamerta.
Ajatellaan, että ”ihmisen tietoisuus ja todellisuus” rakentuu ympyrän sisään. Ja että ympyrään lisätyissä lukemattomissa sektoreissa on täsmällistä ”tietoa” sektoriin liittyvistä ilmiöistä ja asioista. Sektoreissa olisi esimerkiksi sosiologian ja psykologian nimellä manittua ”tietoa”.
Komanneksi noiden kahden yhteisöä ja yksilöä tutkivan tieteen väliin luotaisiin uusi tiede, mikä ratkoisi samalla kertaa sosiologisia ja psykologisia kysymyksiä. Uusien tieteenhaarojen muodostaminen johtaisi siihen, että ympyrän sisällä tapahtuisi jatkuvaa sektorikasvua. Sektoreita olisi äkkiä jopa tuhansia. Tuo elefantti olisi kuitenkin pelkkä ihmisen pikkuruinen tiedon murunen ihmisen maailmassaolosta. Elefanttimme ei olisi pienestä isoksi kasvanut laajentunut ymmärrys maailmassaolosta. Kaikenlaista jäisi silti vaille vastausta.
Taiteen tehtävä ei ole lisätä kuvatulla tavalla tietoa ihmisen maailmassaolosta vaan avata ihmisyksilönä olemiseen liittyviä kokonaisuuksia. Ne ovat ja pysyvät meille mysteereinä.
Yksilön ja taiteen vapauden korostaminen ja puolustaminen liittyy kyseisen salaperäisen kokonaisuuden kokemiseen tietämättä mistä kaikessa on kyse.
Myös joka suhteessa avoin villi sattuma, avoin kesyttämätön vahinko ja avoin mielipuolinen valuminen sisältyvät tuohon salaperäiseen kokonaisuteen. ”Järkiperäinen tietäminen” merkitsee ”kaiken turhan” karsimista, mutta sille ei annettaisi valtaa tuossa kokonaisuudessa. Descartesin varma järjekäyttöoppi ja vapaan taiteilijan ”epävarma oleminen” ovat kahdesta vastakkaisesta maailmasta. Kuin tietäminen ja kokeminen.
Rakennuksessa kaikki liittyy kaikkeen, taideteos on saman tyyppinen ilmiö mutta vieläkin koskettavammin.
Turun kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 on vakuuttavin esimerkki siitä, kuinka yksilön ja taiteen vapautta voidaan tuhota siivoamalla se tahriintuneen yhteisön kiillottamisen alle. Byrokratian diktatuuri otti 2011 massan hanskaansa.
Turun kentällä käynnistyi melakka. Entinen meri-Turku romahti taantuvaksi kaupungiksi, telakan lopullinen kuolinisku vain puuttui.
Turku valitsi kaksimielisen iskulauseen ”Turku palaa” (liekehtii/palaa suuruutensa). Turuntautinen kulttuuri ylikuumeni pyykinpesun aikana ja johti Turun johdon sisäisiin valtariitoihin (kaupunginjohtajan seinäjokilaisen Mikko Pukkisen ja apulaiskaupunginjohtajan vaasalaisen Tero Hirvilammen ulos savustaminen Turusta ja pienemmät vallankaappaukset).
Vuoden valmistelu oli kivenkova valtapeli. Samoin koko ”juhlavuosi” 2011. Samoin 2011 jälkeinen krapula-aika.
Omia kulttuuripalveluita ajettiin taudin siivoamishurmoksessa jatkuvasti alaspäin.
Takataskuun jäi valtion käyntikortti, miljoonavelat (väärinkäytöksistä). Riitely jatkuu tänä päivänäkin.
Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuonna 2011 syntyi myös repiviä valtariitoja. Niidenkin taustalla oli riitelyn yllyttäjä, repivästi riitaantumassa oleva mammuttivalta EU. Unioni, joka sytytti Ukrainankin tuleen. Kreikka ja muut nationalismikoneet odottavat nyt vuoroaan.
”Suomen imagovuodesta 2011” (Turku 2011) on myös yliopistotutkimusta (seurantaa jne.), mutta koska se perustuu yliopiston ja Turun kaupungin väliseen sopimukseen, se ei ole sama kuin vapaa havainnointi kaikista yllättävistäkin näkökulmista käsin. Tässä mielessä kannattaa tutstua omakustanteisiin, esimerkiksi julkaisuun Vuosi 2011 (Turun kuva 12. osa, ISBN 978-952-67175-3-1, 2010) sekä Hirmuorganisaatio (Turun kuva 18. osa, ISBN 978-952-67175-9-3, 2011).
Yhteiskunnan (valtio, maakunta ja Turku) sekä taitilijoiden vuorovaikutuksellinen yhteistoiminta romutti Turun kunnallisen demokratian ja vapaan taiteen tekemisen, mutta ei kääntänyt katsetta pois ”Turun taudista”.
Aivan ensimmäiseksi Turussa luovutettiin suunnittelu- ja ohjausvalta säätiölle. Kuntalaki oli sen jälkeen tyhjä paperilappu. Kuntalaiset eivät päässeet säätiön hallitessa häiritsemään systeemivallan ”hyvää hanketta”.
Säätiön yleisin vastaus esitettyihin kysymyksiin kuului: ”emme kerro”. Media sitoutui samaan periaatteeseen. Sensuuri suojeli valtaeliittiä kovana kuin teräs.
Säätiö 2011 paloitteli ja luokitteli asiat ja väestön. Hyödyttömimpiin luokkiin kuuluivat Turun taudista puhuneet henkilöt ja ryhmät. Taiteilijat luokitelttin ainakin kolmeen eri kastiin. Paikalliset taiteilijayhteisöt heitettiin ulos ja tungettiin johonkin miten valtaa huvitti.
Koska Turun tauti on kulttuurinen ilmiö ja kulttuurituotanto tulee aina kalliiksi, kaupungin johdon asettamat positiivisetkin tavoitteet kääntyivät negatiivisiksi. Turku sai uusia isoja talouteen ja vallankäyttöön liittyviä kestorasitteita.
Nationalistisen urheiluviihteen Turkuhallin pyörittämistä täydensi nytkin kannattamaton kulttuurituotanto-Logomaohallin pyörittäminen. ”Sulle mulle” -peli kiihtyi kiihtymistään.
Vapaa taide sidottiin puoluepoliittiseen valtapeliin ja uusliberalistiseen kapitalismiin. Aineeton kulttuurituotanto keksittiin konkreettisen talouskasvun ja bisneksen takia, ei väestön terveyden ja hyvinvoinnin kohottamiseksi. Osallisuushanke ja lähiöhanke ajettiin alas.
Lisätalousarviot maksettiin henkisen hyvinvoinnin (muka) kasvattamisella. Peruspalvelujen tuottaminen jätettiin avoimeksi. Konkreettisen sosiaalivaltion korvaaminen jollakin muulla paljastui utopiaksi.
Suomi-kuvan kullatusta brändäämisestä ei tullut yhtikäs mitään. Saatiin vain uusia riitoja.
Säätiö 2011 oli joka maanantai kello 9.00 kokoontuvan kaupungin johtoryhmän sekä kaupungin puoluepoliittisen johdon luunkova nyrkki.
Vuoden 2011 aikana ei puhuttu vapaasta yksilöstä eikä taiteen eksistentialistisesta suhteesta mitään. Jokainen vapaa yksilö on kuitenkin ”luova taiteilja numero yksi”.
Taidetta ei tehdä taiteilijoille tai vallalle vaan luodaan luodaan lukijoille ja katsojille.
Vallan kaappaama ”vapaa taide” on kuollutta taidetta.
Turun kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 oli ”taidetta massoille”, tyhjien hotellihuoneiden täyttämistä turisteilla.
Turun kulttuuripääkaupunkivuosi oli ”Mustan valun” tyypillisintä nykyaikaa.
Sosiologi Pierre Bourdieu paljastaa osittaa kirjassaan (sivulla 104) koulusysteemissä käyteystä kielestä mielenkiintoisen seikan. Hän kertoo, että Jean-Claude Chevalier on ilmaissut sen aforismilla: ”Onko koulu joka opettaa suullista esitystä enää koulu? Onko puhekieli jota opetetaan koulussa enää puhekieltä?”. Bourdieu sanoo sivulla 94: ”On kysyttävä myös kuka määrittelee mitä suullista puhutaan”.
Nationalistisessa koulussa lapsille opettu maalauksen katsominen on ”kuvan paketoimista” systeemimassana olemiseksi. Lapselle ei anneta siinä mahdollisuutta sukeltaa yksilöllisesti syvyyteen kokemaan syvintä inhimillistä olemista ja omiin suuntiin suuntautumista.
Ihmistä ei saa pakottaa asumaan ennalta muokatussa tilassa. Yksilölle täytyy antaa vapaus tehdä koti itse itselleen oman olemisen pohjalta.
Vapaiden taiteilijoiden ja poliittisten valtapelien täydellinen liitto olisi kuolinisku vapaalle eksistentialistiselle yksilölle ja vapaan taiteen tekemiselle.
Jäljelle jäisi pelkkä vallan ”musta valu”.
